Äiti ja tytär uimahallissa

Kuva on lainattu täältä: https://fi-fi.facebook.com/yrjonkadunuimahalli

Olemme käyneet tyttären kanssa viime aikoina uimahallissa. Uintipuuhien lomassa ehdimme jutella kaikenlaista.

Tytär ymmärtäväisen kohteliaasti: Sulla pursuaa vähän tosta…

Äiti kohentaa ryntäitä uimapukuun: Ai jaa, katos.

Ja jatkaa: Hukkasin entisen uimapukuni - olen kait unohtanut sen uimahalliin. Oli pakko ostaa uusi. Huhhuh, ravasin kaikki kaupat ja vasta neljännestä löytyi jotensakin siedettävän yksinkeraiset ja tarpeeksi armeliaasti peittävät mustat uikkarit. Ei tää harmi kyllä ihan yhtä hyvä ole kuin hukkaamani...

Tytär: Jooo, mä ymmärrän. Kun menin tämän (luonnollisesta syytä) kasvavan vatsani kanssa ostamaan uimapukua, tajusin mitä olet tarkoittanut niillä sovituskoppikauhutarinoillasi. Musta olen näyttänyt pukukoppien peilissä hyvältä kaikissa kokeilemissani vaatteissa. Aina. Nyt sovitin varmaan kaikki Stockan uimapuvut ja näytin kaikissa lähinnä hylkeeltä. Myyjä ravasi hakemanaan aina vaan uudet uikkarit ja nämä oli parhaat.

Äiti: Noihan näyttää hyvältä. Aika vanhaksi olet sitten saanut saanut elää sovituskoppityytyväistä elämää! 

Vuosi vaihtuu ja minunkin elämässäni on edessä muutoksia. Jälkikäteen muistan tästä vuodesta muutot ja asettumiset, alkukesän kimppakämppäelämän, kauniin lämpimän kesän, alati vaivaavan kiireen ja riittämättömyyden tunteen sekä maailman jähmettymisen poliittisiin kriiseihin. Mitä teille jäi päällimäisiksi muistoiksi vuodesta 2014?

Lumi piirsi talvimaiseman

Voi kun on olut kauniita talvipäiviä! Juuri joulun alla maisema muuttui valkeaksi ja joulupyhinä meri jäätyi. Olen käynyt ainakin pikavisiitillä ulkona päivittäin. Tapaninpäivänä lähdimme kävelylle jo auringon noustessa. Vaikka asun Helsingissä lähes kantakaupungissa, on ympäristössä hyvin vaihtelavaa luontoa ja lähes maalaisia maisemia - ja maalauksellisia. Eikö vaan?

Ylempi kuva on parvekelasien lumikukista.

Alla olevat kuvat ovat kävelyretkeltä kotoa Vanhankaupunginlahdelta Toukolaan ja Annalaan:

Hyvää Joulua!

Hyvää ja lämpöistä Joulua teille lukijoilleni!

Talven taitekohta

Joulukuu on tuntunut marraskuuta valoisammalta. Tänään päivän pituus täällä etelärannikolla on runsaat viisi tuntia, mutta pienikin hetki auringon paistetta saa ihmeitä aikaan. Säätiedotukset lupaavat vielä tänään talvipäivänseisauksena lumisadetta, vaikka juuri nyt lunta tuovista pilvistä ei ole tietoakaan.

Edellisen postauksen kuvasta näkyy, miten alhaalta aurinko paistaa Hakaniemessä joulunalusviikolla puolilta päivin. Tämän postauksen kuvassa on Paarnoorontietä edeltävä tienvierustan suora Porissa. Sisko on joutunut joskus aiemminkin pysäyttämään auton kuvausstoppiin samaiseen paikkaan, jossa on jostain syystä usein aika dramaattisen näköinen taivas.

Olin pikavisiitilla Porissa ja näin uskomattoman ihanan, täydellisen pienen ihmisen, suloisen poikavauvan. Olen toissapäiväisen kohtaamisen jälkeen vähän väliä ajatellut tuota pientä poikasta. Muistellut, kuinka hän lämpöä huokuvana ja vauvantuoksuisena nukahti isotätinsä syliin autuaalliseen uneen niin, että saatoin ihan tarkkaan tehdä havaintoja hänen kasvojensa piirteistä ja uni-ilmeistä. Ihanaa, että sylkystäni löytyi niin pehmeän turvallinen kolonen vauvalle – kolo, johon voi ihan reporankaisen rentona vaipua unelmiinsa. Kun vauva alkoi heräillä, hän suoritti kokovartalon nautinnolliselta näyttäneen venyttelyn. Kyllä vastasyntyneet vauvat tietävät, mikä on keholle hyväksi.

Kaksi sukua saa nyt iloa tästä täydellisestä pikkuisesta pojasta ja hänestä tasapainoisen rennosti huolehtivista vanhemmistaan. Meidän suvussamme vauva on ensimmäinen seuraavan sukupolven lapsukainen ja siksikin hyvin erityiseltä tuntuva. 

Mutta nyt saavat toistaiseksi vauvahaaveilut riittää. Pitäisi nimittäin saada jonkinlainen joulusiivous aikaiseksi tämän päivän aikana. Huomenna vietän ensimmäiset kotijoulujuhlat lasten kanssa. Kauppalistan olen jo tehnyt ja taatelikakku muhii uunissa. Jouluinen tuoksu valtaa vähitellen kodin. 

Mihin se joulukuu melkein hurahti?

Välillä sitä miettii, että mihin aika oikein hupenee. Aloin miettiä, mitä tässä kuussa on tapahtunut.
Paljon aikomaani on jäänyt tekemättäkin.

*

Tässä
joulukuista 
tajunnanvirtaa:
olen tavannut molempia lapsia
olen ollut terve koko kuukauden

vaikka olen mennyt melkein joka ilta liian myöhään nukkumaan

ja herännyt aamulla herätyskellon pirinään väsyneenä
olen myöhästynyt lähes päivittäin vähäsen töistä

olen tullut työpäivinä kotiin aikaisintaan kuuden jälkeen

olen nähnyt lounaalle kävellessä useana päivänä auringon!

olen käynyt isosiskon luona Espoossa

olen käynyt kerran viikossa uimassa
olen täyttänyt vuosia

olen tehnyt töitä vähän yli puolen metrin verran

olen saanut töissä yhden varsinaisen tahtojen taiston onnellisesti maaliin

työnantaja lahjoitti minulle kaksi ylimääräistä vapaapäivää kiitokseksi ahkeroinnista

olen syönyt kolme jouluateriaa (joista yksikään ei ole olllut ns. perinteinen)

olen pitänyt yhden kevytpaastopäivän viikossa

olen käynyt yksissä glögijuhlissa
olen ollut mukana kaksissa pikkujouluissa

olen käynyt kahdessa konsertissa

olen käynyt yhdessä näyttelyssä ja kerran galleriassa
olen käynyt hypistelemässä joulumarkkinoilla

en ole ostanut joululahjoja (hankin kaikki lahjat syksyn aikana, hyvä minä)

en ole vielä leiponut taatelikakkua, mutta olen hankkinut ainekset siihen

en ole suunnitellut jouluaterioita tai hankkinut ruoka-aineksia niihin

en ole siivonnut kunnolla koko joulukuun aikana

olen käynyt pesemässä pyykit talopesulassa (pesukone hajosi)

olen nauttinut amaryllisten kukista

en ole hommannut hyasintteja

olen polttanut kynttilöitä (monia kynttilöitä)

olen kuunnellut jouluradiota

olen lähettänyt joulukortit (myöhässä, kuten aina)

olen ummistanut korvani Putinin ja Venäjän tilanteen suhteen

olen lukenut hesaria huonosti ja aikomani kirjatkin ovat lukematta
blogejakin olen seurannut vain satunnaisesti ja päivittänyt omaani harvakseen
olen voittanut yhden sarjan pienimuotoisessa valokuvauskilpailussa ja saanut lahjakortin Rajalaan
muiden sarjojen sijoituksita sain läjän leffalippuja

olen katsonut tv:sta monta ns. romanttista komediaa ja muutaman loistoelokuvan (tänään Sovituksen)

olen ostanut Marimekosta pöytäliinakankaan jouluksi, mutta en ole ommellllut päärmeitä

olen ostanut jouluherkuiksi pähkinöitä, marsipaanisuklaata, wienernougat:a ja marmeladikuulia
olen antanut lahjana tuntemattomalle osuuteni joulumieli-keräykseen

olen neulonut kolmet punaraitaiset sukat

olen tilannut nettikaupasta valkoista ja vaaleanpunaista alpakka-lankaa

olen saanut työkaverilta marjakuusen komian oksan maljakkoon joulupuun korvikkeeksi

en ole nähnyt vielä  marraskuussa siskontytölle syntynyttä poikaa, mutta huomenna näen!

Nyt lomailen runsaat kaksi viikkoa. Tiedossa on vähän sukulointia, esijoulu lasten kanssa,
lepoa ja löysäilyä, ulkoilua, hyvää ruokaa ja mahdollisesti uusi päärmätty pöytäliina pöydällä….

Mukavaa ja rentoa Joulun odotusta sinullekin!

Jouluvaloja

Helsingin jouluvalaistus on minusta hieno. Pahoittelen valokuvien kehnoa laatua. Ei ole ollut yksinkertaisesti aikaa kuskailla mukana jalustaa eikä panostaa käsivaraisia pikaotoksia enempää jouluisen Helsingin taltiointiin. 

Aleksanterinkadun kulttuurihistoriallisesti arvokkaat joulukadun valot ovat peräisin peräti vuodelta 1949. Muutama vuosi sitten polttimot vaihdettiin energiataloudellisimmiksi LEDeiksi ilman, että valon sävy olisi oleellisesti muuttunut.

Torikortteleissa on uudempia valoja, jouluista juhlatunnelmaa luovia nekin. Leijona-, Elefantti- ja Sarvikuono-kortteleiden lomassa kulkevilla pikkukaduilla ja sisäpihoilla havisee historia.

Espalta Senaatintorille muutama vuosi sitten siirretyn Tuomaanmarkkinat-tapahtuman puitteet ovat kohentuneet. Myyntikojut ovat uusiutuneet tyyliltään ja väritykseltään ympäristöön entistä sopivammiksi. Valaistus on järjestetty hienosti aluetta kokoavaksi. Vaijerivalaisimet muodostavat kuin tähtitaivaan kojujen ja ihmisvilinän ylle. Tunnelmaa luo myös musiikin tahdittama koristeellinen karuselli, jonka kyytiin pääsee ilmaiseksi. Minusta puitteet on luotu juuri tähän ympäristöön hengittäviksi ja sopiviksi. Tyyliä ei ole onneksi lähdetty liiaksi kopioimaan Euroopan perinteisiltä joulumarkkinoilta. Hyvä!

Ympäristön arvorakenukset on juhlavalaistu. Minun mielestäni jouluinen valaistu Helsinki on suorastaan sydäntä pakahduttava elämys! Pieni kerros valkeaa lunta kruunaisi tunnelman täydellisyyttä hipovaksi. 

Hetkien välissä

Eilen oli tohinapäivä. Laitoin poikkeuksellisesti vapaapäivän aamuna herätyskellon soimaan ja tein perjantai-illaksi kaavailemani sukkelan pikaraivauksen kotona. Sitten keitin aamukahvia ja istuin hetkeksi aloilleni. Kamera oli sopivasti käsillä ja otin kuvan rauhallisesta omasta hetkestä. Eilen oli itsenäisyyspäivän lisäksi se henkilökohtainen päivä, jolloin ihmettelen vuosien nopeaa vierimistä. Ajattelen aina lippujen liehuessa, että kieltämättä aika hyvän syntymäpäivän olen aikoinaan valinnut. 

Pian ovikello soi. Ensin saapui MK, kohta sen jälkeen tytär ja vävy ja viimeisenä poika. Tyttärellä oli mukana jälkiruuat, konjakilla kostutettu hedelmäkakku ja kaardemummasuklaalla maustettuja marenkeja. Poika toi sekoittamansa maustepussin. Alkoi hetkeksi oikein kunnon tohina.

Vävy ryhtyi tietotekniseksi tukihenkilöksi, MK valaisinasentajaksi,  poika kokiksi, minä juuresten kuorijaksi, tytär yleistouhuajaksi. Saatiin tekniikkaa kuntoon ja lisää valoa harmauteen. Juhla-ateriaksi valmistui vivahteikkaasti maustettua peurapaistia, uunijuureksia ja puikulaperunamuusia. Jälkiruokakahvit kruunasi mehukas kakku ja täydelliset marengit. Kaiken muun lomassa muistelimme niitä aikoja, kun elimme vielä lasten kanssa kolmistaan. Minä muistelin vielä vähän kaukaisempaakin aikaa.

Kukaan muu ei ole kiinnostunut presidentinlinnan juhlista, joten avattuani television muut alkoivat hiippailla omiin koteihinsa. Kävimme työreissulla linnassa ennen nyt valmistumassa olevan remontin alkamista. Hyvältä näytti lopputulos ainakin televisiosta katsoen. 

Elämä on toisiinsa nivoutuvia muistoja ja niiden välissä olevia hetkiä. Uskokaa tai älkää, tässä eilisessä kuvassa ovat kaikki kolme jälkeläistäni. 

Pilkahduksia

Helsingissä uutisoitiin auringon kurkistelleen marraskuussa taivaalla 13 tunnin ajan. Laskin, että keskimäärin aurinko möllötti taivaalla päivittäin 26 minuuttia. Eipä todellakaan ole ihme, että on tuntunut pimeältä ja synkältä.

Mutta onneksi alkoi viimeinkin tämä joulukuu ja toi heti pelastuksen pahimpaan hätään, valottomuuteen. Eilen aurinko paistoi vähän aikaa iltapäivällä ja tänään jo pidempään. Kokoonnuimme työpaikalla päätyhuoneeseen ja katselimme, kuinka upeasti aurinko laski Töölönlahteen. Taustalla näkyi Helsingin silhuetti kirkontorneineen ja monine tunnistettavine rakennushahmoineen. Pala kansallismaisemaa kylpi purppurassa ja näkymä peilautui peilityyneen veteen.  Joku meistä puki kokemuksen sanoiksi ”tämä on ihan parasta työhyvinvointia!” Pahus, kamera oli kotona.

Olen saanut valon voimalla tällä viikolla tosi hyvin raivattua työpöytää. Iltaisin olen kutonut raitasukkia ja koti alkaa olla räjähdyksen partaalla. Lauantaina lapset tulevat kylään, joten yritän perjantaina töiden jälkeen tehdä jonkinlaisen pikaraivauksen.  On se vaan onni ja autuus, että juuri keskellä pimeintä vuodenaikaa on tämä Joulu, valon juhla. 

Aamusta iltaan

Aamulla nukuimme pitkään. Aamupalaksi söimme kahvin kera leipää, suklaata ja pipareita. Kävelimme siltaa pitkin kalliolta kalliolle. Kävimme ostamassa kioskilta tulitikkuja ja Veikkauksen joulukalenterit. Iltapäivällä tapasimme vanhan tutun. Katsoimme ikkunasta joen uomaan. Taivaalla näin vaaleanpunaisia, auringonsäteiden kultaamia pilviraitoja. Söimme pikaruokana maa-artisokkakeittoa ja laskimme, että Jouluun on kolme viikkoa.

Kotiin tulin illan hämärtyessä. Ilma tuntui hieman viilenneen. Kotimatkalla meinasin käydä ruokakaupassa, mutta jonot olivat liian pitkät ja käännyinkin kotiin. Nyt on alkanut se aika vuodesta, jolloin ihmiset kuvittelevat ruuankin loppuvan kaupoista. Kotona säädin radion Juluradion aalloille, sytytin jouluvalot ja kynttilän. Kynttilöitä olen tosin poltellut jo lokakuusta lähtien ja jouluvalotkin sytytin viikko sitten.  Olohuoneen ikkunasta taivaalla näkyy maan kiertolainen, kuun puolikas.

Aloitin uusien raitapolvisukkien neulomisen. Silmukoita luodessani mietin, että selviydyn loppuvuoden töistä ehkä venyttämällä kahta työpäivää viikossa pidemmiksi. Päätin olla ensi viikolla tehokas, ettei töissä tulisi mitään viime hetken paniikkia.  Joulusta tai sen valmistelusta minulle ei paniikkia tule. Kaikki joululahjatkin on jo ostettu, joten voin kierrellä loppuvuoden ajan kaupat mahdollisimman kaukaa. Jotain olen elämässä sentään kait oppinut. 

Hento vaalea

Tänään olimme työkokouksessa Viikin tiedepuistossa vanhassa Viikin kartanon väentuvassa. Iltapäivällä lounaan ja kahvin välissä, kesken yhteisen pohdinnan joku hihkaisi, että ”LUNTA”. Kaikki me käänsimme salamannopeasti katseemme kohti väentuvan ikkunaa. Kyllä, hento lumisade oli alkanut.

Mukavaa, kun tulee talvi. Ensilumi tosin sulanee pian, koska pakkanen antaa vielä odottaa. Olenkin jo odotellut lunta, koska maailma muuttuu heti valoisammaksi. Joulua en ole vielä ajatellut, marraskuutahan kestää vielä viikon verran.

Tänään ajattelin, että onpa hyvä, ettei minun tarvitse vastalahjana lahjuksille tai rahasta mainostaa blogissa joulutorttuaineita, joulusomisteita, kynttilöitä ja mitä kaikkea sitä onkin tullut silmäiltyä jo marraskuun ajan blogeissa. Ei tarvitse, kun tili tulee ihan muualta ja rahat riittää torttuainesten yms. ostoon. Riittää, kun kirjoitan, että tänään satoi Helsingissä ensilumi!

Unetonna

Marraskuu on taitanut sekoittaa aivojen valveilla oloa ja nukkumista säätelevät mekanismit.  Iltaisin olen virkeä ja nukkumaan meno siirtyy ja siirtyy. Kun puolen yön jälkeen lopulta kömmin peiton alle, saan odotella unen tuloa tovin jos toisenkin. Huolihan siitä alkaa hiipiä mieleen, koska aamulla on kuitenkin herättävä töihin - virkeänä tai väsyneenä.

Aamuyöllä herään liian aikaisin. Kieriskelen vuoteessa toisen tovin ja ehdin miettiä pieniä ja vähän suurempia asioita. Lopulta saatan päätyä avaruudellisiin pohdintoihin. Avaruuden ja maailmankaikkeuden pohtiminen öisin satunnaisesti unta odotellessa on tuttua lapsuudesta asti. 

Tässä minä makaan vuoteellani ja maapallo pyörii oudosti vinossa olevan akselinsa ympäri omassa aurinkokunnassamme. Maailmankaikkeuden muissa aurinkokunnissa planeetat pyörivät ja hyörivät kuka minkäkin akselin ympäri valovuosien päässä tästä meidän pienestä Telluksestamme. Nekin auringot, jotka ovat valovuosien tuolla puolen todellisuudessa jo sammuneet sillä hetkellä, kun katson niitä tähtitaivaalla. Hohhoijaa sentään. 

Vähän ennen herätyskellon pirullista pirahdusta nukahdan hetkiseksi sikeään uneen. Aamulla pitää nousta, vaikka silmät ovat kuinka sikkurassa tahansa ja aivot sumeana aamuyön aatoksista. Tästä illasta alkaen olen nyt lopettanut ainakin teen kittaamiseen iltamyöhään asti. 

Kuvat ovat Helsingin Tähtitorninmäen Observatoriosta. Observatorion on suunnitellut C.L. Engel ja se on valmistunut vuonna 1834. Hiljattain peruskorjatussa Observatoriossa on näyttely tähtitieteen tutkimuksesta ja sen historiasta. Kannattaa käydä - ainakin saa ajateltavaa aamuyön tunneille.

Ja muistiin itselleni, että tänään 16.11. on sellainen tärkeä ja erityinen päivä, jonka painan mieleeni. 

Viikko tuli ja meni

Viime viikolla vettä tihuutti melkein päivittäin. Keskiviikkona satoi aamupäivällä räntää, mutta se suli saman tien. Tein taas työtä perinteiseen tyyliin ja tulin melkein joka päivä kotiin vasta seitsemän pintaan. Työtehoni ei ole milloinkaan ollut marraskuussa parhaimmillaan. Tultuani iltaisin kotiin lipitin kannullisen teetä pitkin iltaa leipää mutustellen (paitsi viikon kevytpaastopäivänä), luin hesaria ja tuijotin televisiota. Olen kutonut televisiota katsellessa myös yhdet lähes polvipituiset sukat tyttärelle ja kaivanut työn alle keväällä keskenjääneet vävyn kirjoneuletumput.

Olen tuijottanut ikkunasta aamuisin rannan harmautta. Viimeiset valkoposkihanhet ovat viime viikolla liidelleet kohti etelää. Maisemasta korostuu selkeimmin rannan kevyen liikenteen valaisinten nauha. Kosteana päivänä nauhasta erottuu kauniita alaspäin suuntautuvia valokiiloja.

Eilen minua yskitti ja ääni oli painunut matalaksi. Kävin kaupassa ja ostin pojan listaamat ruoka-aineet. Hän tuli iltapäivällä ja valmisti papu- juurespataa ”omasta päästä”. Mausteena oli lasten kasvattamaa chiliä savustamalla kuivatettuna. Siitä tuli melkoinen potku pataan. Pakko on taas kehaista pojan ruoanlaittotaitoja sekä luovuutta ja ennakkoluulottomuutta tällä saralla. Ehdimme jutella mm. Venäjän historiasta ja Euroopan muutoksista. Poikakin muistaa varhaislapsuudestaan Berliinin muurin sortumisen ja tytär on juuri palaamassa sieltä työmatkalta ennen muurinmurtumisjuhlallisuuksia. Mobiililaitteidemme etäisyys on ollut viikon ajan mystiset 1111 km. Sain pojan myötävaikutuksella kerittyä muutaman lankavyyhdin. Illalla katselin televisiosta Komisario Lewisin, mutta nukahdin sohvalle noin 15 minuttia ennen loppuratkaisua. Nyt mietityttää, kuka oli se konna? Tässä sarjassahan loppuratkaisu ei ole aina ennakoitavissa ja paljastuu usein aivan jakson lopussa.

Tänään olen käynyt metrolla Herttoniemessä ja hengittänyt kosteanharmaata ilmaa. Kotona olen viritellyt valot tuomaan vähän piristystä harmauteen. Kertasin vanhasta vuoden 2011 kuukausipostausten sarjasta, mitä mieltä silloin olin marraskuusta. Pätee edelleen (klik). Sen verran marraskuu verottaa voimia, että toista kuukautta avaamattomana säilynyt suklaarasia oli lopulta avattava. Se säilyikin suorastaan ennätysmäinen pitkän ajan avaamattomana!  

Viisi väriä: musta

Musta on kaikkien värien sulatusuuni, vähän kuin musta olisi sammuttanut muut värit. Tässä suvereniteetissaan se on kuitenkin minun mielestäni vastustamaton, kunhan ei saa yliotetta. Minusta sisustuksesssa mustalla on tärkeä sijansa kontrastien luojana, terävöittäjänä ja tilan jäsentäjänä. Omassa kodissani mustaa on usein valkoisen rinnalla.

Talvisemmat värit ovat asettumassa pian kotiin. Seuraavaksi asunnon väripilkuiksi voivat muuttua sinivioletti tai fuksian punainen? 

Viiden peräkkäisen päivän postaustahtia tuli nyt kokeiltua ja vähän alkoi jo mustan kohdalla into hiipua. Ei taitaisi onnistua minulta tämä tahti pitkän päälle työn ja muun elämän ohella. Seuraavaksi sittten taas ehkä jotain päiväkirjamaisempaa tekstiä ja kuvitusta?

Kuvat kuvasin kesällä hankkimallani mustalla kameralla.

Viisi väriä: veden sinivihreä

Veden värit aina Jäämeren sinisestä Välimeren vihreään ja tropiikin turkoosiin ovat lempivärejäni, joihin en ole milloinkaan kyllästynyt. Veden värit ja lasi on pettämätön yhdistelmä. Vaatteisiin ja asusteisiinkin olen kelpuuttanut sinivihreät. Huomasin nyt, että jopa kylppärin putelit ja tuoksupullot edustavat juuri tätä värimaailmaa. Asuintaloni ulkoseinän korostekeraamiikan sävyt sävähdyttävät myös tuttuuttaan. 

Maalatessa kuvat kääntyvät helposti ja kuin itsestään tähän värimaailmaan, kuten vanhassa ”valkoisessa asetelmassa”, johon on kirjattu vuosiluku -96.

Minulle veden värit edustavat hengittämisen helppoutta, elämän vivahteikkuutta ja äärettömyyttä. Ei siis ole ihme, että kotiini on kertynyt monenmoista veden väristä!