Mikä ihmeen hali?

Joskus joku itselle aiemmin tuntematon sana alkaa ykskaks tunkea korviin kaikista tuuteista. Tipahtaa näköjään kärryiltä kaupunkiverbaliikasta. 

MK kysyi, että tiedänkö, mistä tulee jaxuhali-sana. En tiennyt, mutta huomasin itsekin, että se on käynyt korviin viime aikoina eri yhteyksissä. Mietittiin oikein, että mistä lyhennys voisi tulla. Ei keksitty. Mietittiin seuraavaksi, että soitanko lapsilleni ja kysyn heiltä. Sitten ajattelin, että ope-siskokin varmaan tuntee tuon erityishalin tarkemman määrityksen ja käyttötarkoituksen. Ei kuitenkaan soitettu siskollekaan vaan valitsin sen sijaan päikkärit. Ja halit. 

Nyt katsoin netin Urbaanista sanakirjasta. No ihan selvähän tämä on, kas kun ei hoxattu:

Naisten käyttämä sana, jonka hesari listasi suomen kielen 10 ärsyttävimmän sanan joukkoon, tarkoittaa jaksamista ja haleja

- Kuule, koeta kestää, jaxuhalit sulle!

Jaxuhalit vaan sullekin!

Tammikuisena lauantaina

Vietimme kulttuuripainotteisen iltapäivän tänään lauantaina Helsingin keskustassa. Kuvassa "musta toppatakkikansa" eli me kaksi monistumme Taidesalongin historiallisen hissin peilissä.

Minua hieman arveluttaa ottaa valokuvia taidenäyttelyssä. Kummassakaan käymässämme galleriassa en huomannut merkintää kuvauskiellosta. Valvontakameratkin olivat päällä, mutta silti tuli tunne salaa kuvaamisesta. Hävetti kuvata, koska molemmissa näyttelyssä oli paljon kävijöitä. En kuitenkaan käytä kuvia vilpillä tai viekkaudella – onhan lehdissäkin kuvia näyttelyistä. 

Anna Retulaisen WHISTLEJACKET-näyttelyssä Bulevardilla on nähtävissä suorastaan lennokasta viivaa ja luomisvoimaista vimmaa. Nämä maalaukset ovat minun mielestäni oikeasti taidemaaaluksia. Suurikokoisten maalausten vastapainona on näytteillä sarja pieniä maalauksia taiteilijan ystävistä, vaatimattomista pikkulinnuista.  

Valtaosa tauluista oli myyty tai varattu. Hinnat ovat tavallisen ostajan tavoittamattomissa. Taulut taitavatkin enimmäkseen päätyä kokoelmiin tai inspiroida tulevaisuudessa julkisissa tiloissa liikkuvia? 

Taidesalongissa on esillä laaja ripustus Carl Warghin akvarelleja. Kiinnostuin hänen käyttämästään sekatekniikan kaltaisesta maalaustyylistä. Maalauksissa on rentoa viiivaa, tarkkaan hiottu sommitelma ja useassa vain viitteellisesti väriä. Aiheet olivat tavanomaisia: maisemanäkymiä, vanhoja pihapiirejä tai interiöörejä.

Sain päähäni, että piirroksen ja maalauksen yhdistäminen voisi sopia minullekin tekniikaksi. Joskus olen kokeillutkin, mutta en ihan tietoisesti ja kunnolla. Pitää olla varma ja rutinoitunut piirustustekniikka (se on), sommitteluataitoa (sitäkin löytyy) ja värislimää (jo vain). Taidan kokeilla tekniikkaa omalla tyylilläni. Kun vaan olisi sitä yhtä eli AIKAA. 

Repostelin MK:lle, että puhelinpiirrokseni (työpuhelujen yhteydessä syntyvät tajunnanvirtapiirrokset) ovat joskus aika hienoja ja olen laittanut niitä talteen. MK sanoi, että siitä vaan näytteille teokset nimeltä Puhelu 1, 2, 3 jne. Hieman huumoria siis ilmassa ;-)

Huikopalalle menimme Erottajalle intialaiseen ravintolaan nimeltä Samrat. Ruoka oli sopivasti mausteista, mutta ei liian tulista. Huomasin taas, että ruuan valokuvaaminen hämärässä ravintolassa on vaikeaa. Valoa on vähän eikä halua käyttää salamaa ja häiritä siten muita asiakkaita. Tilan tunnelmavalaistuksen vuoksi kuviin tulee myös helposti varjoja. 

Kupraiset intialaiset tarjoilukulhot olivat mielestäni aika hienoa käsityötä. Kukahan ne lienee tehnyt?

Eikö vaan olekin?

Oi aurinko!

Tällä viikolla on ollut ihanan aurinkoista. Kuten tänäänkin. Aurinkoisen päivän kunniaksi menin työkaverin kanssa lounaalle kattoterassille. Emme sentään syöneet ulkoterassilla vaan sisätiloissa. Auringosta saa ihmeellistä voimaa. Muutenkin olen ollut alkuvuoden aika energinen. Joulun tienoon oleiluloma teki näköjään tehtävänsä. Uskaltaako edes kirjoittaa tänne, että en ole sairastanut flunssan flunssaa. Toivottavasti tämä terveydellä repostelu ei nyt sitten heti kohta kostaudu. 

Töihinkin on kiva mennä, kun aurinko heittelee varjojaan sinne tänne. Tänään vähän intouduin ja olin töissä kahdeksaan asti illalla. En malttanut hellittää, kun kerran vauhti oli päällä. Saan ennätysmäiset 35 senttimetriä töitä valmiiksi tällä viikolla. Siis kolmenneksen metristä, jos pyrkii ajattelemaan asian oikein positiivisesti.

Jonkin aikaa joutuu vielä odottamaan valoisia iltoja. Vielä pitää turvautua iltaisin kynttiläaurinkoon. 

Aamu

Heräsin aamuyöllä viiden aikaan kevyestä unesta hirveään rytinään ja kolinaan. Traktorirynnäkkö aurasi pihalta lunta. Pihaa ympäröi kolmella sivulla kuusikerroksiset kivitalot. Kun niiden keskellä lykitään kauhatraktoreilla lunta sivuun, syntyy uskomaton meteli.

Melun jatkuessa aivot käynnistyivät. En saanutkaan enää unta. Kohta kaikki mahdolliset vielä edessä olevat isot hommat, työasiat ja ihan kaikki keskeneräisyydet täyttivä ajatusmaailmani. Siitä sitten siirryin sujuvasti yleismaailmallisiin murheisiin. Lopulta tuntui kuin kaikki maailman murheet olisivat asettuneet minun harteilleni. Juuri näin saattaa tapahtua niinä aamuyön tunteina, kun aivot kaipaisivat vielä lepoa, mutta ajatteluvaihde kytkeytyy päälle. Aivot toimivat jotenkin epänormaalisti. Mittakaava hämärtyy ihan oudoksi.

Runsaat pari tuntia sängyssä kieriskeltyäni aloin lopulta vaipua uneen. Herätyskello pirisi tietysti juuri, kun olin nukahtamaisillani. Olin aivan umpiväsynyt, mutta pakko oli nousta.

Olen elämässäni ollut kerran sellaisten työpaineitten alla, että heräsin jokikinen yö varhain aamulla keskeltä  stressiä. Odotin silloin poikaani. Olin ottanut vastaan ison homman ja heti perään heittäytynyt raskaaksi. Projekti piti hoitaa tiivistetyssä aikataulussa ja eihän siitä hyvää seurannut. Pojalla on edelleen vahva taipumus sekoittaa oma unirytminsä ja tunnen olevani siihen syypää. Muistan ne lukuisat aamuyöt, jolloin siirryin vielä syntymättömän lapseni kansssa unettomana ja silti väsyneenä olohuoneen puolelle kirjoittamaan seuraavan päivän pakkotehdä-työlistaa. Opin tuona aikana stressistä paljon enkä myöhemmin ole vaipunut samanlaiseen stressin hetteikköön.

Kun lähdin töihin, taivas oli ylhäältä pilvetön ja taivaanrannalla paksun pilviverhon peitossa. Mieleni tuntui ihan samalta. Onneksi päivästä kehkeytyi aurinkoinen. Aivotkin kirkaistuivat ja murheet saivat nopeasti oikeat mittasuhteet. 

Baban tyyliin

Syksyllä Baba L:n tanssiessa tähtien kanssa luin iltapäivälehdestä hänen paljastuksensa hyvän kunnon ja lihaksikkaan hoikkuuden salaisuuksista. Mukana oli ohjeet kahvakuulajumpasta.

Sohvalla makuuasennossa ajattelin ääneen, että ”kahvakuula pitäis hankkia”. Samalla vapautin MK:n syntymäivälahjani pähkäilyn aiheutttamasta ahdingosta. Joulukuussa hän kantoikin minulle kuuden kilon kahvakuulan varmistettuaan personal trainerina toimivalta tutultaan meikäläiselle sopivan kuulan painon.

Tykkään juuri tällaisesta pommin näköisestä esineestä. Lattialla lojuessaan se huutomerkin lailla kehottaa tarttumaan kahvaan. Alan heilutella, tempoa ja viskoa kuulaa varoen rystyset valkoisina, ettei kuula irtoa käsistä ja heilahda ikkunan läpi. Näillä pakkasille (-23) ei olisi kiva, jos ikkunassa olisi reikä. Samalla harjoitan mielikuvien ajattelua: näen Baban tiukat käsivarret, jämäkät selkälihakset ja hallinassa olevan keskikehon.

Olen havainnut pientä edistystä. Käsitöiden teko pitää kämmenien ja sormien lihakset kunnossa. Muuten kädet ovat vähävoimaisin osa kehoani. Nyt kuitenkin vanhat kilon painoiset, liikeratojen oikeana pysymiseen hankkkimani painot ovat muuttuneet kokonaan painottomiksi! Kuuden kilon pommi sen sijaan tuntuu vielä koko kropassa vatsa- ja selkälihaksia myöten. Kunhan vähän vielä harjoittelen, tarvitsen ehkä kymmenen kilon pommin? 

Lehtikuvista

Sanomatalossa on menellään näyttely vuoden 2012 onnistuneista lehtikuvista. Näyttely on avoinna tammikuun loppuun asti. Uutiskuva nivoutuu aina artikkeliin ja onnistuessaanhan yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvaustilanteessa valokuvaaja joutuu todennäköisesti ideoimaan kuvan hyvin nopasti eikä hänellä useinkaan ole mahdollisuutta suunnitella ja viilata tulevaa kuvaustilannetta kovin tarkasti etukäteen. Pitää olla kyky nähdä oleellinen - ja tarttua tilanteeseen nopeasti.

Näyttelyssä ollut kuva nuoresta tytöstä puhuttelee minua. Valokuvaaja Sirpa Räihä kertoo itse kuvaustilanteesta ja ideastaan kuvan alatekstissä. Kuvassa  piirtyy valo erityisen kauniisti luoden tilanteeseen herkän tunnelman. 

Kuvattaessa mennään käsittääkseni tilanteen mukaan ja joskus jopa keskelle sitä. Niin taisi käydä Sami Kerolle viime vuonna hänen kuvatessaan vuoden 2011 lehtikuvaksi valittua otosta Kairossa. Puhutteleva kuva todellakin. Uhkaava tilanne, niukat harmaat värit ja tuo yksinäinen pakoon juokseva ihminen keskellä kyynelkaasupilveä taustanaan tuhoutuva kaupunki.

                

Kuva lainattu www.hs.fi

Tässä kuvassa on mielestäni myös intensiivinen tunnelma. Kuvan on ottanut valokuvaaja Ville Törmälä ja se julkaistiin hesarissa viime vuoden kevättalvella erään luonnontieteellisen artikkelin yhteydessä. Kuvattava kertoi, että valokuvaaja otti paljon kuvia ja selosti myös kuvattavalle kuvausideaansa. Tässä kuvassa on tarkennettu tutkijan silmiin sekä otsalle heijastuvaan varjoon, varjo jää juuri ja juuri silmien ulkopuolelle. Tutkijan silmät ovat valppaan ja hyvin tarkkaavaisen näköiset. Pupillleihin heijastuu ilmeisesti salamavalo korostaen intensiivisistä katsetta entisestään. Kuvattava on tyttäreni.

Mosaiikkia

Näen eteisen kaapin päällisen viimeiseksi amulla sulkiessani kotioven ja ensimmäiseksi illalla kun taas avaan sen. Kaapin päälle kertyy kasailevassa elämäntyylissäni kaikenlaista… Jokunen viikko sitten sen päällinen notkui ja pursui lehdistä ja vähän tärkeämmistäkin papereista. Alkoi viimein ärsyttää.

Nyt kaapin päällinen on siivottu. Muutin taustalla olevan taulun rauhallisemmaksi aikaisemman sinivihreän taulun sijasta. Tila rauhoittui. Kaappi on vanha Askon koivuviiluinen liinavaatekaappi, jonka uumeniin mahtuu paljon kenkiä, pyöräilykypärä, asusteita yms. lähtemiseen ja kotiin palaamiseen liittyvää. Kaappi on siirretty erään herrasmiehen vintiltä aiempaan Hämeen omakotitalooni, jossa se toimi vuosia käsityötarvikekaappina. Kaapin päällä olevat pikkuesineet tuovat myös mieleen muistoja:

Lasimaljaan saa sullottua aikataulut, kartat, postin tipauttelemat laskut yms. Malja on ostettu tyttären yo-juhliin boolimaljaksi. Hieno lasinen boolikauha muuten särkyi samassa tilaisuudessa, mikä ei kyllä yhtään harmittanut tilaisuuden merkittävyyden vuoksi. Eläinlääkärisisko ja tyttären kummitäti toi booliin tilkkasen terästystä, sekin on jostain syystä jäänyt mieleen. Ei siksi, että booli olisi aiheuttanut huomattavia seuraamuksia vaan enemmänkin boolin sekoitussuhteiden ankaran pähkäilyn vuoksi. Lasisen kynttiläjalan olen saanut vanhimmalta siskolta joululahjaksi 60-luvun lopulla. Se on seikkaillut huushollissa pöydällä jos toisellakin. Pidän kynttiläjalan pehmeistä muodoista. On pitänyt tarkastaa, kuka on sen Iittalalle aikoinaan suunnitellut, koska en ole ihan varma aavistuksestani. Tietääkö joku? Jalan lasikuvun sisällä ovat tallessa hopeiset korvakorut. Boolinterästäjäsisko on unohtanut korut luokseni ja pitäisi muistaa palauttaa ne hänelle. Ovat siis hyvässä tallessa täällä. Saviruukun olen myös saanut vanhimmalta siskolta. Hän puolestaan on ostanut sen kirpputorilta. Arvelimme sen olevan Kupittaan virheellisen tuotteen, mutta emme ole ihan varmoja? Ruukussa on erityisen kaunis polttopinta. Heitin ruukusta siivouksen yhteydessä pois keskimmäiseltä siskolta saamani kukkakimpun, joka oli kuivunut kauniiksi mutta ajan myötä pölyyntynyt. Ruukussa on nyt lähirannalta tuotu tervalepän oksa. Taustatauluna on Maire Gullichenin 100 v-näyttelyjuliste Porin Taidemuseosta. Valaisin on ostettu toistakymmentä vuotta sitten Ikeasta. Se on ihme kyllä edelleen kunnossa, vaikka muut Ikean valaismet ovat osoittautuneet kokemukseni mukaan halvoiksi ja lyhytikäisiksi. Välillä samassa paikassa on ollut Harri Koskisen suunnittelema Blok-valaisin, mutta tämä halpis antaa kauniimman valon ja luo varjoineen kolmiulotteisuutta pieneen tilaan. Valaisimen takana pilkottaa seinälle kiinnitetty Mari Rantasen näyttelyn esite, joka on väreiltään stimuloiva. Olimme Taidehallissa tuossa näyttelyssä tyttären kanssa monta vuotta sitten ja molemmat pidimme kokemuskesta. 

Elämä koostuu pienistä palasista. Se on kuin mosaiikkia. 

Oleiluelämä loppui nyt

Kaksi viikkoa lomaa normielämästä sai ylittämään pimeimmän talven. Sain nukuttua ja katseltua unia. Sain huuhailla useimmat päivät loman ajan aamusta iltaan ilman ohjelmaa. Sain tehdä mitä lystää mihin vuorokauden aikaan tahansa. Sain levättyä ja kerättyä voimia jaksaakseni yli talven. Edessä on muutosvuosi. Kaikki voimat tulivat siksi tarpeeseen. Blogi on muuttunut loman aikana näköjään vallan yö-painotteiseksi. On korkea aika siirtyä valoisampiin tunnelmiin. 

Loma loppui nyt. On alkanut paluu oleskeluyhteiskunnan jäsenenä olosta kurinalaiseen arkeen. No, ihan kiva päivä töissäkin oli loppujen lopuksi. Hakaniemestä oli sulanut tai putsattu valtavat liikkumista haittaavat lumiröykkiöit. Tuli melkein keväinen olo. Työkaverit sanoivat, että näytän levänneeltä. Hyvää loma siis minulle kaikin puolin teki.

Kevättä ja pitenevää päivää kohti!

Kosminen kokemus

Tämän talven Lux Helsinki-valoteoksista koin vaikuttavimpana ja kokonaisvaltaisimpana ranskalaisen Philippe Morvanin valo- ja ääniteoksen Oopperan ulkonäyttämöllä. Teoksessa on erillisiä valaistuja pikkupalloja, eri korkeudelle aseteltuja isompia valaisinpalloja ja väriään vaihtava keskuspallo. Keskuspallossa oli vielä liikkuvia tehostehärpäkkeitä. Lisäksi oli äänitehosteet, rytmikäs musiikki. Ja pimeä puisto ympärillä.

Eri osiot syttyivät ja sammuivat, yhdessä tai erikseen musiikin siivittämänä. Syntyi lukuisia vaihtuvia valo- ja äänikombinaatiota. Minusta tämä oli avaruudellinen elämys, alkupamaus, kosminen kokemus. 

Olisin tuijottanut teosta pitkään. Mutta MK sanoi viimein, että nyt lähetään pois täältä palelemasta. Sitten lähdettiin, koska minäkin itse asiassa palelin. 

Kuvat on otettu käsivaraisesti, automaattivaloituksella, ilman salamaa.

Valitettavasti ääntä ei ole tässä, mutta varmaan sitäkin Youtubesta löytyy?

Luxusluxeja

Katsellesseni tänään LuxHelsingin valoteoksia muistin entisen pienen kotikaupungin valoviikot. Lähes harrastelijavoimin valaistiin parin rakennuksen päädyt, pätkä vanhaa tiilimuuria ja yksi keskustan iso puu. Hienolta nekin näyttivät. Helsinki satsannee aika paljon rahaa valoviikon teosten suunnitteluun ja toteutukseen - eikä mielestäni syyttä. Isot resurssit ja mittakaava ovat ihan toista kuin eteläisen Hämeen pikkukaupungissa silloin ennen muinoin. Ihmisiä oli tänään illalla melkoisesti liikkeellä pakastuvasta säästä huolimatta. Oopperan puistossa oli hienoin ikinä näkemäni valoteos ja kuvatkin onnistuivat aika hyvin, joten palataan siihen huomenna. 

Tässä makupaloja:

Suurkirkon seinä täyttyy äänitehostein vaihtuvista kuvioista. 

Kirkko voimakkaine muotoineen on varmasti ihanteellinen, mutta ehkä myös haastava

 valoteoksen suunnitteluun. Vaikuttavuus varmaankin lisääntyy pimeämmässä. 

Vetää kuitenkin vertoja viime vuoden Rubikin kuutiolle, mikä ei minulle auennut ollenkaan. 

Hakasalmen huvilan värit vaihtelevat kaikin sateenkaaren sävyin. 

Puissa vilistää kiiltomatoja.

Kiasman edustan puut on valaistu sinisiksi.

Mannerheimintien alikulkutunneli on muuttunut violetiksi. 

  

Pikkuparlamenttia vastapäätä oleva Paanan muurimainen seinusta

liekehtii ja hihkuu, mölyää ja mylvii.

Hesperian puistossa on kymmenittäin valolyhtyjä. 

Töölönlahden rannan lyhdyistä postasin viime vuonna näin.

"Unittelua"

Ilotulituksen kuvauskokeilua pitkällä valotusajalla. Kuvan sävyjä on muokattu maalauksellisiksi.

Herään aamulla ensimmäisen kerran pimeään. Tuntuu viileältä ja kuulen seinänaapurin yskivän. Vedän peiton paremmin ylleni ja muotoilen tyynyn höyhenet niskalle sopiviksi. Vaivun takaisin pimeään. Seuraavan kerran herään kesken unen ja kuulen yläkerran naapurin kulkevan eestaas asunnossaan.  Säleverhojen välistä näen valoisaa. Käännän kylkeä ja suljen silmät vielä hetkeksi. Vaivun meditatiiviseen unen ja valveilla olon välitilaan. Se on ihan parasta.

Lopullisesti herätessäni katson kelloa. Kymmenen! Otan vierestä kesken olevan kirjan ja jatkan aamua lukemalla tunnin lämpimän peiton alla.

Karl Ove Knausgårdin kirjaan (Taisteluni – ensimmäinen kirja) ei ole ollut ihan helppo päästä sisälle. Jossain 40. sivun paikkeilla se tempaisi imuunsa ja nyt en voi keskeyttää. Menen lauantana ostamaan toisen kirjan taisteluja. Kolmatta kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta Norjassa sekin on kuulemma kuohuttanut. Täältä löytyy mielenkiintoinen Juha Itkosen artikkeli kirjailijasta. 

Loman ajan olen levännyt niin hyvin, että olen laskenut eläkeikään jäljellä olevat työvuodet. Olen myös seurannut työuran pituuteen ja työkykyyn liittyvää keskustelua itsellekin ajankohtaisina. Koen olevani siinä mielessä työuran huipulla, että voin käyttää työssä hyödykseni koko yli 30 vuoden työkokemusta ja erilaisissa töissä kertynytty ammatillista näkökulmaa. Ikä näkyy siinä, että lepo työstä on erityisen tärkeään. Se on välttämätöntä. 

2013!

 Oikein mielenkiintoista ja onnellista alkanutta vuotta 2013!