Kadun yli metsän siimekseen

Töissä on vuoden kiireisin aika. Perjantaisin olen jokseenkin nääntynyt kotiin palatessani. Selaan tv-ohjelmaa ja tekisi mieli lysähtää sohvan nurkkaan. Riuhtaisen itseni kuitenkin mukavuuden- haluisesta olotilasta ja lähden kävelylle kauniiseen iltaan.

Kun ylitän Hämeentie, olen heti Annalan metsikössa. Metsikössa on kaunis ja vaihteleva kävelyreitti. Ensin sukellan metsäpolulle, joka kiertää Annalan kalliota. Kävelyreissu on usein yllätyksellinen. Kun oksa jalkani alla rasahtaaa polulla kulkiessa, lehahtaa kaksi sepelkyyhkyä puun takaa ihan vierestä lentoon. Usein huomaan edessäni jotain erityisen kaunista. Puiden oksien muodostaman kultaisen leikauksen tai polulle laskeutuvan kauniin varjon ja valon kontrastin.

Kavelyreitin voi aistia kaikin aistein. Satakielet konsertoivat metsässä vielä jonkin aikaa kunnes laulu juhannuksen alla vaikenee kuin seinään. Metsikössä kukkivat parhaillaan kielot levittäen huumaavaa tuoksuaan. Kävellessä kerään ruokaa Liemi K:lle: voikukkia, metsämansikoiden nuoria lehtiä ja kukintoja, poimulehtiä. En poimi ruokaa ihan polun varrelta, johon koirat jättävät merkkejään. Ihmiset vilkaisevat ja ajattelevat kenties, että ei mene hyvin tuollakaan tätillä…

Kun kävelin metsässä ensimmäistä kertaa keväällä seitsemän vuotta sitten, puhuin samalla puhelimessa äidin kanssa. Kerroin kävellessä hänelle, mitä kaikkia ihanuuksia tielleni tuli. Lopulta törmäsiin silloinkin hevoasitaukseen, mikä tuntui ihan yllättävältä. Keskustelumme muistuu mieleen metsikössä yksin kulkiessa ja ajatusten kulkiessa vapaana omia väljiä teitään. Äiti ei ehtinyt milloinkaan käydä täällä katsomassa asuinympäristöäni.  Nyt hevosaitauksessa on hevosten sijasta valkoinen poni.

Kun Kustaa Vasan tien liikennemelu alkaa käydä korville, käännnyn kohti Annalan palstoja. 

Ammattilaisten penkit ja taimivarastot ovat hyvässä järjestyksessä. Mutta ei kalpene yhtään meidän talomme omakaan palsta. Siellä hääri nytkin naapurini M pinkki hattu päässään ja reippana kuin mikä. En lähtenyt tyhjin taskuin. Sain M:lta mukaan raparperinvarsia, fenkolia, ruohipulia ja suklaaminttua. Virkistyin kävelyreissulla varmasti enemmän kuin töllöttimen tuijotuksesta. Ja sainpa kerättyä Liemelle pussillisen ihan oikeaa kilpikonnan ruokaa. 

Suklaaminttu maistuu – yllätys yllätys – minttusuklaalta.

Annalan saunan takana käytin oman käden oikeutta, ts. muotoilin vain hyvin maltillisesti syreenipensaita tasapainosiksi. 

Valkeaa unelmaa

Asuinalueellamme on paikotusalueiden ja katujen varsille istutettu yhtenäisesti pallomaisina kasvavia kukkivia puita. Kukinnoiltaan puut muistuttavat valkokukkaisina kukkivia kirsikkapuita, mutta marjat ovat lähes olemattomat. Sen sijaan puiden lehdistössä on todella kaunis ja vivahteikas syysväritys. Oliskohan tämä lajike koristekirsikkapuu? Tunnistaako joku?

Puut ovat nyt kasvaneet siihen mittaan, että idea alkaa tulla todeksi. Hieno idea suunnitelman laatineelta maisema-arkkitehdilta. Katusuunnitelmassa puut on piirretty neljän pallon ryhmiksi tai kahden rinnakkaisen pallon muodostamiksi riveiksi.

Kukkivat puut muodostavat nyt keväällä harsomaisen verhon, joka rajaa yksityisemmän tilan yhteisestä katutilasta. Harmi vain, että kukinta-aika jää lyhyeksi. Syksyllä on sitten vuorossa syysvärien ilotulitus. Ei nyt kuitenkaan aleta syksyä vielä ajattelemaan. Ei nyt sentään!

Satumaista tunnelmaa

Helsingin yliopiston Viikin arboretum on vain lyhyen pyöräily- tai kävelymatkan päässä kotoa. Illansuussa metsässä pyöräily on lumoavaa satumaisissa tunnelmissa. Metsässä kasvaa maapallon eri osien puulajeja, sekä lehti- että havupuita. Tänä vuonna magnolian kukinta osui sateiselle viikolle ja viikonloppuna oli enää rippeitä jäljellä - ja tippuneita lehtiä maa valkoisenaa. Nähtävää riittää metsässä silti. Aina muistuu mieleen, kuinka hyvältä metsässä tuntuu hengittää, vaikka ei loppujen lopuksi ole kovin etäällä kantakaupungista. Nyt metsässä kukkivat mm. rusotuomipihlaja ja aurinkoisilla rinteillä tuoksuvat kielot.

Kuvat kertokoon puolestaan lauantai-illan pyöräilytunnelmista:

Vastaan, vaikkei kysytä

Rva Pioni Kaikenkirjavassa puutarhassaan haastoi lukijoitaann"vastaamaan, vaikkei kysytä". Lupasin tarttua haasteeseen, vaikken kysy enkä edes keksi uusia kysymyksiä. Kuvat ovat kokeiluotoksia ihanan sinisestä hortensiasta.

1. Kevät, kesä, syksy vai talvi?

Mielestäni on rikkaus, että on neljä toisistaa erottuvaa vuodenaikaa.

Ajattelen, että se on etuoikeutemme täällä pohjoisella pallonpuoliskolla.

Tarkemmin ajatellen kevät voisi olla pidempi ja syksy mahdollisimman lyhyt

ja kesä talvea pidempi...

2. Laajalla joukolla, pienessä piirissä vai lähes yksin?

Viihdyn yksin ja ikääntyessäni olen alkanut nauttia yksinolosta.

Silti hyvinvoinnin tietysti takaavat perhe, lapset, MK, siskot, tuttavat ja työkaverit.

Tärkeitä ovat siis kaikki läheiset, vaikka osaankin olla itseni kanssa.

Liiasta yksinolosta otaksun ihmisen jämähtävän ja jäävän vaille

elintärkeitä ihmisyyden virikkeitä ja haasteita.

3. Sielunmaisemasi, jossa viihdyt, jonne palaat?

Meditointimaisemani on merenranta ja aaltojen kuuntelu.

Tämä perustuu todennäköisesti lapsuusmuistoihin Yyterin hiekkarannalta.

Kuuntelin lapsena kesäisin hiekalla lojuen, kuinka aallot kohtasivat hiekkarannan,

tunsin auringon lämmön iholla ja siristin katseeni kohti kimmaltavaa horisonttia.

Ajattelin, että koko maailma on tässä ja nyt ja maailman ääriin avoinna edessäni.

Etsin edelleenkin katseellani horisonttia, se rauhoittaa sielun ja voimauttaa.

Horisonttiintuijottelupaikkoja ovat esimerkiksi Kallon majallaluoto Porissa ja Helsingin rannat.

4. Äänimaisema, jonka äärellä elvyt?

Olisikohan se juuri tuo ääni aaltojen kohdatessa rannan.

Kyllä se on. Veden ääni elvyttää.

5. Väri, jota sinulla pitää olla lähelläsi?

Värit ovat olleet tärkeitä harrastuksissa ja myös työssäni.

Maalatessa annan värien roiskua ja sekoittua ja katson, mitä siitä syntyy.

Työssäni olen ollut huomattavasti matillisempi ja varovainen.

Kotona en kaipaa paljonkaan värejä ympärilleni.

Siellä riittävät harmaa-musta-valkoinen, joiden joukkoon yhdistelen

virkistäviä voimavärejä kulloisenkin mielialan mukaan.

Mielenkiintoisin väri on harmaa, joka ei ole lattea vaan rikas, vivahteikas ja haastava sävy.

Tämän huomaa, kun sekoittaa eri värejä yhteen etsien juuri tiettyä harmaan sävyä.

6. Tuoksu, jonka haluat tuntea?

Pidän kukkien tuoksusta, mielituoksu on kielojen ja syreenin tuoksu.

Pidän sateen jälkeisestä vihreänraikkaasta tuoksusta ja tuoksuvasta havumetsästä.

7. Taito, jonka haluaisit?

Olisin halunnut oppia soittamaan pianoa, mutta meillä ei ollut sellaista lapsuudessani.

Vieläkin elättelen toiveita... ehkä eläkkeellä sitten?

Haluaisin myös puhua paremmin ja sujuvammin vieraita kieliä.

8. Muisto, joka palaa mieleesi hyvänä?

Joitakin henkilökohtaisia onnen hetkiä muistan.

Molempien lasten syntymät ovat jääneet hyvin kirkkaina muistoina mieleen.

Muistelen myös vanhempiani enkä halua unohtaa heidän ääntään.

9. Haluaisit unohtaa?

Vastoinkäymiset ja sairaudet ovat osa elämääni ja ovat nekin muovanneet minua.

En aktiivisesti muistele niitä, mutta unohtaakaan en silti halua.

Ilkeät, kaunaiset ja pahansuopaiset ihmiset haluan unohtaa pois elämästäni.

Kutistan ja litistän heidät ensin ja potkaisen sitten vaikka ojaan. Mielikuvissani siis.

10. Jos olisit kukka, mikä olisit, missä kasvaisit?

Olisin päivänkakkara jossain pelto-ojan pielessä. Arkisessa ympäristössä.

11. Jos olisit puu, mikä olisit, missä kasvaisit?

Ehkä olisn ikivanha, hidaskasvuinen ja syväjuurinen, tuulenpieksemä mänty

lapsuuden maisemissa Yyterin hiekkarannalla.

Kiitos kysymyksistä, vaikket kysynytkään Rva Pioni!

Puiston halki kohti kartanoa

Herttoniemen kartanossa ja kartanon puistossa humisee menneisyys miellyttävällä tavalla. Alkujaan kartanon historia on kaukana 1500-luvulla. Kartanon puisto on rakennettu 1760-luvulla ja nykyisen asunsa se sai 1810-luvulla. Lampeen peilautuva huvimaja on toinen puiston kahdesta C. L. Engelin suunnittelemasta huvimajasta. 

Helsingin kaupunki vastaa nykyisin puistosta ja sitä laajennettiin vuosituhannen vaihteessa rantaan päin. Puisto on Herttoniemen asukaiden virkistyspaikka ja kartanossa toimii museo. 

Puisto jakaantuu kahteen osaan. Toinen osa on englantilaistyylinen maisemapuisto lehtometsikköineen, kookkaine vanhoine puineen, lampineen ja huvimajoineen. Sunnuntaina puistossa kävellessämme satakieli konsertoi ihan pakahtuakseen. 

Nyt kukintansa ovat päättämässä valkovuokot, ketunleivät ovat parhaimmillaan ja kielojen hyvinvoivat lehdistöt odottavat vielä kukintakautta. Puistossa on rauhoittavaa kulkea, kuunnella linnunlaulua ja ihastella kaunisrunkoisia vanhoja puita. 

Puistossa kasvaa mm. kolmihaarainen päärynäpuu, jonka ympärys 1,3 m ja dahurianlehtikuusi, jonka ympärys on 2,4 m ja korkeus peräti 30 m. Molemmat puuyksilöt ovat lajeissaan Suomen paksuimmat. 

Lammessa pesii vuodesta toiseen telkkäemo. Nytkin sen havaitsimme. Myöhemmin kesällä se yrittää pitää sinne tänne uteliaina uiskentelevaa poikuettaan kasassa "hullun kiilto" silmissä. 

Toinen osa puistoa on säännönmukainen barokkityylinen puutarha kukkaistutuksineen ja geometsisen keskeisesti linjattuine käytävineen. Istutukset ovat tiukasti symmetriset kuten barokkityyliin kuuluu. 

Kun astelee keskikäytävää pitkin kohti katanoa, historia miltei humisee helmoissa. Kartano näyttää jotenkin tutulta. Tuttu se onkin elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi, jossa Regina Linnanheimo ja Leif Wager loivat tosiinsa kaipauksen täyttämiä katseita ja kreiviä näyttelevä Leif laulaa lurauttaa kuuluisan rakkauslaulunsa. Elokuvan ulkokuvaukset on tehty tässä puistossa. 

Muodoltaan pyöreät ja näyttävät kukkaistutukset uusitaan kesän mittaan. Nyt kukkivat keväiset tulppaanit. 

     

Kuulinko kavion kopseen soratiellä, entä hevosen hirnahduksen?

Kukkiva stadi, osa 2

Roihuvuoren kirsikkapuiston kirsikkapuut kukkivat juuri nyt. Sen kunniaksi 

Roihuvoren ja Herttoniemen asukkaat olivat kokoontuneet viettämään hamani-juhlaa. 

Puisto oli tänään tupaten täynnä piknikiä viettäviä perheitä ja ryhmiä. Japanin kulttuurista 

kiinnostuneet olivat pukeutuneet asianmukaisiin varusteisiin. 

Kameran ominaisuudet eivät ihan riittäneet...