Metsä

Minussa on vähän metsäntyttöä.
 

Metsässäni kasvaa känkkäräisiä havupuita.
Maassa varpuja, heinää ja jäkälää.

Kengän alla tuntuu käpyjä ja juurakoita.

Tuoksu on raikas. Raikkain lähellä merta.

Metsä vie muistojen myötä lapsuuteen.

Kaipaan lapsuuden metsään erityisesti syksyisin.

Metsän vihreä hoivaa syksyistä sieluani. 

Aamulla muistin

Aamulla töihin kävellessä satuin törmäämään vanhan autoni kaltaiseen ja tismälleen samanväriseen autoon. Yllättäen melkein sydämessä sykähti nostalgian tunne, vaikka en ole autoa haikaillut enää useampaan vuoteen. Ostinkin auton aikoinaan vähän vahingossa, koska pidin sen vaikeasti määriteltävästä harmaansinivioletista maalipinnasta. 

Työmatkalla kadun varrelle pysköidyn harmaansinivioletin auton konepeltiin oli ruosteisen naarmun lisäksi liimautunut muutama keltainen koivunlehti. Muistin, kuinka autoni hautautui tuulisena syyspäivänä entisellä kotipihalla Sipusaarentiellä keltaisiin koivunlehtiin. Silloinkin mietin, että mikä täydellinen vastaväriharmonia! 

Auton lienee tätänykyä hautautunut romuraudan sekaan, mutta koivut kenties vielä tiputtelevat kellertäviä lehtiä pihalleen?

Kööpenhaminassa, III

Astuessani parikymppisenä interrailaajana kauan sitten ensimmäistä kertaa Kööpenhaminan asemalta liikenteen sekaan mieleeni muistui kuva ensimmäisestä koulun maantiedon kirjasta. Kuva oli Kööpenhaminan keskustasta ja siinä kadut olivat sakeanaan polkupyöristä. Kuvatekstissä mainittiin, että tansakalaiset ovat maailman innokkaimpia polkupyöräilijöitä.

Kööpenhaminan liikennepolitiikan tavoitteena on tehdä kaupungista maailman paras pyöräilykaupunki ja hiilidioksidineutraali kaupunki kymmenessä vuodessa. Parhaillaan on rakenteilla useita erityisesti pyöräilyä sujuvoittavia siltoja ym. liikennejärjestelyjä.

Jalankulkijan silmin pyörät kulkevat sujuvasti ajoväylistä erotetuilla ja hieman korotetuilla kaistoillaan. Kevyttä liikennettä ei siis sekoiteta, mikä takaa pyöräliikenten sujuvuuden, nopeuden ja turvallisuuden. Hieno homma, kun tuntuu että kaikki ovat juonessa mukana. Salkkuherrat ja tyylikkäät daamit siinä kuin muutkin polkijat kiitävät työmatkat sutjakkaasti polkien.

Kaupunkipyörät vaikuttavat tavallisilta peruspolkupyöriltä, jopoja tai cruisailupyöriä ei näkynyt ollenkaan. Yleisin pyörän väri on musta ja usein pyörässä on etu- tai takakori tavaroiden kuljetuksen helpottamiseksi. Monivaihteisia maantiepyöriä ei juuri näkynyt ja peruspyörät sopivatkin kaupunkiajoon tasaisessa kaupungissa varmaan parhaiten. Näin siellä täällä Tuntureita, yleisin pyörämerkki on havaintojeni mukaan englantilainen Raleigh.

Tanskan design ansaitsisi vielä hyvin oman osionsa matkapostausten sarjaan, mutta Köpis taitaa olla nyt osaltani käsitelty. Ovathan nämä tanskalaiset Hayt, Muutot, Menut, NormanCopenhagenit ym. tuttuja täällä blogistaniassa ilman minunkin mainostamistani. Niitä tarrautui kyllä matkaani muutamia parin huivituliaisen lisäksi. Hinnat olivat hieman edullisemmat kuin Suomessa.

Tovelle, 100 v

Hei Tove!

Minulla on yöpöydällä kaksi elämänkertaasi, mutta olen nauttinut tästä ainutkertaisen kauniista vuoden 2014 kesästä ja kesälukemiset ovat jääneet pölyttymään pöydälle. Ateneumin näyttelyssäkään en ole vielä ehtinyt käydä. Menen kyllä ehdottomasti käymään. 

Mielestäni olet ollut taitava graafikko-kuvittaja ja nokkela sanankäyttäjä. Pidän kovasti veljesi kanssa yhteistyössä tekemistänne sarjakuvakirjoista ja niiden moniuloitteisuudesta. Löysin sarjakuvakirjat vasta aikuisena lukiessani niitä samaan aikaan kuin lapseni. Muumikirjoista pidän eniten ehkä Muumipapasta ja merestä. Myös Muumilaakson marraskuu puhuttelee syysapeata puolta minussa, mutta alan ehkä päästä siitä kaihoisuudesta iän myötä hieman yli. 

Eniten pidän piirroskirjoistasi "Kuka lohduttaisi Nyytiä" ja "Kuinkas sitten kävikään". Kirjojen kuvitus erityisesti mustavalkoisilla aukeamilla on äärimmäisen kaunista ja taitto on tehty hyvin tarkkaan harkiten - unohtamatta myöskään Kirsi Kunnaksen hienosti käännettyjä riimityksiä. Kuvakirjassa "Vaarallinen matka" voin ihailla kuvataitelijan puoltasi. Kirjojen tekstit avautuvat eri ikäisille ja eri elämäntilanteissa eläessä uudessa valossa. Löydän teksteistä aina myös palan itseäni. Kuvataiteesi on ikäväkseni minulle toistaiseksi vieraampaa. Television dokumenteissa olen ihaillut, kuinka ennakkoluuloton ja oma persoonasi olet uskaltanut olla. 

Tänään syntymäpäivänäsi menen tutustumaan Katajanokalle Tove Janssonin puistoon. Käydessäni viime kesänä Söderskärin majakkasaarella loin vahvan mielikuvan siitä ympäristöstä, mistä olet ammentanut luomisvoimaasi. Kiitos, kun jaoit luovuuttasi ja osan mielikuvituksestasi myös meille!

Terveisin Päivi

Muisto kauniista puusta

Muutimme Yyteristä Porin esikaupunkiin ollessani 6-vuotias. Samana syksynä aloitin koulun. Omakotitalon piha oli pellon laidalla, autio ja vailla kasvillisuutta. Perheemme alkoi suunnitella pihaa ja ideoida puutarhan rakentamista heti muuton jälkeen. Istutettiin jokaiselle lapselle oma nimikko-omenapuu ja marjapensaat, tuotiin Yyteristä mänty, kataja, juhannusruusu, tuoksuva tearose ja syreenipensaita. Pihalle istutettiin nopeakasvuinen hopeapaju, muutama koivu ja paljon erilaisia ruusupensaita. Kurttulehtiruusuja, neilikkaruusuja ja mitä kaikkia lajikkeita niitä mahtoi ollakaan. Lammen muotoisen perennapenkin akileijat, unikot, kurjenpolvet ja tiikerililjat taisivat olla myös Yyterin peruja. Keskelle pihaa jätettiin nurmikkoalue ja siinä oli tilaa meidän lasten leikeille ja peleille. Sisäänkäynnin yhteyteen rakennettiin terassi Yyterin hiekan aaltokuvioin muotoilemista liuskekivistä.

Piti hankkia puutarhaan myös jotain erityistä. Äiti halusi pihalle hevoskastanjan. Isä taisi vähän empiä eksoottisen ja kalliin puuun hankintaa, mutta äiti piti pintansa. Lopulta istutettiin yksi hevoskastanja leikkimökin nurkalle. Mietin nyt, että mistähän äiti oli saanut ideansa tästä puulajikkeesta. Porissa en muista olleen erityisesti hevoskastanjoita. Lukeva äiti on voinut saada idean ihan hyvin vaikka jostain romaanista?

Hevoskastanja kitui vuodesta toiseen pihan muun kasvillisuuden rehottaessa ympärillä vehreänä ja hyvinvoipana. Äidin päähänpinttymästä tuli vähän kuin vitsi. Isä jaksoi kertoi nauravaiseen tyyliinsä, kuinka Hilkka halusi istuttaa hevoskastanjan ja tuossa se ”suuri puu” nyt sitten on. En tiedä, missä vaiheessa hevoskastanja sai yliotteen ja alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Olin jo aikuistunut ja asunut jonkin aikaa muualla, kun eräänä kesänä aloin ihmetellä hevoskastanjan venähtämistä. Siitä puu jatkoi kasvamistaan tehden tilaa ympärilleen aina siihen asti, kun seitsemän vuotta sitten myimme kotitalon äidin siirryttyä ylempiin puutarhoihin.

Kun viimeisiä kertoja kotipihalla ollessani katsoin komeaa puuta, mietin ihmisen elämänkaarta. Muistan edelleenkin kukkivan hevoskastanjan nähdessäni äidin ja isän, heidän yhteisen elämänsä. Ajattelen, kuinka he nuoruuden innossa istutttivat tyhjään pellonlaitaan puutarhan, hoitivat pihaa ja elivät ja puuhailivat molemmat koko loppuelämänsä siinä istuttamassaan pihapiirissä. Muistan, kuinka lapsena ja nuorena ruohoa leikatessa piti väistää varoen mitätöntä tainta ja sen merkkinä ollutta keppiä. Ihmettelen, kuinka hienoksi ja ylvääksi alun kituuttelun jälkeen hevoskastanja ehti kasvaa. 

Hevoskastanja on komea puu avoimella paikalla tasaisen leveäksi kasvaneena. Sen isot lehdet ovat kauniit erityisesti syksyisin. Kevään ylväs kukinta on myös näyttävä. Tyypillisesti hevoskastanjat ovat puistojen kookkaiksi kasvavia puita. Olen nähnyt hienoja hevoskastanjoita mm. Viipurissa, Tallinnassa ja Lontoon puistoissa. On niitä Helsingissäkin vanhoissa puistoissa. Kuvien hevoskastanjat kasvavat Hermannissa 1960-luvulla rakennettujen kerrostalojen lomassa. Uusissa puistoissa hevoskastanjoita ei näytä olevan. Miksiköhän. Pitääkö puistopuidenkin kasvaa nopeasti ja tehokkaasti näyttäviksi?

Rajatilassa

Minulla kuluu näköjään yksi päivä haahuiluun työn ja vapaa-ajan väillä. Onkohan tämä niin sanottua ikääntymisilmiötä? Olin suunnitellut jo ajat sitten meneväni Kumpulan kasvitieteelliseen puutarhaan heti kesäkauden avajaispäivänä eli vappuna. Ulkona on kuitenkin kylmää, harmaata ja vettä vihmoo ikkunaan. Pysyn siis suosiolla kotipesässäni.

Aamulla kuuntelin radiosta perinteisiä työväenlauluja. Tykkään niistä historiallisena havinana. Melkein liikutuin. Muutenkin vappu on minulle enemmän työväen ja kevään juhla kuin ylioppilaiden ja opiskelijoiden kevätkarkelo. Valkolakkinikin on aivan käyttämätön ja liian valkea edes päähän pistettäväksi. Edellisessä muutossa mietin hetken, tarvitsenko sitä enää. Mutta toki se symboloi tiettyä nuoruuden etappia, joten en raaskinut heittää menemään.

Työväenlauluja kuunnellessa muistin Eila M:n, jonka kanssa 1970-luvun lopulla pesin Porissa kirjaston rakennustyömaalla ikkunoita yhden kesän. Eila oli hyvä laulaja ja lauloi porilaisessa Agit Prop:n tyylisessä kuorossa. Muistaako Auli-sisko kuoron nimen? Pestessämme ikkunoita hän lauleli Nataliaa ja muita iki-ihania laulelmia. Parin yhteisen raksakesän jälkeen tiemme erosivat. Eräänä päivänä joitakin vuosia sitten katseeni osui Helsingin rautatieasemalla tupaten täynnä olevalla paikallisjunien laiturilla tutun näköisiin ruskeisiin silmiin. Hetken löi tyhjää ja sitten muistin, että ohittamani henkilö oli juuri tuo laulava Eila. Ihmisiä tungeksi molempiin suuntiin, mutta vaistomaisesti pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. Juuri samalla hetkellä Eila kääntyi ja katsoi minua. Hetken tuijotimme keskellä ruuhkaa etäältä toisiamme ja sitten jatkoimme matkaa omiin suuntiimme.

Nyt parhaillaan kuuntelen radiosta J. Karjalaisen konserttitaltiointia. Siinä on sitten tyylillä muuntautunut ja vuosien karttumisesta huolimatta poikamaisen pilkkeen säilyttänyt monipuolinen taiteilija. Hänen laulunsa ”Ankkurinnappi” liittyy tiettyyn elämäni hetkeen. Voi voi, tässä alkaa meikä jo toistamiseen herkistellä. Ikääntymisilmiö nro kaksi?

Hyvää vappua!

Muisto

Kolmivuotiaana olin ensimmäistä kertaa Helsingissä. Matkustin isän ja äidin kanssa Porista junalla pääkaupunkiin ja noudimme isosiskon kotiin Lastenlinnan sairaalasta. Isosiskon liityttyä mukaan kävimme useissa Helsingin turistikohteissa lomatunnelmissa. Tältä matkalta on jäänyt paljon muistoja, vaikka olinkin vielä hyvin pieni.

Eräänä päivänä menimme Linnanmäelle. Ensin äiti hinkui vuoristorataan ja me muut jäimme odottamaan hänen kieppuessaan ylä- ja alamäkeen jännittävien kaarrosten siivittämänä. Taisi tulla äidille melkein pissat housuun. Ainakin hän oli kalman kalpea ja totinen poistuessamme tältä etapilta. Mutta minäpä pistin vielä paremmaksi.

Seuraavaksi menimme maailmanpyörään. Muistan, kuinka jouduimme tovin odottamaan vuoroamme. Laite näytti mielenkiintoiselta katsellessani vajaan metrin tasolta pyörivää härveliä. Maailmanpyörän hyttien noustessa kohti yläilmoja kadotin horisontin. Minua alkoi huipata päästä ja tuli paha olo. Pidin kiinni isän kädestä rystyset valkoisina ja tuijotin hytin lattiaan. Lautalattian rakosista näin, kuinka maailma loittoni ja loittoni. Alhaalla olevat ihmiset muuttuivat pienenpieniksi. Silloin tuntui vatsan pohjassa liian huimalta ja aloin huutaa niin kovaa kun pienestä ihmisestä vain ääntä lähti. Huusin ja huusin ja muutuin kasvoiltani tulipunaiseksi. Kun pyörä käännähti alamäkäeen, laitteen käyttäjä pysäytti maailmanpyörän meidän kahdallemma. Isä ja minä poistuimme vähin äänin ja kaiken kansan nähden kesken kyydin. Oloni oli huomattavan helpottunut.

Tästä episodista puhuttiin perheen kesken kerran jos toisenkin muistellen sitä, kuinka Päivi Linnanmäen maailmanpyörän pysäytti. Olisiko minun pitänyt olla häpeissäni, kun maailmanpyörä pysäytettiin vuokseni? Pienestä asti olen ajatellut, että kyllä minä sentään vaan olin rohkea ja päättäväinen pieni tyttö. Sittemmin en ole ihan periaatteestakaan milloinkaan astunut jalallani maailmanpyörään.

Muutaman viikon päästä avautuu Katajanokalle pystytettävä maailmanpyörä. Mahdankohan uskaltaa ottaa uudestaan tuntumaa yläilmoihin? 

Niin tai näin?

Olen joskus ajatellut, että bloggaaminen on varmaan hyvä harrastus kotona pienten lasten kanssa oleville äideille. Harrastus voi tarjota hetken pakoretken arjesta ja terveellisen piipahduksen muissa maisemissa. Mutta olen myös ihmetellyt hieman, kuinka mm. perhe-elämää kuvaavien blogien kuvissa on melkein poikkeuksetta kaikki tiptop, koti on siisti ja lapset kauniisti puetut. Meillä oli harvoin tuollaista. Silti olin mielestäni ihan kelpoinen äiti.

Kun olin äitiyslomalla, olin usein turhautunut aikuiskontaktien vähäisyyden vuoksi. Olin tyytymätön siihen, että aika hupeni perusasioihin: imettämiseen, lastenhoitoon, ruuan valmistukseen, pyykinpesuun, lasten kanssa ulkoiluun, korvavaivoja potevien lasten kanniskeluun, siivoamiseen… Aina ei aikaa riittänyt ohi kiitävistä hetkistä nauttimiseen. Kotimme oli usein sekaisin, vaikka tuohon aikaan sentään jaksoin siivota kerran viikossa kunnolla. Sekaista oli ainakin silloin, kun yritin tehdä jotain omaa kuten lukea vaikka yhden kokonaisen kirjan. Kovasti leikkihaluiset lapset saivat meillä leikkiä kaikissa huoneissa ja vapaasti. Pidin sitä tärkeämpänä kuin aina järjestyksessä olevaa kotia. Lasten isä kyllä tuohon aikaan kantoi oman vastuunsa kotiasioiden ja lasten hoidosta. Silti podin kroonista riittämättömyyden tunnetta. Yhtä kaikki, lapset ovat ehdottomasti tärkeintä, mitä jälkeeni jätän ja äitiys kasvattavin kaikista rooleistani.

Jokin aika sitten luin suositusta nuorehkon äidin blogista, kuinka bloggaava äiti rentoutui vapaapäivänään. Siis vapaapäivänään! Ensin hän leipoi, siivosi kodin lattiasta kattoon tiptop-kuntoon, valmisti ruokaa, leikki lapsen kanssa ja ulkoli. Lopulta hän takkatulen ääressä nautti rauhasta ja onnellisuudesta.

Aloin miettiä uudestaan tuota nuorten äitien bloggaamista. Voiko syntyä entisestäänkin ristiriitoja, kun lukee edellä kuvatun kaltaisia tekstejä? Miltä tuntuu "täydellistä elämää" kuvaavaa blogia lukiessa katsella maljakkoon kuivahtaneita kukkia, keittiön leipomisen jälkeistä sekasotkua, touhukkaiden lasten olohuneeseen rakentamaan luovan kekseliästä leikkiä (jota ei voi siivota, koska leikit jatkuvat seuraavana päivänä)? Useimmilla lienee todellisuuden tajua, mutta kun se riittämättömyyden tunne on meille äideille melkein perisynti. Ainakin minun sukupolvelleni oli ja on. En tiedä näistä nuorista äideistä. Voihan olla, että he tajuavat hommata siivoojan blogiyhteistyöllä keräämillään lisäansioilla?
 

Kävin melkein kaksikymmentä vuotta sitten Riihimäen Nuorisoteatterin näytöksessä. En muista enää mitään näytelmästä, mutta muistan nuoren teinitytön vakuuttavan eläytymisen ja heittäytymisen vakavaan rooliin. Katsoin oikein esityksen lehtisestä harrastelijanäyttelijän nimen. Niina Lahtinen oli tämän heittäytyjän nimi. Joten irtoaisi Niinalta varmaan vieläkin vakava roolisuoritus. Koomikkona ja käsikirjoittajana hän on jo ansionsa osoittanut. Mm tämä "äiti koneella" jaksaa hymyilyttää kovasti: 

 Äiti koneella

Korumuistoja

”Aarteiden kätköistä” löytyy kaikenlaista, pieniä tärkeitä asioita ja esineitä. Mikään näistä korusta ei ole rahalla mitattuna arvokas, mutta muistoarvoa näissä on sitäkin enemmän. Korumuistoja siis. Ehdottomasti myös vintagea, eikö vaan.

Vaaleat sinivihreän helminauhan olen saanut alle kouluikäisenä joskus 50-luvun lopulla. Luultavasti isä on tuonut helminauhan Helsingistä, jossa hän tuolloin oli viikot jatkokoulutuksessa. Helminauha on ollut minulla siis aina ja ikuisesti. Se on kulkenut mukana monet muutot ja ollut kaulalla juhlissakin, vaikka eivät nämä mitään aitoja simpukan sisässä hiertyneitä helmiä ole. Olen vain aina pitänyt korusta ja helmien sävystä erityisesti. Kiinnityshakasesta näkyy helminauhan ikä. Se on koristeellinen ja todennäköisesti korun arvokkain osa.

Kultasormus on äitini vanha sormus. Sen kultaosaa on kertaalleeen vahvistettu käsityönä ja hiotussa akvamariinissa näkyy ajan patinaa. Ilmankos, sormus oli äidillä sormessa aina – niin arkena kuin juhlissa. Sormukseen on kaiverrettu kauniisti päiväys 20.11.1957. Äiti on tuolloin täyttänyt 30 vuotta ja saanut sormuksen lahjaksi isältä. Sormus on tyyliltään selvästi 50-lukulainen. Sormus edusti persoonallisessa äidissä hieman piilevää naisellista puolta. Samoin kuin hänen monet hattunasa. Yleensä äiti ei erityisemmin koreillut tai pukeutunut hienosti, mutta persoonallinen hattu oli päässä ja sormus sormessa. Koska äiti tiesi, että pidin sormuksesta, hän antoi sen minulle jonain syntymäpäivänäni. Olen varmaan elellyt silloin vielä ns. ruuhkavuosia, koska kovin tarkkaan en muista tilannetta. Arvostin kuitenkin sitä, että sain sormuksen omakseni. Käytän sormusta vain erityisissä tilanteissa ja kaikissa perhejuhlissa. Ajattelen aina tuolloin äitiä. Arjessa sormus tuntuu minusta jotenkin epäkäytännöllisen kookkaalta.

Medaljonki on äidinäidin ja se on päätynyt minulle siskojen kanssa äidin koruja jakaessamme. Sisällä on kuva, mutta en tiedä kenen kuva. Tietäisikö isosisko Paula tästä riipuskorusta enemmän? Äiti käytti medaljonkia vain silloin tällöin ja vasta vähän vanhempana. Pidän korun pienikuvioisin koristeluin somistellusta tarkasta ristikkopunoksesta. Tämä koru voi olla vanhakin, voisiko olla jopa 1900-luvun alusta? Olen viime aikoina käyttänyt korua mielelläni toisen riipuksen parina ja kantanut tuntemattoman naisen kuvaa rinnuksillani.

Rintakoru on erikoinen. En ole nähnyt moista missään. Minulle tämäkin koru päätyi, kun jaoimme siskojen kesken äidin koruja. Materiaali on vaikeasti määriteltävää, kuin jollain ohuella kankaalla vanhvistetua kipsiseosta. Ohuiden kukkien terälehtien taivutuksessa ja korun takaosassa näkyy käsityön jälki. En tiedä, kenen koru on alkujaan ollut ja miltä vuosikymmeniltä se on peräisin. Lieneeköhän pula-ajan tuotantoa? Olisikohan rintakoru kuulunut äidin kasvattitädille vai hänen oikealla äidilleen tai jollekin Kaanaan neideistä? En tiedä. Äidille tällä korulla on kuitenkin ollut arvoa, koska hän on sen säilyttänyt korujensa joukossa. En muista hänen kuitenkaan käyttäneen milloinkaan rintakorua. Valikoin tämän korun perinnönjaossa juuri erikoisuuden ja viehättävyyden takia. Olisi ilahduttavaa, jos joku osaisi valaista vähän lisää tämän kaltaisen korun historiasta.

Hyvää Ystävänpäivän ehtoota teille blogin kautta tutuksi tulleille ystäville!

Joulumuisto

Lapsemme olivat pieninä kovia leikkimaan ja touhuamaan. Ekaluokkalaisena tytär vietti iltapäivät yksin kotona, koska muutama vuosikymmen sitten ei ollut vielä tarjolla ohjattua iltapäivätoimintaa. Iltapäivät kävivät joskus pienelle lapselle pitkäveteisiksi eikä työpäiväni silloinkaan päättynyt aina tasan klo 16. Työpäivän jälkeen piti usein vielä käydä kaupassa, hakea poika päivähoidosta tai hoitaa jotain muita asioita työmatkan varrella.

Jopulunalusviikolla tytär alkoi soitella minulle töihin vähän väliä pitkin iltapäivää.
-     Äiti, voinko ottaa massapalloja?
-    Joo, ota vaan, vastasin. Uusia puheluita ja uusia kysymyksiä seurasi.
-    Voinko ottaa hilettä kans?
-    Saanko ottaa muffinssivuokiakin – ja hopeista paperia?
-    Saako valkoisesta langasta leikata lyhkäsiä pätkiä?
-    Voinko käyttää kaikki massapallot… jne…

Toistelin joota kysymyksiin ja jossain välissä mielessä kävi, että mitähän mahtaa olla tekeillä. Pääasia tietenkin oli, että lapsi viihtyi puuhaillessaan. Kun tulin kauppareissun jälkeen kotiin, keittiön pöydällä oli askarreltuna rivi toinen toistaan hellyyttävämpiä enkeleitä. Tytär oli kaivellut kaappeja ja suunnitellut enkelit löytämistään tarveaineista ja askarrellut enkeleitä koko pitkän iltapäivän ajan. Sukulaiset saivat sinä jouluna enkelit joulutervehdysten mukana. Olen säästänyt yhden enkeleistä yli kaksikymmentä vuotta. Enkeli ilmestyi tavaroiden seasta tyhjentäessäni muuton yhteydessä kaappien perukoita. 

Enkeli tuntui erityisen merkitykselliseltä ja palautti muistoja mieleen juuri nyt joulun alla.

Hyvää Joulua A. pieni sinne valtameren taakse!

Hyvää Joulua kaikille blogiani seuraaville!

Hipaisu

Eilen illalla kirjahyllystä tarttui käteen Hilkka Laukka-Sinisalon kirja ”Tarina kahdesta sammakosta” eli kuinka löydät itsestäsi selviytyjän. Olen ostanut ja lukenut kirjan vuonna 1994. Kaksikymmentä vuotta sitten ei vielä puhuttu self help-teoksista, mutta sellainen tämä kirja suurin piirtein on. Kirja on pysynyt hyllyssäni, vaikka olen karsinut kirjoja moneen kertaan vuosien varrella. Kirjaan tarttuessani mietin eilen, joutaisko se jo menemään? Tuskinpa kirja minulle nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua enää tarjoisi itseapua? Mutta kirja päättikin tarttua uneeni ja siirsi alitajunnan menneisyyteen.

Olen huomannut nukkuvani kevytpaasto-päivien jälkeen tavanomaista paremmin. Hyvin nukkuessani näen usein myös unia. Unet lainehtivat niin menneisyyden ja tulevaisuuden kuin todellisuuden ja kuvitellun välillä. Viime yönä toimin Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajana. Ei tolkun tolkkua, koska en ole vähääkään kiinnostunut pallon perässä juoksemisesta enkä ole eläissäni ikinä edes jaksanut seurata yhtäkään jalkapallo-ottelua. No, mutta unessa osottauduin suoranaiseksi piileväksi kyvyksi valmennuksen saralla. Suomen joukkue alkoikin menestyä. Sain mainetta ja kunniaa (mihinkähän alitajunta niitäkin mukamas janoaa…?).

Erään voitetun ottelun jälkeen kättelin voimieni tunnossa rivissä seisovia jalkapallovaikuttajia ja aktiivisia harrastajia. Sitten tunnistin miehen menneisyydestä. Joukkuelajien fanaattisen harrastajan ja armoitetun naisten miehen, jota en vain voinut silloin muinoin vastustaa. Tunnistin hänet heti parin vuosikymmenen takaa – tuoksusta, posken hipaisusta ja nopeasta halauksesta.

Valkoposkihanhet kaakattivat rannalle lentäessään ja heräsin. Hertsileijaa sentään, ajattelin. Eilen hypistelemäni kirja siivitti minut hetkeksi siihen aikaan, jolloin luin kirjan. 

Jaksaa, jaksaa…

Aamulla sängyllä loikoillessa, valveilla olon rajatilassa, ajattelin oleellisia asioita. Lapsiani, siskojani ja erityisesti heistä yhtä, jolla on edessä suuri päivä. Lopulta ajattelin itseäni ja elämääni juuri tässä ja nyt. Sitten ajattelin tulevaisuutta ja vähän mennyttäkin elämää.

Olen iän myötä oppinut aika hyvin kestämään alkukesän työsesonkia ja kiireitä, koska työasiat tulivat mieleen vasta kaiken oleellisen jälkeen. Kun työasiat alkoivat vyöryä mieleen, päätin nousta sängystä ja lopettaa rajatilamietteet.

Muistan hyvin, kuinka nuorena äitinä alkukesä oli yhtä hulabaloota joka vuosi ennen kesälomaa. Kerran olin töissä vielä juhannuaattonakin, kun illalla lähdimme perheen kanssa autolla lomamatkalle Ruotsiin. Oli kamala kiire pakata ja järjestellä kaikki asiat, puoliso mulkoili vihaisen näköisenä eikä ihan aiheetta. Hermostunut tunnelma välittyi varmaan lapsiinkin.

Nyt osaan jo relata, mutta toisaalta työelämäkään ei ole enää aivan yhtä hektistä tietoisten uravalintojen vuoksi. Kolme viikkoa pitäisi kuitenkin vielä kestää ja paiskia hommia aika täysillä ennen kesälomaa. Olo on vähän samanlainen kuin kurttuuntuneella juhannusruusulla, mutta henki pihisee vielä hyvin. Edessä on viikonloppu. On viikonlopun verran aikaa toipua edellisestä työviikosta ja ladata akut seuraavaan. Viikko kerrallaan tässä siis mennään. Hyvää viikonloppua!

Kadun yli metsän siimekseen

Töissä on vuoden kiireisin aika. Perjantaisin olen jokseenkin nääntynyt kotiin palatessani. Selaan tv-ohjelmaa ja tekisi mieli lysähtää sohvan nurkkaan. Riuhtaisen itseni kuitenkin mukavuuden- haluisesta olotilasta ja lähden kävelylle kauniiseen iltaan.

Kun ylitän Hämeentie, olen heti Annalan metsikössa. Metsikössa on kaunis ja vaihteleva kävelyreitti. Ensin sukellan metsäpolulle, joka kiertää Annalan kalliota. Kävelyreissu on usein yllätyksellinen. Kun oksa jalkani alla rasahtaaa polulla kulkiessa, lehahtaa kaksi sepelkyyhkyä puun takaa ihan vierestä lentoon. Usein huomaan edessäni jotain erityisen kaunista. Puiden oksien muodostaman kultaisen leikauksen tai polulle laskeutuvan kauniin varjon ja valon kontrastin.

Kavelyreitin voi aistia kaikin aistein. Satakielet konsertoivat metsässä vielä jonkin aikaa kunnes laulu juhannuksen alla vaikenee kuin seinään. Metsikössä kukkivat parhaillaan kielot levittäen huumaavaa tuoksuaan. Kävellessä kerään ruokaa Liemi K:lle: voikukkia, metsämansikoiden nuoria lehtiä ja kukintoja, poimulehtiä. En poimi ruokaa ihan polun varrelta, johon koirat jättävät merkkejään. Ihmiset vilkaisevat ja ajattelevat kenties, että ei mene hyvin tuollakaan tätillä…

Kun kävelin metsässä ensimmäistä kertaa keväällä seitsemän vuotta sitten, puhuin samalla puhelimessa äidin kanssa. Kerroin kävellessä hänelle, mitä kaikkia ihanuuksia tielleni tuli. Lopulta törmäsiin silloinkin hevoasitaukseen, mikä tuntui ihan yllättävältä. Keskustelumme muistuu mieleen metsikössä yksin kulkiessa ja ajatusten kulkiessa vapaana omia väljiä teitään. Äiti ei ehtinyt milloinkaan käydä täällä katsomassa asuinympäristöäni.  Nyt hevosaitauksessa on hevosten sijasta valkoinen poni.

Kun Kustaa Vasan tien liikennemelu alkaa käydä korville, käännnyn kohti Annalan palstoja. 

Ammattilaisten penkit ja taimivarastot ovat hyvässä järjestyksessä. Mutta ei kalpene yhtään meidän talomme omakaan palsta. Siellä hääri nytkin naapurini M pinkki hattu päässään ja reippana kuin mikä. En lähtenyt tyhjin taskuin. Sain M:lta mukaan raparperinvarsia, fenkolia, ruohipulia ja suklaaminttua. Virkistyin kävelyreissulla varmasti enemmän kuin töllöttimen tuijotuksesta. Ja sainpa kerättyä Liemelle pussillisen ihan oikeaa kilpikonnan ruokaa. 

Suklaaminttu maistuu – yllätys yllätys – minttusuklaalta.

Annalan saunan takana käytin oman käden oikeutta, ts. muotoilin vain hyvin maltillisesti syreenipensaita tasapainosiksi. 

Vastaan, vaikkei kysytä

Rva Pioni Kaikenkirjavassa puutarhassaan haastoi lukijoitaann"vastaamaan, vaikkei kysytä". Lupasin tarttua haasteeseen, vaikken kysy enkä edes keksi uusia kysymyksiä. Kuvat ovat kokeiluotoksia ihanan sinisestä hortensiasta.

1. Kevät, kesä, syksy vai talvi?

Mielestäni on rikkaus, että on neljä toisistaa erottuvaa vuodenaikaa.

Ajattelen, että se on etuoikeutemme täällä pohjoisella pallonpuoliskolla.

Tarkemmin ajatellen kevät voisi olla pidempi ja syksy mahdollisimman lyhyt

ja kesä talvea pidempi...

2. Laajalla joukolla, pienessä piirissä vai lähes yksin?

Viihdyn yksin ja ikääntyessäni olen alkanut nauttia yksinolosta.

Silti hyvinvoinnin tietysti takaavat perhe, lapset, MK, siskot, tuttavat ja työkaverit.

Tärkeitä ovat siis kaikki läheiset, vaikka osaankin olla itseni kanssa.

Liiasta yksinolosta otaksun ihmisen jämähtävän ja jäävän vaille

elintärkeitä ihmisyyden virikkeitä ja haasteita.

3. Sielunmaisemasi, jossa viihdyt, jonne palaat?

Meditointimaisemani on merenranta ja aaltojen kuuntelu.

Tämä perustuu todennäköisesti lapsuusmuistoihin Yyterin hiekkarannalta.

Kuuntelin lapsena kesäisin hiekalla lojuen, kuinka aallot kohtasivat hiekkarannan,

tunsin auringon lämmön iholla ja siristin katseeni kohti kimmaltavaa horisonttia.

Ajattelin, että koko maailma on tässä ja nyt ja maailman ääriin avoinna edessäni.

Etsin edelleenkin katseellani horisonttia, se rauhoittaa sielun ja voimauttaa.

Horisonttiintuijottelupaikkoja ovat esimerkiksi Kallon majallaluoto Porissa ja Helsingin rannat.

4. Äänimaisema, jonka äärellä elvyt?

Olisikohan se juuri tuo ääni aaltojen kohdatessa rannan.

Kyllä se on. Veden ääni elvyttää.

5. Väri, jota sinulla pitää olla lähelläsi?

Värit ovat olleet tärkeitä harrastuksissa ja myös työssäni.

Maalatessa annan värien roiskua ja sekoittua ja katson, mitä siitä syntyy.

Työssäni olen ollut huomattavasti matillisempi ja varovainen.

Kotona en kaipaa paljonkaan värejä ympärilleni.

Siellä riittävät harmaa-musta-valkoinen, joiden joukkoon yhdistelen

virkistäviä voimavärejä kulloisenkin mielialan mukaan.

Mielenkiintoisin väri on harmaa, joka ei ole lattea vaan rikas, vivahteikas ja haastava sävy.

Tämän huomaa, kun sekoittaa eri värejä yhteen etsien juuri tiettyä harmaan sävyä.

6. Tuoksu, jonka haluat tuntea?

Pidän kukkien tuoksusta, mielituoksu on kielojen ja syreenin tuoksu.

Pidän sateen jälkeisestä vihreänraikkaasta tuoksusta ja tuoksuvasta havumetsästä.

7. Taito, jonka haluaisit?

Olisin halunnut oppia soittamaan pianoa, mutta meillä ei ollut sellaista lapsuudessani.

Vieläkin elättelen toiveita... ehkä eläkkeellä sitten?

Haluaisin myös puhua paremmin ja sujuvammin vieraita kieliä.

8. Muisto, joka palaa mieleesi hyvänä?

Joitakin henkilökohtaisia onnen hetkiä muistan.

Molempien lasten syntymät ovat jääneet hyvin kirkkaina muistoina mieleen.

Muistelen myös vanhempiani enkä halua unohtaa heidän ääntään.

9. Haluaisit unohtaa?

Vastoinkäymiset ja sairaudet ovat osa elämääni ja ovat nekin muovanneet minua.

En aktiivisesti muistele niitä, mutta unohtaakaan en silti halua.

Ilkeät, kaunaiset ja pahansuopaiset ihmiset haluan unohtaa pois elämästäni.

Kutistan ja litistän heidät ensin ja potkaisen sitten vaikka ojaan. Mielikuvissani siis.

10. Jos olisit kukka, mikä olisit, missä kasvaisit?

Olisin päivänkakkara jossain pelto-ojan pielessä. Arkisessa ympäristössä.

11. Jos olisit puu, mikä olisit, missä kasvaisit?

Ehkä olisn ikivanha, hidaskasvuinen ja syväjuurinen, tuulenpieksemä mänty

lapsuuden maisemissa Yyterin hiekkarannalla.

Kiitos kysymyksistä, vaikket kysynytkään Rva Pioni!

Ruusujen loppu

Viimeinkin päätin hävittää maljakkoon kuivuneiden ruusujen kuihtuneet kukinnot. Kukat olivat aivan erityiset ja sain ne itsenäisyyspäivänä. Ruusut olivat vielä kuivuneenakin ylvään kauniit. Tummanpunaiset kukinnot tummuivat kuivuessaan miltei mustiksi. Lehdissäkin oli hienoja sävyjä. Lehtien ruodit korostuivat punaisina verisuonien lailla. Kuvattuani kukkia musersin kukinnot ja ihailin vielä lopuksi terälehdetkin. Lopulta sulloin muserretut ruusut paperipussiin ja kiikutin pussin taloyhtiön biojäte-looraan.