Istuudun kotimatkalla
ratikan viimeiselle vapaalle istuimelle. Vähän matkan päässä istuu yksinään kovalla äänellä puhuva mies, johon olen
näillä matkoilla aiemminkin törmännyt. En jaksaisi kuunnella, kuinka hän purkaa
elämän mittaista vihaansa. Nykynuorista ei ole enää mihinkään... toista se oli ennen muinoin. Silloin, kun mies rakensi
pitkät päivät Helsinkiä eikä polvissa vielä ollut nivelrikkoa. Merilläkin oli välillä
ja jäänmurtajalla. Me muut katselemme muualla ja näytämme poissaolevilta, kun mies pyörittää kovaan ääneen levyään.
Ratikkaan nousee isä ja
eloisan näköinen pikkupoika. Poika säpsähtää yksinpuhujan kovaa ääntä ja katsoo kysymysmerkkinä isäänsä. Isä kumartuu ja kuiskaa hänen korvaansa
jotain. Käytävillä seisovat ihmiset huojahtelevat ja
puristavat rystysyt valkeina tukikaiteisiin pitääkseen tasapainonsa vaunun kääntyessä.
Vain pikkupoika selviää tuetta nojatessaan isän jalkaan.
Kaksi toisiaan
muistuttavaa teinityttöä kikattaa. Molemilla on kauniit kiharat ja
pipo syvällä päässä. Seuraavalta pysäkiltä nousee sisään vanhempi nainen. Tytöt
antavat tilaa hänelle. Nainen käskee topakasti yksinpuhujaa vaikenemaan. Mies
alkaa karjua ja tilanne tuntuu jopa pelottavalta. Isä siirtyy poikansa kanssa kauemmaksi
käytävällä. Seuraavalla pysäkillä äänekäs mies ja vanhempi nainen poistuvat molemmat. Ulkona miehen ääni saa entisestään volyymia ja naisen sanat ”ole nyt jo hiljaa” kuuluvat nekin sisälle asti.
Hetken aikaa ratikassa on
aivan hiljaista. Sitten toinen kiharapää tirskahtaa. Minä vaivun aatoksiini.
Lähellä kotipysäkkiä kuulen rattaissa istuvan pikkutytön laulavan kirkkaalla lapsen äänellä ”ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa-aa…”. Ajattelen omaa tyttöä, joka
pienenä tykkäsi laulaa samaa laulua. Hymyilen pikkutytölle ja hänen äidilleen. Tyttö
vakavoituu ensin, mutta hetkessä suunpielet kääntryvät hymyyn.
Kun poistun päätepysäkillä
ratikasta, huomaan edessäni hämmästyttävästi toistensa kaltaiset puut. Tulee
pitkästä aikaa kirjoittamishalu.
