Espalla aattona

Vappua vaan kaikille!

Pulloonpuhaltaja ja huiluniekka

Tuntuu, kuin hitaasti edennyt kevät on ottanut nyt pienen harppauksen. Aamulla oli pilvistä, mutta aamupäivän mittaan aurinko alkoi paistaa ja luonto kutsua. Ohrapuuro siis pariksi tunniksi uuniin ja luontoretkelle. Vanhankaupunginlahdella oli paljon liikkuvia, varusteiden perusteella enimmäkseen lintuharrastajia.  Tuli ikävä lapsiani, jotka tuntevat linnut paljon minua paremmin ja havainnoivat myös niitä runsaammin.  

Kaulushaikaran äänen tunnistamme, mutta itse haikara kauluksineen piileksii. Kiikarilla sen voi tähystyspaikasta nähdä kaartavan taivaalla. Kaulushaikaran ääni kuulostaa pulloon puhallettaessa syntyvältä huminalta. Punakylkirastas lauloi sydämensä kyllyydestä kaunilla huilumaisella äänellään lepikossa. Kuulimme äänen ihan yltämme, mutta lintua ei löytynyt oksistosta ilman kiikaria. 

Nämä ovat kevään ensimmäiset näkemäni leskenlehdet. 

Ja nämä ensimmäiset tämän kevään valkoposkihanhet.

Vanhankaupunginlahden ympäristössä on useita lintutorneja (ainakin neljä). Torneissa oli tänään lähes tungosta. Tosi harrastajat erottaa jalustalla olevista tai tuettavista kiikareista ja monen tuhannen euron hintaisista teleobjektiiveista. Ja hiljaisesta kuiskauksesta: 

"Tuolla on uivelo" 

"Missä?" 

"Saaren oikealla puolella olevan kiven vasemmalla puolella."

"Ai tuolla".

Sitten kaikki kääntävät yhtä aikaa kiikarinsa saaren oikealla puolen olevasta kivestä vasemmalle. Uivelo bongattu! Lintuharrastus on mielestäni hieno harrastus. Tulee liikuttua luonnossa, oppii arvostamaan luontoa ja lukemaan siinä tapahtuvia muutoksia. Harrastukseen voi liittää biologian tuntemuksen kartuttamisen ja patikoinnin lisäksi vaikka valokuvaamista tai piirtämistä. 

Lehdetön latvusto on vielä kattona.

Olen monena keväänä ajatellut dokumentoida samoja paikkoja vaikkapa parin viikon välein. Nyt päätin viimeinkin aloittaa huhtikuun viimeistä viikonlopusta ja muutamasta Vanhankaupunginlahden maiseman vaihtelkevasta näkymästä. Tässä vaiheessa kaikki pitkospuunäkymät ovat lähes toistensa kaltaisia ja harmaan sävyttömiä, mutta muutosta ja eriytymistä on kokemuksen mukaan kesän ja syksyn mittaan havaittavissa. 

Tässä seuraamani maisemat tänään:

 Rantaniitty 

 Ruovikko

 Lepikko

  Piilokoju

Flavonoideista ja muusta

Kevät keikkuu tullessaan. Tänään on taas vihmonut iltapäivän mittaan vettä. Kylmän tuntuista ja harmaata. Pitää lisätä kerrospukeutumista, koska toppatakkia käytän seuraavan kerran vasta syksyllä. Näin on näreet! 

Vantaanjoki näyttää levittäneen ikkunasta katsoen Hämeestä ja Uudeltamaalta kuljettamansa vedet rantaniitylle. Rannan suunnittelussa on otettu huomioon Vantaanjoen tulviminen ja jopa sen todennäköisyys. Puistoon on suunniteltu uomia ja kosteikkoja nousuvettä varten. Vedenpinnan pitäisi nousta jo metrejä ennen kuin se uhkaisi tai saartaisi rannalle rakennettuja taloja. 

Tänään lähdin töistä ajoissa ja hyvällä mielin kotiin. Olen saanut ainakin 10 cm töitä pois pöydältäni jo alkuviikon aikana, joten palkitsin itseni pikakierroksella ”Kirjan ja ruusun” päivillä. Vähin ostoksin selvisin. 

Kotiin palatessa tiesin odottaa naapurien valmistamaa ihanaa vuohenjuustosalattia. Se kuuluu ehdottomiin lempiruokiini. Aina silloin tällöin käy ilmiömäinen tuuri ja etuoikeus syödä lempiruokaa yhteisessä ruokapöydässä naapurien kanssa. Eikö näytäkin mehukkaalta ja terveelliseltä? En tarvitse tänään enää muuta vatsan täytettä kuin kupin vihreää teetä. Sitä juodessani kippaan kurkusta alas vielä lisää flavonoideja.

Jälkiruokana ollut hedelmätarjotin jatkoi aterian terveellistä linjaa. Vatsa on nyt juuri sopivasta täynnä ilman ähkyn tunnetta. Se lieneekin oikeaoppisen aterioinnin tarkoitus. 

Twiittaava lintu ja muita ihmeitä

 Kevään avaus Aurinkolahdessa Kampelan terassilla. 

Launtaina ajattelin, että nyt lopetan kevään viivästymisen murehtimisen ja huonon fiilikseni. Heitin lokakuusta alkaen ylläni raahamani toppatakin pesukoneeseen ja sonnustauduin kevättakkiin. Alla puin varmuuden vuoksi villatakin. Päätin lähteä keväiselle haavelukierrokselle. Kiersimme kaikki keskustan polkupyöräkaupat aikomuksenani ostaa kaupunkipyöräilyyn soveltuva mukava pyörä vanhan, maantiepolkemiseen paremmin soveltuvan sporttisen pyörän lisäksi. Löytyihän niitä.

Launtailta mieleen jäivät myös Ateneumista Eero Järnefeltin pikkutarkat, mahdottoman taitavasti piirretyt lyijykynäpiirrokset ja hänen maalauksissaan silloin tällöin vilahtava erityisen hieno sinisen sävy.

Sunnuntaina tuntui jo melkein keväiseltä, koska tuuli oli vähän tyyntynyt. Uutelanniemen luonnonsuojelualueen metsät ovat niin hienot, että tuntuu kuin keijut ja meninnkäiset tirkistelisivät puunjuurakon takaa tai oksan rasahtaessa hiipisivät jäljessä. Sadunomaista. 

Huhtikuun ankara valo tekee kuvaamisesta vaikeaa, mutta kevään merkit näkyivät selvästi : liikkuva vesi, sulamisvesien täyttämät metsälämpäreet, viime kesän rantaruovikko, jäästä vapautunut meri, kasvuston harmaus, jyrkät varjot, lumen alta paljastuva rosoisuus, mahlaa tihkuvat puut, rannoille ilmestyneet kalastajat. Lintujakin havainnoimme viserryksen perusteella. Peippoja oli paljon ja yksi västäräkkikin nähtiin. Ja twiittavia (tviit, tviit) lintuja, joita emme tunnistaneet. Tytär epäili kuvailuni perusteella niiden olevan rantasipiä. Lahdet ja meren poukamat ovat vielä jäässä, mutta Särkkäniemen kohdalla Uutelassa meri on jo jäästä vapaa. Vihreää ei vielä näkynyt muualla kuin havupuissa ja talven jäljiltä uupuneissa saniaisten lehdissä. 

Tässä tunnelmia kuvin:

Liemi K: :-((((

Liemi Kilpikonna: ” Yritän siepata auringon lämmön parvekeoven lasin läpi kilpeeni. Emäntä se ei suostu avaamaan ovea, vaikka kuinka kopistelen sitä ja kurkottelen valoa kohti. Sisäinen kello kyllä kertoo, että kevät on jo pitkällä – ainakin kotona Turkmenistanissa. Alkaa jo kyllästyttää tuo Järvikylän rehukin. Tekis mieli oikeaa vihreää. Just sitä, mikä keväisin herkullisen mehukkaana puskee mustan maan uumenista. Voikukista sitten puhumattakaan. Niistähän meikäläinen on uneksinut koko pitkän pimeän. Taidanpa lähteä kotiin Turkmenistaniin. Vai löytyiskö jostain lähempää parempi ja kilpikonnaystävällinen täysihoitola?”

Emäntä: Harmaata, sateista, tuulista, kylmää, pimeää. Ei sitten muuta uutta tällä kertaa.

Olisiko jo leppeämpää?

Olisiko tänään ollut ihan pikkuriikkisen kevättä ilmassa? Ainakaan illalla ei ollut yhtä hyytävän tuulista kuin mitä viime viikkoina on ollut. Muuttolinnut odottelevat jossain Suomenlahden etelärannalla maahanpaluuta. Muutamana iltana olen kuullut mustarastaan laulavan, mutta se ei säikähdäkään pikkupakkasia.

Lumi on viimeinkin alkanut sulaa. Viikonlopun sateet vauhdittivat sulamista ja ilman laatukin onneksi parani. Vielä viime viikolla näin iltaisin hiihtäjiä Vanhankaupunginlahden jäällä. Koskea piti mekaanisesti vapauttaa jäästä viikonlopun keväistä melontanäytöstä varten. Tämä talvi oli kyllä vähän - ainakin vähäsen liian pitkä.

Illalla kävin haistelemassa rannalla ilmaa. Lokit kirkuivat ja iso lintusaattue lenteli taivaalla. En tunnistanut.

Sen sijaan nämä punanokkaiset ja pitkäjalkaiset linnut tunnistin.

Meriharakat sanovat, että ”piip piip”.

Ei niin hyvä päivä

Luin Tekniikka & Talous-sivuilta, että altistuminen negatiiviselle mielialalle ja valittamiselle heikentää aivojen toimintaa ja lopulta tekee ihmisen tyhmemmäksi. Tänään on ollut ”ei niin hyvä päivä” vaan rehellisesti sanottuna ihan paska päivä. Liekö aivotoimintani hiipumassa vai mikä on? Aamusta asti on kaikki (tai ainakin melkein...) mennyt enemmän tai vähemmän pieleen.

Kenties on kyse siitä, että alan olla aivan kypsä tähän jatkuvaan talveen, hiekotushiekan pöllyämiseen kaduilla ja jäätävään tuuleen. Ja toppatakkiin, villapipoon ja muihin talvitamiseisiin. Niin varmaan muutkin, jotka viestittävät tuota samaa negatiivistä mielialaa. Kun negatiivinen mieli kohtaa toisen negatiivisen, siitä on matematiikka eli positiivinen plussa kaukana. Siinä on kyse tosi NEGATIIVISUUDESTA!

Lounatuuli, voisitko jo puhaltaa tähän suuntaan, jotta lumet ja jäät sulaisivat. Linnut kiltit, liitäkää jo tänne laulamaan lurittamaan. Huhtikuu on jo pitkällä. Pliis!!!

Hyvää viikonloppua kaikille muille mahdollisesti aivojaan kutistaville ja teille vähän positiivisimmille myös!

Historian pikakelaus

Olin kuuntelemassa Esko Vepsän esitystä Helsingin muutoksesta tuppukylästä suurkaupungiksi. Vuosisadat vilahtelivat yhdessä hujauksessa ja hieman kerrontaa värittäenkin. Tuttu tapa kaiketi pitää kuulijat hereillä. Minua ei tarvitse kylläkään herätellä, koska olen aina pitänyt historiaa hyvin mielenkiintoisena.

Asun nyt Vanhankaupunginlahden rannalla, jonne Ruotsin suurvallan kuningas Kustaa Vaasa päätti perustaa kaupungin vuonna 1550. Alue oli asumaton ja Vantaanjoen jokisuu autio. Kustaa Vaasa ja kumppanit halusivat perustaa kilpailijan Tallinnalle, joka hallitsi tuolloin Itämeren kauppamerenkulkua saksalaisten ja venäläisten kanssa liittoutuneena. Kartalta tuumailtiin sopiva paikka. Huomiomatta jäi, että jokisuussa on lietettä ym. joen mukanaan kuljettamaa humusta eikä syvyyttä ole tarpeeksi porvariston purjelaivoille. Alku ei ollut suinkaan lupaava, joten kuningas määräsi mm. Rauman ja Ulvilan porvarit asettumaan Helsinforsiin.

Vanhankaupunginlahdelle Annalan huvilan mäelle ja Kellomäelle nousi porvariston asutusta, mutta joen itäinen laskujoki kuului Tallinnan munkkien hallintaan. Kaupunki kitui ja porvaristo karkasi välillä kotikonnuilleen. Asukkaita oli vain jokunen sata. 1664 porvarit saivat tarpeekseen. He purkivat talonsa hirsiä ja perustuskiviä myöten ja siirsivät tukikohtansa Vironniemelle (Kruunuhakaan). Paikka oli jo katsottu jokisuuta paremmaksi. Purjeveneet saivat kelpoisen ja saariston suojaaman sataman. Lapsikuningatar Kristiina eli todellisuudessa vallankäyttäjä Pietari Brahe siunasi kaupungin siirtämisen. Koska Ruotsi oli valloittanut Tallinnan Helsingin kyläpahasena kituminen sen kuin jatkui. Asukkaita oli enimmillään pari tuhatta, mutta puolet väestöstä kuoli ruttoon ja haudattiin Ruttopuistoon.

Venäjän valloitettua 1800-luvun alussa Viaporin linnakkeen ja Suomen ruotsalaisilta alkoi Helsingin todellinen kasvu ja kukoistus. Autonomisen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi Helsinki muutettiin vuonna 1812. Viaporiin perustettiin Venäjän laivaston tukikohta, joka työllisti 30 000 miestä. Laivasto puolestaan tarvitsi palveluita ja hupia, joten kaupunki alkoi kasvaa vauhdilla. Venäläisiä käsityöläisiä ja kauppiaita asettui kaupunkiin. Kasvu ei ollut sattumanvaraista vaan keisari Aleksanteri I toteuttu kunnianhimoisia tavoitteeitaan. Apuun keisari kutsui saksalaisen arkkitehdin C.L. Engelin, joka suunnitteli Helsingin hallinnollisen, tieteellisen ja kirkollisen empire-keskustan suurruhtinaskunnan pääkaupunkia Pietaria jäljitellen.

Kehitys oli hitaan alun jälkeen nopeaa ja ennakkoluulotonta. Innovaatioihinkin tartuttiin hanakasti tekemällä mm. hevosvetoinen raitiolinjasto yhdistämään kaupungin eri osat. Suomen itsenäistyttyä alettiin 1920-luvulla selvittää taajaväkisten yhdyskuntien ja Helsingin maalaiskunnan purustuksiin jääneen kaupungin laajenemista. Samanaikaisesti tehtii hulppeita kaupungin kehittämissuunnitelmia mm. Eliel Saarisen toimesta. Hisrorian käänteissä hankkeet jäivät osittain toteuttamatta. Valtioneuvosto teki kaupungin maa-alueiden liitospäätöksen vasta sotien jälkeen 1940-luvulla.

1960-luvulla Helsingin vanhoista rakennuksista ja historiallisista puitteista purettiin lyhyessä ajassa noin neljännes. Mutta se onkin sitten jo ihan oman juttunsa aihe.

Ruusujen loppu

Viimeinkin päätin hävittää maljakkoon kuivuneiden ruusujen kuihtuneet kukinnot. Kukat olivat aivan erityiset ja sain ne itsenäisyyspäivänä. Ruusut olivat vielä kuivuneenakin ylvään kauniit. Tummanpunaiset kukinnot tummuivat kuivuessaan miltei mustiksi. Lehdissäkin oli hienoja sävyjä. Lehtien ruodit korostuivat punaisina verisuonien lailla. Kuvattuani kukkia musersin kukinnot ja ihailin vielä lopuksi terälehdetkin. Lopulta sulloin muserretut ruusut paperipussiin ja kiikutin pussin taloyhtiön biojäte-looraan. 

   

Missä olet nyt?

Olen palannut lomalta töihin. Aamuauringon nautiskeluun kotisohvalla tuli tauko. Ei siitä sen enempää.

Loman aikana hävitin kotoa kasoja ja läjiä. Heittelin menemään mm. vanhoja lehtiä ja säilyttämiäni lehtileikkeitä.  Olen säilyttänyt mm. nipun Erkki Lampenin kolumneja menneiltä vuosilta. Hän kirjoitti vuosia Kodin kuvalehteen. Jotkut kolumnit ovat olleet aivan helmiä. Kolumnit loppuivat muutama vuosi sitten (kait?) ja jonkin ajan kuluttua päättyi myös kyseisen lehden tilaus osaltani. Lampen ei säästele itseään eikä sisintään usein ihmisyyttä ja ihmissuhteita pohtivissa kirjoituksissaan. Valtaosa nykykolumnisteista riipaisee aihetta makuuni liian kapeasti  ja enemmän lukijakuntaa miellyttääkseen kuin haastaakseen. Oletteko löytäneet hyviä lehti- tai blogikolumneja ja jos olette niin mistä niitä löytyy?

Mutta mihin kotosit elämästäni Erkki Lampen? Hakukone kertoo, että Erkki on moottoripyörällään tien päällä. Seikkailunhalu onkin hänelle kirjoitusten perusteella tunnusomaista ja tuttua. Nykyään hän kirjoittaa Kodin kuvalehteen kolumnien sijasta blogia. Blogissa kirjoituksia luonnehditaan näin: Erkki Lampén on tunteita ja niiden ilmaisemista pelkäämätön sosiologi ja taiteen sekätyöläinen. Lampén pohtii blogissaan ihmissuhteita ja niiden vaikeutta ja kirjoittaa kevyistä ja raskaista asioista sekä niiden vierestä.

Vanhoja kolumneja voi lukea Lampenin kotisivuilta. Sieltä löytyi yllättäen meille yhteinen harrastuskin. Vanhankaupunginlahti! Ehkä olemme joskus ahtailla pitkospuilla kulkiessamme ohittaneet toisemme, kuunnelleet samoja lintuja tai istuneet samaan aikaan ruovikon tähystyspaikassa lintuja tiirailemassa. Kohdatessamme olisin voinut kertoa, kuinka paljon hän on vuosien varrella opettanut minulle kirjoitusten kautta miesten elämästä. 

Vastavaloon

Tässä olohuoneen aamuvalossa otettuja kuvia tulpaanien kuihtuvista kukinnoista. Kuihtuvat kukat ovat joskus kiinnostavampia kuin tuoreet, eikö vaan? Olen ottanut kuvat vastavaloon ja valottanut hieman yli niin, että kukkien terälehdet muuttuvat läpikuultaviksi.

Samanlaisia otoksia vaaleanpunaisista, juuri nuupahtamaisillaan olevista tulppaaneista:

Ohutta yläpilveä

Eilinen päivä hupeni kutakuinkin kadonneen kännykän metsästykseen. Tällä kertaa ei auttanut työpuhelimella kutsuminen, koska puhelimen akku oli tyhjentynyt. Liittymä oli lopulta varmuuden vuoksi suljettava väliaikaisesti. Huoli oli kurkussa, vaikka rahallinen menetys ei olisi vaatimattoman kotikännykän kadotessa suuren suuri. Suuurempi harmi on kaikki se henkilökohtainen arkisto, mikä puhelimeen sisältyy. Niistä tärkeinpänä monen henkilön ja tahon numerotiedot, joista osaa en saisi edes hakupalvelusta. Vaikka puhelinta ei löydy, sitä vaan huolissaan etsii etsimästä päästyään. Sitä kääntelee miljoonatta kertaa tyynyt, kaivaa taskut uudestaan ja uudestaan ja kippaa kaikki mahdolliset käsilaukut ylösalaisin. Ja lopuksi soimaa itseään huolimattomuudesta. 

Tänään pyysin kotiinsa palanutta tytärtä etsimään kännykkää kotoaan, koska hänen luonaan tiedän varmuudella puhelinta käyttäneeni. Sieltähän se löytyi sohvan selkätyynyn väliin ja näkymättömiin luiskahtaneena. Edessä oli suorastaan lämmin kohtaaminen.

Aurinkoiseten päivien jatkoksi taivaalla on tänään ollut ohut pilviharso. Kierismme puhelinhakureissun jälkeen Taivallahtea ja Hietaniemeä. Liukkaudesta vapautuneilla kävelyteillä on paksu kerros pölyävää hiekotushiekkaa. Meri on vielä jäässä. Ihmiset hiihtävät ja kävelevät edelleen jäällä. Itse en ehkä enää lähtisi jäälle. Vanhankaupunginlahden rannallakin näyttävät innokkaimmat vielä sujakoivan suksillaan. Yöpakkaset sen kuin jatkuvat, joten ainakin aamuisin latu on arvatenkin kunnossa.

Onneksi illat nyt kesäaikaan siirtymisen jälkeen ovat entistä valoisammat. Minulla on vielä kaksi päivää lomaa ja aika paljon myös kotipuuhia rästissä.  Varsinaista lomaa ei siis ole tiedossa, mutta väljät aamut juhlistavat lompäivät kaikesta huolimatta.