Tyhjät huoneet

Kävin tänään tekemässä uudessa asunnossa ns. osakkaan muuttotarkastuksen. Lomakkeessa oli 20 riviä puutehuomautuksia varten. Eihän siihen alkuunkaan mahdu kaikki huomautettava. Tämä ilta kuluu siis siihen, että listaan puutteet ottamieni kuvien perusteella ja liittämällä osan kuvista mukaan puutelistaan.

Rakentamisen laatu on mitä on. Eikä se uskoakseni muutu miksikään ennen kuin ympäristöministeriö uskaltaa sanktioida vakavat rakennusvirheet. Mutta ministeriössä tehdään juuri se, mihin poliitikkojen rohkeus riittää. Ei tule sanktioita siis näillä näkymin. Niin kauan, kun yhteiskunnalla ei ole välineitä puuttua ala-arvoiseen työhön, virheitä tehdään edelleen - tietoisestikin. 

Nyt en tarkoita kuitenkaan sellaita, mitä minä tyhjissä huoneissa havainnoin: laitteet ovat kenollaan, kalusteet säätämättä, maalauksessa korjailtavaa, pistorasioita väärissä paikoissa ja vierekkäiset keskenään eri linjassa, naarmuja siellä ja täällä, hieman piittaamatonta työn jälkeä jne. Tarkoitan vakavampia virheitä, jotka ovat piilossa tai tulevat ilmi vasta vuosien kuluttua. Asunnossani oli tarkastusluukku auki ja mm. palokatkot hormikuiluun olivat iloisesti tekemättä. Pesuhuoneen hanasta tuli kuumaa vettä kylmästä suunnasta ja päinvastoin. Toivottavasti mitään tämän vakavampaa ei tarvitse ryhtyä tulevaisuudessa korjailemaan.  

Mutta sitten katsoin ikkunasta ja näin työmaaparakkien takana meren ja paljon taivasta. Ajattelin, että tänne teen kodin ja asetun aloilleni. Katson olohuoneesta suoraan Kuusiluodon kärkeen ja näen joka aamu auringonnousun. Kyllä tästä vielä koti syntyy.

Kävellessäni rantaa pitkin kotiin, huomasin vieläkin yhden valkoposkiparven ja niiden joukkoon lyöttäytyneen kanadanhanhen ja sepelhanhen. Hanhet tankkaasivat ruohoa hyvin määrätätietoisen näköisenä. Luulisi niiden jo pian häippäävän vihreämmän ruohon äärelle. 

Vieraita sumuiselta taivaalta

Poikkeuksellisesti en ottanut tänään kävelyreissulle mukaan kameraa vaan päätin tehosauvoa. Kumpulassa alkoi harmittaa, koska vanhojen talojen mehukkaat väriyhdistelmät korostuivan kauniina harmaassa valossa. Kotiin palatessa näimme rannalla lintuharrastajia pitkät objektiivit viritettyinä.

Valkoposkihanhet ovat minulle jo niin tuttuja, että yksin kulkiessa saatan jopa sanailla niille. Nyt hanhien joukkoon oli eksynyt vieras yksilö ja muutamia kanadanhanhia. Lintuharrastajat kertoivat tumman ja muita matalajalkaisemman hanhen olevan harvinaisempi sepelhanhi. En ole tuollaista hanhea aiemmin nähnytkään. 

Kanadanhanhiakin näkyy kotirannalla harvemmin, lähinnä yksittäisinä muuttolentojen yhteydessä.

Toivottavasti tämä lajikumppaneistaan eksynyt sepelhanhi pääsee valkoposkien matkassa etelään.

Kamera piti siis lopulta kuitenkin hakea kotoa ja tulla rannalle kuvaamaan 

sumun peittämää vastarantaa ja muuttolaisia.

Valonpilkahduksia

Aamulla valo pilkahteli kutsuvasta työmatkan varrelle tällä viikolla avatusta pikkuleipomosta. Eilen jo katselin tutustumistarjouksessa olevia pikkulimppuja ja nautin sieraimiin tulvivasta korvapuustien tuoksusta. Koska oli 500 kcal:n päivä, en astunut sisään puotiin. Mutta tänään astuin ja poistuin limppu kainalossa.

Eilen tein töissä yhden valmiiksi tulleen onnistuneen homman tiimoilta seuraavia siirtoliikkeitä. Tänäänkin vielä mieli oli tästä hommasta täynnä valonpilkahduksia.

Lähtiessäni töistä viiden kieppeillä, aurinko paistoi viistosti Töölönlahden suunnasta. Lehdet ovat jo lähes kokonaan leijailleet maahan. Viisto aurinko heijastui hienosti Ympyrätalon kuparipelteihin ja punasi rusoiseksi Hakaniemen hallin tiiliseinät. Koko kotimatkan seurasin alas vierivän auringon pilkahteluja rakennusten lomasta.

Kotiin tullessani hain kameran ja suuntasin rantaa kohti valokuvaamaan. Aurinko oli juuri laskemassa. Meri ja taivas läikehtivät sinisenä ja punervana. Rannalla on vieläkin hanhiparvia. Yhtenäkään syskynä valkoposkehanhet eivät ole viihtyneet täällä näin myöhään syksyllä.

Kun palasin kotiin, naapurit pyysivät syömään parsakaalipedillä haudutettua lohta. En ollut varautunut tähän, mutta kyllä ruoka tietysti hyvältä maistui. Maistoin jopa tilkkasen valkoviiniä. Ruuan jälkeen siivosin viimeistä kertaa alakerran yhteisten tilojen wessat.

Nyt valmistaudun viihdyttävään tv-iltaan. Seuraavaksi taidan sytyttää kynttilän ja pistää villasukat jalkoihin. Huomenna lähden metsästämään valoisia pilkahduksia kirja- ja musiikkimessuilta.

Aloitetaan silpuista

Syksyn kuulaus on muuttunut tavanomaiseksi syksyn hämäräksi. Tulihan se syksy siis lopulta. Tavallisena syksynä alkaisin viimeistään nyt käpertyä seinieni sisäpuolelle. Viipyilevään olotilaan tai henkiseen talvilepoon. Nyt on toisenlainen syksy. Muuttosyksy pitää pakosti vireyttä yllä. Viiden viikon kuluttua torstaina saan uuden huoneiston avaimet.    

Olen aloitellut raivausta mm. olohuoneen nurkasta työtason alla olevista paperikasseista. Akvarelliharjoitusten kassista löytyikin sattumalta sopiva työ kuvitukseksi. Kasa pahvilaatikoita!

Töistä olen raijannut tyhjiä kopiopaperilaatikoita, joihin voi lajitella peiniä juttuja: piirustusvälineitä, akvarellivärit, ”arvohopeat”, kynttilät, kynttiläjalat, kattaustarvikkeita, rikkoutuvia astioita, aterimet, muistivihkot, korut, cd-levyt, dvd:t, jouluvalot, elektroniikan oheistarvikkeita etc etc… Kaikenlaista pientä, mutta silti tarpeellista "silppua" on ainakin minulla huusholli pullollaan. Kun on lyhyt muuttomatka, pieniä laatikoita on helppo kuskata pikkuautollakin. Isot huonekalut sen sijaan saa siirtää muuttofirma.

Edellinen muutto suuresta omakotitalosta paljon pienempään asuntoon oli kamala kokemus. Nyt ajattelin sen sijaan ottaa kaiken ilon irti tämänkertaisesta muutosta. 

Tasaista

Olen reissanut Poriin kait satoja kertoja Helsingistä ja Etelä-Hämeestä. Omalla autolla, junalla, bussilla ja kaksi kertaa lentokoneellakin. Maisemat ovat tulleet tutuksi. Jossain Humppilan ja Huittisen välillä näen tasaiseksi käyvästä maastosta ja pitkistä peltojen yli jatkuvista näkymistä, että kotiin päin ollaan menossa. 

Tosiasiassa olen elänyt kaksi kolmasosaa elämästä muualla, mutta silti länsirannikon tasaisuus tuntuu kodilta. Tasainen maisema ja näkymä kaukaisuuteen ovat syöpyneet syvimmälle sielun maisemaan.

Leikittelin taas kameralla iltapäivän paluumatkan aikana, kuulaaan kauniina syyspäivänä. Kuvissa on otettu kaksi otosta päällekkäin. Lopputulos on lähes täyttä sattumaa. Katsokaa vaikka:

Hämärä hetki

Meditoin aamun hämärässä kotini parhaan näkymän äärellä. Tämä näkymä jää jälkeeni, kun pian muutan uusien näkymien äärelle. Tuijotan kulmaikkunasta siihen merikaistaleeseen, mikä pilkottaa talojen välistä. Tyhjennän päätä kaikesta tohinasta.

Jotain olen tässä elämässä oppinut. Pari viikkoa olen suurinpiirtein paahtanut töissä ja purkanut vielä lokakuussakin kesäloman aikaista ruuhkaa. Tämä viikko oli tehokas, sain kaksikymmentä senttiä töitä pois pöydältäni. Vieläkin sitä on jäljellä, mutta vapaana aamuna mielessä käy työstä vain hetken häivähdys. Nuorena en vielä osannut etäännyttää työkiireitä irti omasta elämästä. Nyt se onnistuu jo aika hyvin - usemmiten.

Havahdun ajatuksistani yläkerrasta kuuluvaan meteliin ja avaan aamu-tv:n. Kuuntelen Ollilan haastattelua ja mietin, tuleeko tuo meteli imuroinnista vai asunnon viikkostailauksesta? Tavallisestihan olen tähän aikaan hankkiutumassa töihin enkä kiinnitä tuollaiseen kalusteiden siirtelyyn huomiota.

Mietin, lähdenkö siskon luo Poriin junalla vai bussilla. Pidän enemmän kiskoilla matkustamisesta, mutta aikatauluista ei taas tiedä. Taivaalta on tullut aamuyöllä syksyn ensilunta ja ne VR:n kuuluisat vaihteet...? Taidan käyttää Satakunnan liikenteen palveluja ainakin menomatkalla. 

Kiva mennä käymään vanhassa kotikaupungissa ja ennen kaikkea tavata pitkästä aikaa kaikki siskot. Hyvillä mielin alan pakkailla minimaalisia asioita matkakassiin. Matkavihdykkeet ensimmäisenä: keskeneräinen neuletyö, aamun HS, Kirjailijattaren runokirja, Westön uusin kirja ja torstain Anna-lehti. Työpuhelin alkaa soida. Suljen sen.

Syksyinen näkymä viime sunnuntailta Kaivopuistosta. 

Näytöksiä

Tänään kauniina syyslauantaina taivas on ollut sininen ja ruska täyttymyksessään.

Lämmintäkin on vielä ollut. Kuin kesän loppumisen näytös. 

Kuin ilotulitus.

Koko vuosi on säiden suhteen ollut miltei täydellinen.

Kunnon lumitalvi, hieman myöhäinen kevät, lämmin kesä.

Ja harvinaisen kaunis syksy.

Kävelimme Vanhankaupunginlahden ruovikon halki ja pitkospuita pitkin 

Lammassaareen ja Kuusiluotoon. 

Kuusiluodon haavat havisevat keltaisissaan.

Kalliolla lampaiden ja jänisten pökäleet ovat sulassa sovussa keskenään.

Vesilinnut ja ruovikossa pesijät ovat jo ajat sitten vaienneneet.

Vain kaislikko huminoi ja huojuu ympärillä.

  

Valkoposkihanhet parveilivat ja kaartelivat suurina joukkoina aurassa taivaalla.

Lähtöharkat ovat meneillään. 

Hanhet tietävät, että kylmät säät ovat pian täällä.

Valkoiset posket määrätirtoisen uljaasti etelään suunnatuina ne

valmistelevat tämän syksyn loppunäytöstä. 

Katsoin viime syksyn blogista, milloin hanhet lähtivät. 

Olen tehnyt postauksen jäähyväisistä 3.10.,

joten valkoposket ovat viihtyneet rannoilla viime syksyä kauemmin.

Säätiedotuksissa kerrottiin, että ensi viikolla viilenee ja yöllä pakastaa. 

Kyllä hanhet sen tietävät.

Kun tuuli kääntyy puhaltamaan oikeasta suunnasta, taas mennään. 

Iloitsen!

Olen iloinen Alice Munron Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Itselläni on läheinen, mutta hieman ristiriitainen suhde novellikirjallisuuteen. Olen kirjoittanut aiheesta mm. täällä. Iloitsen erityisesti siksi, että vaikea, ehkä jopa vaikein (?) kirjallisuuden laji eli novellikirjallisuus palkittiin. Ja vielä Alice Munro, yksi suosikeistani!

Munroa saa pokkareinakin. Suosittelen lämpimästi lukemaan hänen teoksiaan. Novellit eivät aina aukene heti, mutta kestävät monta lukukertaa. Uudestaan lukemalla avautuu uusia näkökulmia. Teksti on hienoa ja Kristiina Rikmanin suomennukset ovat huippua nekin.

Mukavaa syksyistä viikonloppua, esimerkiksi laatukirjallisuuden parissa!

Toistensa kaltaiset puut

Istuudun kotimatkalla ratikan viimeiselle vapaalle istuimelle. Vähän matkan päässä istuu yksinään kovalla äänellä puhuva mies, johon olen näillä matkoilla aiemminkin törmännyt. En jaksaisi kuunnella, kuinka hän purkaa elämän mittaista vihaansa. Nykynuorista ei ole enää mihinkään... toista se oli ennen muinoin. Silloin, kun mies rakensi pitkät päivät Helsinkiä eikä polvissa vielä ollut nivelrikkoa. Merilläkin oli välillä ja jäänmurtajalla. Me muut katselemme muualla ja näytämme poissaolevilta, kun mies pyörittää kovaan ääneen levyään. 

Ratikkaan nousee isä ja eloisan näköinen pikkupoika. Poika säpsähtää yksinpuhujan kovaa ääntä ja katsoo kysymysmerkkinä isäänsä. Isä kumartuu ja kuiskaa hänen korvaansa jotain. Käytävillä seisovat ihmiset huojahtelevat ja puristavat rystysyt valkeina tukikaiteisiin pitääkseen tasapainonsa vaunun kääntyessä. Vain pikkupoika selviää tuetta nojatessaan isän jalkaan.

Kaksi toisiaan muistuttavaa teinityttöä kikattaa. Molemilla on kauniit kiharat ja pipo syvällä päässä. Seuraavalta pysäkiltä nousee sisään vanhempi nainen. Tytöt antavat tilaa hänelle. Nainen käskee topakasti yksinpuhujaa vaikenemaan. Mies alkaa karjua ja tilanne tuntuu jopa pelottavalta. Isä siirtyy poikansa kanssa kauemmaksi käytävällä. Seuraavalla pysäkillä äänekäs mies ja vanhempi nainen poistuvat molemmat. Ulkona miehen ääni saa entisestään volyymia ja naisen sanat ”ole nyt jo hiljaa” kuuluvat nekin sisälle asti.

Hetken aikaa ratikassa on aivan hiljaista. Sitten toinen kiharapää tirskahtaa. Minä vaivun aatoksiini. Lähellä kotipysäkkiä kuulen rattaissa istuvan pikkutytön laulavan kirkkaalla lapsen äänellä ”ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa-aa…”. Ajattelen omaa tyttöä, joka pienenä tykkäsi laulaa samaa laulua. Hymyilen pikkutytölle ja hänen äidilleen. Tyttö vakavoituu ensin, mutta hetkessä suunpielet kääntryvät hymyyn.

Kun poistun päätepysäkillä ratikasta, huomaan edessäni hämmästyttävästi toistensa kaltaiset puut. Tulee pitkästä aikaa kirjoittamishalu. 

Kylässä

Kävimme viikonloppuna kylässä Jyväskylässä. Ennakkoon molemmilla meistä oli hyvin hatara mielikuva kaupungista. Olin luonut siitä jonkun verran mielikuvia, mm. seuraamani  Pieniä timantteja-blogin perusteella. Etukäteen mielessäni oli myös Alvar Aalto, Suomen käsityömuseo ja Titityy.

Mitä muuta jäi mieleen. Mukavan tuntuinen keskisuuri syksyinen kaupunki, vesistö ja rannat, Toivolan Vanha Piha, hieno Seminaarimäki ja kaikki muut lukuisat mäet kaikkialla. Niitä mentiin kävellessä ylös alas ja minä puuskutin pitkäjalan perässä kipittäessäni.

Lauantain aikana kävelimme askelmittarin mukaan yli 11 kilometria. Välillä ylös ja välillä alas, keskustaa ristiin ja rastiin ja lopulta vielä illansuussa Lutakon ympäri. Neron portaiden juurella pysähdyin. En jaksanut, vaikka todennäköisesti menetin hienot näköalat. Jos pitkäjalka olisi matkustanut yksin, hän olisi todennäköisesti kivunnut portaat hujauksessa ylös Harjulle ja laskeutunut toiselta puolelta alas Mäki-Mattiin.

Tätä Aallon nuoruuden työtä, Työväentaloa 1930-luvun alusta en ollut nähnyt ennen.

Tuttua Aaltoa sen sijaan olen nähnyt rakennuksessa jos toisessakin. Viimeksi tutustuin Pietarin reissulla  Viipurin kirjastoon. Museokahvila ja tuoliseinä on kuvattu Jyväskylän Aalto-museosta.

Toivolan pihapiiriin on siirretty pari rakennusta täydentämään korttelikokonaisuutta. Toisessa niistä oli Jyväskylän museon esineistöstä koottuja kotimuseon tyylisiä miljöitä.

Titityystä lähti mukaan kassillinen lankoja. Toisen satsin ostin Taito-shopista. Helsingin myymälästä Roosa nauha-kampanjalangat myytiin loppuun alta aikayksikön. Jyväskylästä niitä vielä löytyi.

Täällä Suomen käsityömuseossa sain onnitella tuoreeltaan siskoa, katso täältä. Kävelykadulta päin katsoen ei olisi arvannut, kuinka laajana museo jatkui korttelin uumeniin.

Perinteisiä käsityöaarteita, kierrätystä, uutta ja kokeilevaa. Käsityön ja taideteollisuuden välille ei todellakaan ole helppo vetää viivaa.  

Kotomaassakin riittää tutustumisen arvoisia paikkoja.

Nyt ehkä tiedän vähän mistä puhutaan, kun puhutaan Jyväskylästä.

Pieni pala Pietaria

Matkustin työporukan kanssa opintomatkalle Pietariin.

Palattuani olen ollut uupumuksen valtaama.

Niin paljon virikkeitä, ehkä liikaa.

Lähes kaikki rakennustaiteen tyylisuunnat yhdessä kaupungissa.

Vaikuttavia kaupunkitiloja ja horisontaalisia pitkiä näkymiä.

Hämmästyttäviä pastellisävyjä.

Äärimmäistä kauneutta ja toisaalla karheutta.

Vanhaa kulttuuria ja rappeutunutta hallintokoneistoa.  

Paljon Venäjää, mutta myös Neuvostoliittoa.

Melkoisesti sulateltavaa ja ajateltavaa.

Pietari on kovin lähellä, mutta kuitenkin kaukana.

Museoihin en ehtinyt.

Joten näemme vielä uudestaan. Minä ja Pietari.

Palatessani kamerassa on yli 600 kuvaa. Tässä muutama: