Terveiset vuoteen uumenista

Viime perjantaina illalla alkoi viluttaa ja rinnassa rohista. Painun pehkuihin ja vasta tänään keskiviikkona olen vähitellen alkanut kömpiä punkasta ylös. Iski oikein perusteellinen kuumeinen flunssa. Koska saan helposti jälkitautina keskikorvatulehduksen, olen opetellut potemaan tautini heti perusteellisesti lepäämällä. Nyt en oikein mitään olisi kyennyt kyllä tekemään kuumeen vuoksi. Olen torkkunut vuorokaudet ympäriinsä hämärässä huoneessa kummallisessa unen ja valveillaolon välitilassa ja tehnyt paljon matkoja menneisyyteen.

Olen viipynyt mm. entisissä kouluissa ja kaikissa entisissä kodeissa. Aina varhaislapsuuden Yyterin kodista alkaen. Siellä olen potenut 50-luvun lopulla pienenä aasialaisen ja sairastunut jälkitautina keuhkokuumeeseen ja keskikorvantulehdukseen. 60-luvulla minä, siskoni ja isä sairastimme kaikki samanaikaisesti hongkongilaisen. Äiti oli ainoa, joka ei sairastunut. Me lapset pötkötimme lastenhuoneessa, minä hetakan ulos työnnetyssä alaosassa. Isä houri korkeassa kuumeessa olohuoneen sohvalla. Muistan äidin huolen. Valtion Rautateiden legendaarinen lääkäri Karmola kävi meillä kotona sekä aasialaisen että hongkongilaisen jälkitautivaiheessa. Flunssalääkkeeksi hän määräsi kirnupiimää ja tietenkin jälkitauteihin antibioottia.

Neljän päivän aikana jouduin käymään vain kaksi kertaa ulkona, ihmisten ilmoilla. Sunnuntaina kävin toki äänestämässä ja äänestysreissu olikin varsinainen koettelemus. Pakkasilma kävi keuhkoihin ja kävelin kuin joku vanhus hitaasti laahustaen. Maanantaina illalla yhdeltätoista hiiviskelin lähi-siwaan ostamaa piimää ja appelsiinituoremehua.  Piimähimo iski voimallisesti! Kaipa Karmola hyvinkin tiesi, mihin hänen reseptinsä perustuivat, vaikka niille naureskeltiinkin.

Tällä hetkellä ajattelen, että huomenna aamulla soi taas herätyskello ja palaan ihmisten pariin. Muutaman kilon laihtuneena ja aika paljon väsähtäneen näköisenä. Mutta vielä tässä tätissä kuitenkin henki pihisee.

Hiukan historiaa

Helsingissä on meneillään paitsi WDC-vuosi myös Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina-vuosi. Vuoteen mahtuu paljon tapahtumia, luentoja ja näyttelyitä. Aloitin Helsingin yliopiston luentosarjasta, joka koskee Unioninkatua. Katua tarkasteltiin tänään historian valossa ja rakennushistoriallisesta näkökulmasta. Historia ja valta sekä rakennustaide liittyvät teemoina läheisesti toisiinsa. Kuten ihan viime viikkoina käyty Guggenheim-museokeskustelukin osoittaa.

Unioninkatu ulottuu etelästä Helsingin Opservatoriosta (C. L. Engel) Siltasaarenkatuna jatkuen Kallion kirkolle (Lars Sonck) asti, yhteensä 2,5 kilometrin pituisena. Kartasta katsoen katu on viivasuora ja sen aistii myös tiettyinä hulppeina pitkinä näkyminä esimerkiksi Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan paikkeilla. 

Professori Meinander kertoi Venäjän suurruhtinaan Aleksanteri I:n halunneen 1800-luvun alussa luoda Vironniemelle siirtämäänsä pääkaupunkiin loisteliaan kadun. Katua pitkin suurruhtinas voisi ilmeisesti arvoisissaan puitteissa saapua Helsinkiin valtakuntansa perukoilla käydessään. Hänen tavoitteenaan oli pönkittää rakentamisprojekteilla mm. Suomen suurruhtinaskunnan ja Venäjän yhteistyötä. Tästä syystä hän nimesi  kadun Unioninkaduksi. Varsinaisesta unionista, ts. liittovaltioista ei voitu kuitenkaan puhua Suomen alisteisen aseman vuoksi. Kadusta ja sen ympärille rakentuvasta pääkaupungista tuli uskomattoman hieno suurruhtinaan monumentti. Unioninkadun kirkollisen, hallinnollisen ja tieteellisen uusklassiseen empire-tyyliin toteutetun keskustan suunnittelijaksi kutsuttiin saksalainen arkkitehti C. L. Engel. Hän loi suuntaviivoja  vuosisadan alun rakentamiselle Suomessa. Suurruhtinaan perimmäinen tavoite satsaukselleen lienee osoittaa, että Suomi tulee aina ja ikuisesti olemaan osa Venäjän suurruhtinaskuntaa.

Historia muutti kuitenkin suuntaa jo reilun sadan vuoden kuluttua. Muistona suurruhtinaiden entisestä herruudesta Aleksanteri II:n patsas kuitenkin edelleen jököttää keskellä Senaatintoria. Suomen itsenäistyttyä kaupunki laajeni mm. Pitkänsillan pohjoispuolella sijaitsevaan pöpelikköön. Siltasaareen, Hakaniemeen ja Kallioon. Työläiskaupunginosan kasvaessa sen keskelle rakennettiin Kallion graniittikivinen kirkko ja katuakseli sai lopulta hienon päätteen.

Historiaa kuunnellessa sitä peilaa luonnollisesti tähän päivään. Haa, hieno aasinsilta! Alan kuunnella juuri yle:n presidentinvaalien suurta vaalikeskustelua. Kuuntelen tarkalla korvalla mm. ehdokkaiden näkemyksiä Euroopan unionin askelista Euroopan liittovaltiota kohti… Pitääkö ryhtyä taktikoimaan äänestyksessä, kuten monet äänestäjät kuuluvat tehneen?

Hups, tuli taas uusi kategoria postauksiini. Historia! Luulen, että siitä riittää aiheita myöhemminkin vuoden varrelle. Minä ainakin menen vastakin istumaan yliopiston penkille. Pyydän poikani seuraavalla kerralla mukaan.

Kuvassa olevassa yliopiston päärakennuksen aulan tuolissa yhdistyvät juhlavuoden teemat sopivasti. Nimittäin historia ja design. 

Kauniita unia

Osallistuin viime viikolla Helsingin Uniklinikan unen laatua käsittelevään mielenkiintoiseen luentoon. Kirjoitan muistiin mieleen jääneitä asioita niin kauan, kun ne ovat mielessä. Minulla ei ollut tilaisuudessa mukana muistiinpanovälineitä. Mieleen jäänyt on  muistista purettua juuri siten, kun olen asian ymmärtänyt ja sen muistan. En mene tästä jutusta siis tieteelliseen takuuseen!

Yöunessa on neljä vajaan kahden tunnin pituista jaksoa. Jokainen jakso koostuu kevyemmästä ja syvemmästä unijaksosta ja REM-univaiheesta. REM-vaiheessa näemme unia. Herääminen jaksojen välillä on yleistä varsinkin ikääntyessä. Jos herääminen on lyhyttä ja kevyttä, ei ole syytä huolestua pätkäunesta.

Hyvä unenlaatu on tärkeää. Ilman unta ihmisen pää hajoaa ja elimistö sairastuu. Unen aikana aivot tekevät tärkeää muistojen ja opitun tallennustyötä ja myös sisäelimet hoitavat omia aineenvaihduntaan liittyviä tehtäviään. Lapsi tarvitsee unta aikuista enemmän, koska lapsen jatkuva oppimisprosessi vaatii enemmän aivotyötä ja muistiin pantavaa. Siksi terve lapsi nukkuu syvästi.

Ikääntyessä unen laatu muuttuu pinnallisemmaksi ja tämä on jokseenkin normaalia. Unta voivat häiritä monet elimelliset tekijät: levottomat jalat, kivut ja kolotukset, kuorsaus, diagnoosia ja hoitoa vaativa uniapnea, vaihdevuodet.  Ja tietenkin stressi, josta minulla itsellänikin on kertynyt menneinä vuosina kokemusta aamuyön heräämisen muodossa.

Jos nukahtaminen ei suju, on tarpeen ryhtyä unenhuoltoon. Aktiivisuuden kaikenlainen rauhoittaminen iltaa kohti, kevyt ateriointi, sekä mielen että kehon rentouttaminen voivat auttaa. Rentoutuskeinona voi käyttää mindfulness-meditaatiota, rentoutuskasetteja, rauhallista musiikkia jne. Fyysiseen rentoutumiseen voivat auttaa venyttely ja kevyt jooga. Säännöllinen unirytmi ja iltatoimet usein helpottavat myös. Tärkeää on toki myös riittävän viileä makuuhuone ja hyvä vuode. 

Unihäiriöitä voidaan tutkia unilaboratorioissa tai omassa vuoteessa nukkujan liikkeitä, kääntyilyä ja elintoimintoja rekisteröivien seurantalaitteiden avulla. Unirytmiä voidaan tarpeen mukaan uudelleen säätää, jos esimerkiksi toistuva aamuherääminen on vaivana. Nukahtamislääkkeisiin voidaan toki turvautua, ainakin tilapäisesti. Jos yksi yö jää unettomaksi, seuraavana yönä jo yksi nukuttu lisätunti korjaa vajeen.

Unet ovatkin sitten ihan oma juttunsa eikä tätä käsitelty luennolla. Itselleni unien näkeminen on tärkeää. Jos en pitkään aikaan muista nähneeni niitä, alan vähän huolestua. Omia suosikkejani ovat ”pukudraamaunet”, jotka mielelläni haluaisin katsoa juonen loppuun ennen herätyskellon soimista. Alitajunta työskentelee nukkuessakin. Ja erityisen hyvin tarvittaessa työskenteleekin. Illalla aivan ratkaisemattomalta tuntuva homma on aamulla ihan kirkkaana mielessä ja helposti paperille siirrettävissä tai ylös kirjoitettavissa. Alitajunta on tehnyt tehtävänsä. 

Yhtä kaikki, hyvin ja riittävästi nukutttu yö on ihana asia eikä iän karttuessa aina suinkaan itsestäänselvyys. Ehkä ostan Tallinnasta vielä jonain päivänä sinivioletit pellavalakanat. Luulisin niiden välissä nukuvani täydelliset yöunet!

Lankaparatiisissa

Joulun tienoilla olen tyhjennellyt lankavarastoja kutomalla villasukkia, tumppuja ja myssyköitä. Aiemmin syksyllä tein päätöksen, että en osta uusia lankoja ennen nykyisten varastojen tyhjentymistä. Aika kauan pysyin päätöksessä.  Perjantaina aamulla työmatkalla huomasin Metro-lehdessä mainoksen Ogelin lankaparatiisin alesta. Ajattelin, että lankoja ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi koskaan liikaa... Pakko oli siis lähteä töiden jälkeen hypistelemään lankoja. Noin tunnin kuluttua poistuin paratiisista ison lankakassillisen kera.

Olen aiemminkin hypistellyt japanilaisia Noro-lankoja, mutta en ole ennen käyttänyt niitä. Nyt alekori herätti kokeiluhalun. Lankojen voimakkaat värit ja liukusävytys inspiroivat.  Lanka on kehrätty rouheaksi ja neuleeseen/virkkaukseen tulee mukavan tuntuinen eloisa pinta.

Heti illalla piti jo aloittaa kokeilut. Violetista, savunsiniharmaasta ja sammalenvihreästä koostuvasta sävystä aloin virkata helppoja neliöitä (huivi, peite tai joku muu?). Virkkaukseen lanka tuntui sopivan hyvin. Aurinkoisesta sävystä kudon pitkävartiset sukat. Lanka ei luista yhtä hyvin kuin tavallinen villainen sukkalanka. Millaisia käyttökokemuksia teillä käsityöihmiset on Noron kestävyydestä? Ohjeen mukan neule pestään käsin, oletteko kokeilleet konepesua? 

Arki on ihan ok

Ensin aioin kirjoittaa otsakkeeksi ”kaikki on hyvin”, mutta sitä jo kirjoittaessani alkoi jostain olkapään takaa kuulua yhden presidenttikandidaatin mainosääni : ”Öh! - Ei ole mitään pelättävää.” Hui sentään. Muutin heti otsakkeen.

Talviloman ja joulupyhien jälkeen arki alkaa maistua hyvältä. Viikonloppuna tuli etelään viimein lunta ja pakasti. Maisema raikastui ja valo lähes häikäisi. Parvekelasitus huurtui pakkasessa. Ympäristöönsä avoin parveke muuttui intiimiksi ulkopuolisille näkymättömäksi omaksi reviiriksi. Pakkasessa pelargoniat taisivat lopultakin saada sen verran siipeensä, että uusia kukkia ei tänä vuonna enää taida ilmaantua. Se on siis lopultakin talvi nyt! Säätiedotusten mukaan huomenna tosin on jo odotettavissa plusasteita. Saas nähdä, ehtiikö meri jäätyä ollenkaan tänä talvena. Viime vuonna Vanhankaupunginlahdella risteilivät hiihtoladut jo joulukuun alussa.

Töissä oli maanantaina kahden lomaviikon seurauksena tietenkin läjäpäin lukemattomia sähköposteja ja pöydällä kasa papereita. Ilmapiirissä oli aistittavissa vuodenvaihteen raikkaita tuulosia. Monet ovat puhtia täynnä. Erityisesti päättyneen vuoden vuorotteluvapaalla viihtyneet näyttävät pirteiltä. Tauko on näköjään tehnyt tehtävänsä. Täydellinen irtautuminen työstä on aika ajoin tarpeellista varsinkin ns. ajatustyössä. Minutkin vuodenvaihteen loma etäännytti hyvällä tavalla töistä. Sillä tavalla, että tuntui hyvältä palata. Nyt pitää enää saada vuorokausirytmi oikaistua ennalleen. Vielä väsyttää päivisin liian lyhyeksi jäävät yöunet. Iltaisin tekee mieli lukea kesken jääneitä lomakirjoja. Aivot eivät käske sulkea silmiä. 

Luxeja

Helsingin Energia on tuonut kaupunkilaisille pimeään valonpilkahduksia LUX Helsinki-valotapahtumalla. Täältä löytyy lisätietoa. Kiitos valoista! Sinertävässä illassa Töölönlahden rantatielle ripustetut erilaiset lyhdyt ilahduttavat. 


Tällainen valaisin pitää hommata omalle parvekkeelle. Tarvitaan yksinkertainen valoroikka, esimerkiksi vanha valaisimen varjostinrunko ja vaikkapa jotain kierrätysmateriaalia varjostimen muotoilemiseen. Ja tietenkin idea! Kirpputoreilta löytynee varjostinrunkoja, rautakaupasta voi ostaa roikan, kierrätysmateriaalia löytyy joka huushollista. Idea? Se tulee meiltä itse kultakin omasta päästä.

Kuvaamistani Töölönlahden lyhdyistä voinee ottaa vauhtia ideointiin. Palaan tähän teemaan kunhan saan oman jo mielessä muhivan idean toteutetua - joko tänä talvena tai ensi syksynä?

Hunajaa korville ja silmille

Noin vuodelta 1900 peräisin oleva kuva on lainattu Wikipediasta.

Tšaikovskin säveltämää balettia ”Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas” on esitetty Suomen Kansallisbaletissa jo vuodesta 2002 joulun ajan näytöksinä. Nyt vasta minä istuin katsomossa. Aiemmin olen nähnyt saman baletin varmaan lähes 40 vuotta sitten vanhassa oopperatalossa Porin tyttölyseon järjestäessä ooppera- ja balettimatkoja Helsinkiin.

Esityksen myötä siirryin kauas 1800-luvun lopulle romantiikan aikaan. Katsojan korviin välillä mahtipontisena, välillä romanttisena hivelynä soiva musiikki on kaunista. Tutut ”Lumihiutaleiden tanssi”, ”Huilujen tanssi” ja ”Kukkaisvalssi” kuulostavat alati ihanilta. Sulavaliikkeiset tanssijat hallittuine koreografioineen hivelevät silmää. Kaiken kruunaa kaunis puvustus ja tyylin mukaiset, satukirjamaiset lavasteet. Kylläpä tuli nyt oikein laatusanojen tulva tähän tekstiin.

Baletti näytti ja kuulosti juuri niin helpolta, että voi vain aavistaa kuinka suuren työn takana tuollaisessa esityksessä vaadittava monen ammatin yhteinen taituruus on!

Kokeilija kakkostiellä

Jokainen Helsingistä Poriin autolla matkustanut tietää kuinka uuvuttavan tylsä kyseinen reitti on. Valtaosa tiestä kulkee tasaisten peltojen ja metsiköiden halki pitkin viivasuorana linjattua vanhaa valtatietä.

Hämäläissatakuntalainen maisema on minulle satakuntalaisen taustani vuoksi ja  vuosikymmenet eteläisessä Hämeessä asuttuani tuttuakin tutumpi. Osaan ajoreitin ulkoa: ... Loppi, Tammela, Forssa, Humppila, Huittinen, Kokemäki, Nakkila, Ulvila, Pori. Vuoden ensimmäisenä päivänä matkustin Porista Helsinkiin Satakunnan Liikenteen tasaisessa kyydissä ja katselin iltapäivän hämärtyvää maisemaa. Kaivoin kameran esiin ja aloin kokeilla kaksoiskuvausta bussin ikkunasta. Kaksoiskuvauksessa kuvataan kaksi otosta päällekkäin. En ole ennen hoksannut perehtyä tähän mahdollisuuteen. Nyt huomasin, että kuvaaminen näin on paitsi yllätyksellistä myös mahdollisuuksia täynnä. Kuvatessa voi leikkiä valotuksella ja zoomilla. Tänään kokeilin yksinkertaista kuvanmuokkausta Picasa:lla. Tosi koukuttavaa, vaikka kaikkeen ilmaisohjelma ei taivukaan. 

Tässä kuvassa olen muokkaamalla korostanut kuvan epätarkkuutta ja pyrkinyt siten lisäämään liikettä, vauhdin tuntua. Liikkeen vastapainona molemmissa kuvissa yksittäiset puut jököttävät visusti paikoillaan.

Männikkön lähi- ja etäkuvat limittyvät tässä otoksessa. Keskustan sävyä on korostettu muokkaamalla, reunoja kohti kuva muuttuu mustavalkoiseksi.  

Tässä olen pehmentänyt kuvaa. Olisin halunnut korostaa keskellä peltomaisemaa seisovan ladon näkyvyyttä tehostamalla hieman sen punamullan sävyä. Tämä otos kuvaa hyvin tyypillistä ikkunasta ohikiitävää satakuntalaista peltoaukean ja metsän vaihtuvaa näkymää. 

Olen lisännyt kuvan rakeisuutta ja rajannut sävyjä. Unenomaisuutta ja epätodellista tunnelmaa lisäävät otosten toistensa kanssa ristiriitaiset perspektiivit. Lomittaisia kuvia yhdistää puuryhmä ja pellon laidalla oleva maatilarakennus. Syvyysvaikutelma korostuu, koska alempi kuva on zoomattu kuvaustilanteessa taaempaa lähemmäksi.

Tässä otoksessa kuvien lomittumisesta ei oikein saa selvää. Olen muuttanut sekä valon määrää että yläosan sävyä lämpimäksi. Kuvassa rinnastuvat tarkkuus ja epätarkkuus. 

Tammikuu

Onko tammikuu vanhan loppu ja uuden alku? Gregoriaanisen kalenterin mukaan vuosi toki loppuu ja uusi alkaa. Iän myötä sitä kummastelee vuoden taas vaihtuessa, että kuinka aika kulkeekaan kuin koko ajan vauhtiaan kiihdyttäen.  

Todellisuudessa vuodenvaihde ja tammikuu ovat vain joulun tauottamaa talven jatkumista. Kevättä kohti ollaan vuoden alkaessa onneksi jo reilusti menossa. Päivän pitenemisenkin huomaa jo muutaman viikon kuluttua viimeistään. Valoisan ja pimeän kaksinkamppailu lähenee joka päivä sitä vaihetta, jolloin valo lopulta päihittää pimeän.

Olen vaalinut huonohkosti uudenvuodentraditioita. Raketteja on hienoa katsella niiden esteettisyyden ja yllätyksellisyyden vuoksi, vaikka itse en niitä ole oikeastaan milloinkaan ammuskellut. Olen vähän jopa pelännyt paukuttelua. Paukutteluikäisenä poikani tosin onnistui pelkoani hieman lievittämään. Eilen katselin ilotulitusta siskon perheen luona Porissa. Naapurit siis ammuskelivat ja me katselimme. Vasta tänään huomasin, että kamerassa olisi ollut valmiit ilotulituksen kuvaamiseen tarkoitetetut asetukset. Ensi vuonna ehkä otan uusiks?

Vuodenvaihteessa on tapana katsella eteen ja taakse. Parasta minulle on viime vuonna ollut se, että heti tammikuun alussa liukkaalla loukkaamani ja kesäkuussa lopulta leikattu polvi on syksyn kuluessa toipunut ennalleen. Porissa käydessä tuli yllättäen liukasta ja menin heti tuttuun kelpo kenkäkauppaan alennusmyyntiin. Talvikenkien pitävät pohjat olivat valintakriteereistä ykkösenä. En todellakaan toivo viime tammikuun toisintoa.

Uudenvuodenlupausten sijaan yritän elää päivän kerrallaan. Se ei suinkaan ole helppoa. Paljon helpompaa ja turvallisuuden tunnetta lisäävää on tehdä tulevaisuuteen liittyviä suunnitelmia. Tyydyn muutamaan toivomukseen ja tavoitteeseen. Pyrin vuoden mittaan tekemään niiden toteutumiseksi tarvittavia valintoja. Talveakin alan oikeastaan jo vähän toivoa tulevaksi. Eiköhän vähintään pikapyrähdystalvi tänäkin vuonna vielä ennen kevättä  koeta. 

Parasta tammikuussa ehkä on sittenkin uusi käsilaukkuun mitoitettu vuosikalenteri. Ennen kaikkea kalenterin merkintöjä odottavat ja vielä tyhjät sivut. Kalenteri on tosin kutistunut aiempaa pienemmäksi, koska työasiat hoidan sähköisessä phone- ja pc-kalenterissa. Perinteisestä en kuitenkaan ole vielä luopunut - ainakaan tänä vuonna 2012.

Toteutukoon vuoden 2012 toiveenne!