Torstaina tänäkin vuonna

Viime päivien ratkaisevassa vaiheessa oleva projekti painaa hieman hartioilla, mutta sukelsin silti torstaina työpäivän jälkeen taiteiden yöhön. Ajanpuutteessa en tehnyt mitään ennakkosuunnitelmaa, vaan etenin huuhaillen eli täysin sattumanvaraisesti kaupungilla. Pidän kaupunkivaeltelusta ja alan tuntea stadin pikku hiljaa kotikaupungiksi. Rakkaaksikin sellaiseksi - moninaisine ilmiöineen.

Lähdin liikkeelle Kaartinkaupungista ja avasin jokaisen ulkoa katsoen mielenkiintoiselta näyttävän gallerian oven. Läpikävelin Sanomatalossa koko ison aulan kattavan runsassisältöisen taideyhdistyksen harrastelijanäyttelyn. Vain muutaman luontoaiheisen grafiikkatyön äärelle seisahduin. 

Rautatieaseman valokuvanäyttelyssä aloin miettiä omaa suhdetta valokuvaamiseen. On mm. luontokuvaajia, urheilukuvaajia, ihmiskuvaajia, reportaasikuvaajia ja fiiliskuvaajia. Joo, taidan olla fiiliskuvaaja.

Artekin ovi oli kutsuvasti auki. Siispä sisään. Huomasin tuoleilla istuvien ihmisten odottavan jotain. Pian selviksi, että Maija Vilkkumaa on tulossa lukemaan otteita pian ilmestyvästä esikoiskirjastaan. Istuin alas vapaalle tuolille pöydän ääreen. Vieressä oleva henkilö alkoi puhua vastapäiselle henkilölle ja tunnistin hänet äänestä Pekka Haavistoksi. Siinä sitten rinnakkain muiden joukossa kuuntelimme Maijan vauhdikasta tekstiä. Ei ehkä ihan minua kiinnostavaa tyylilajia. Läsnäolleet lukuisat nuoremmat naiset vaikuttivat hyvin innostuneilta.

Artekista siirryin Espan vastakkaiselle puolelle ja ostin kuudennen hopeisen taiteiden yö-helan Kalavalan Korusta. Kaduilla oli tavallista enemmän katutaiteilijoita, jotka värittävät mukavasti kaupunkitilaa. Tänä vuonna annoin roposeni tulennielijälle. Töölönlahden kansalaistorilla oli liikaa ihmisiä, joten pakitin heti pois.

Ohi kulkiessa vilkuilin kahden Marimekon myymälän näyteikkunaa, mutta poikkeuksellisesti en astunut sisään myymälöihin. Vaikutan sillä ainoalla tavalla, millä kuluttajana pystyn. Ostoskäyttäytymiselläni. Olen Marimekko-tuotteiden ostolakossa toistaiseksi. Toivon todella, että Marimekko antaa taiteilijoilleen rauhan luoda uutta sen sijaan, että kopiodaan nopeasti ja halpamaisesti muilta. Vauhtisokeus saisi vähän hellittää, kun edes kuluttaja ei meinaa pysyä tuotteiden nopeassa uusiutumisen vauhdissa. Yrityksen kirkasotsaiset kommentit ”vastuunkannosta” hieman nyppivät minua. Lastenkirjasta kun siis ei todellakaan löydy Moorhousen kuosia, mutta kuosista kylläkin lastenkirjan puut. Vakuuttavaa ja tosi vastuullista?

Pysähdyin näyteikkunan ääreen ihastelemaan Minna Parikan kenkiä. Ne ovat kuin pieniä taideluomuksia, mutta en uskaltaisi edes kokeilla kenkiä jalkoihin. Jo pelkkä ajatus saa orastavan vaivaisen luun vonkumaan tuskissaan. Ainoastaan jäniksenkorvallisia mustia avokkaita voisi ehkä joskus käydä pruuvaamassa jalkaan.

Kirjakauppojen runsassisältöisten esittelyjen sijasta valitsin Otavan kirjakaupan, jossa kirjat myytiin houkuttelevalla ale-hinnalla taiteiden yönä. Ihanan väljää ja ilmavaa kirjakauppojen tungokseen ja happivajaukseen verrattuna. Ostin juuri ilmestyneen kolmannen Knausgårdin, mutta hypistelen sitä vielä enkä avaa. (Katsokaa muuten K:n kirjoista kiinnostuneet YLE:n Areenalta dokumentti kirjailijan ajatuksista ja ahdistuksesta. Dokumentti esitettiin tiistaina Femmalta)

Kuuntelin muutaman kirjaesittelyn. Philip Teir kertoi mielenkiintoisella tavalla esikoisromaaninsa ”Talvisota” kirjoittamisprosessista. ALE-loorasta nappasin hänen novellikokoelmansa (1,95 euroa) kartuttamaan novellikokoelmaani. Aina kuulijaa ilostuttavan Heli Laaksosen jutustelua Aapiskirjasta oli pakko kuunnella ja ostaa myös kirja runoilijan omistuskirjoituksen kera. Mihin ihmeeseen tarvitsen aapista? No en mihinkään, mutta kirjassa on hienot runot ja hauska kuvitus (Elina Warsta). Viikonlopun varalle pieni lainaus L-kirjaimen lorusta. Laiskamato on mennyt lääkäriin ja diagnoosi on lorvikatari:

Tohtori lohrut:

Sil see ohi mene, mil o tullukki.

Ens lyhkäne lepo,

sit pikkane huili,

see jälkke loma ja lonka vetämist.

Lorvimal lorvikatar lähte!

Tullessani kymmenen kieppeillä kotitalon ovelle, homaisn hissin ovessa naapurien kutsun tulla elokuun kuutamoa ihailemaan ja nauttimaan sipulisoppaa kattoterassillemme. Menin hieman haikeissa tunnelmissa mukaan. Terassilla oli ilonen meininki ja kattilan pohjalla maukasta soppaa. Kyllä maittoikin. 

Unohtunut ruusu

Kulttuurihörpyt

Luin aamulla HS:n kulttuurisivuilta jutun Marjatta Tapiolan tulevan viikon tuplanäyttelyavajaisista. Pitäisi käydä molemmissa näyttelyissä. Myös Luostarisen retrospektiiviin näyttelyyn pitäisi tutustua. Kuten myös Väisäsen juuri ripustettuun näyttelyyn. Pitäisi ehtiä ja ehtiä - kokea kaikenlaista. Omassa elämässä on myös työläs ja aikaa vievä projekti meneillään.

IMAGE-lehdestä luin naapuritalon kirjailija Itkosen Donner-artikkelin. Mielenkiintoinen, suosittelen. LAJINSA VIIMEINEN - artikkelissa kirjailija, kapinallinen, poliitikko, kosmopoliitti, elokuvantekijä, ärsyttäjä, työnarkomaani, kriitikko, hämmentäjä, seksisymboli ja vanhus Jörn Donner kertoo, mikä on elämän tarkoitus.

Jostain toisesta lehdestä osui silmääni, että Donner lukee edelleen 200 kirjaa vuodessa! Siis lähes neljän kirjan viikkovauhdilla. Kuinka paljon hän sitten ennen luki? Lukeeko hän vai silmäileekö?

Olen itse tavattoman hidas lukija ja muutun aina vaan hitaammaksi. Kuin aloin harjoitella luovaa kirjoittamista, lukeminen tuli tietoisemmaksi ja hidastui entisestään. Viivähdän lauseiden rakenteissa, mietin romaanin jäsentelyä ja leikkauksia, pohdin henkilöhahmojen kuvaustyyliä, makustelen dialogia, kuuntelen herkullisimmat tekstinpätkät. Vuoden vaihteeessa luin Knausgårdin ensimmäisen ja nyt luen naapurilta lainaamaani Lundbergin Jäätä. Siis VASTA toinen kirja on menossa tänä vuonna. Apua!

Ollessani lapsi ahkerasti lukeva isä sanoi usein äidille ”Lues Hilkka tämä kohta ääneen”. Sitten hän keskittyi kuuntelemiseen. Äiti oli sujuva lukija, mutta ei mikään kovin ilmeikäs lukutyyliltään. Olikohan isä auditiivinen, kun halusi kuulla parhaat palat ääneen luettuina. Taisi olla. Ainakin hän oli sävykkäämpi ääneenlukija kuin äiti. Kerran poikani putosi säikähdyksestä sohvalta isän lukiessa Punahilkka-sadusta pahis-suden repliikkiä siihen antaumuksella eläytyen .

Viikonloppu on edessä. Taidan lukea Jään loppuun, mennä jäälle hiihtämään (jos ei ihan hirveesti tuiskua…) ja valmistella omaa isoa projektia sen, minkä suinkin kerkiän. Joutenoloa en unohda. Donnerkin mainitsi artikkelissa joutilaana ajattelun tärkeyden! 

Mikä ihmeen hali?

Joskus joku itselle aiemmin tuntematon sana alkaa ykskaks tunkea korviin kaikista tuuteista. Tipahtaa näköjään kärryiltä kaupunkiverbaliikasta. 

MK kysyi, että tiedänkö, mistä tulee jaxuhali-sana. En tiennyt, mutta huomasin itsekin, että se on käynyt korviin viime aikoina eri yhteyksissä. Mietittiin oikein, että mistä lyhennys voisi tulla. Ei keksitty. Mietittiin seuraavaksi, että soitanko lapsilleni ja kysyn heiltä. Sitten ajattelin, että ope-siskokin varmaan tuntee tuon erityishalin tarkemman määrityksen ja käyttötarkoituksen. Ei kuitenkaan soitettu siskollekaan vaan valitsin sen sijaan päikkärit. Ja halit. 

Nyt katsoin netin Urbaanista sanakirjasta. No ihan selvähän tämä on, kas kun ei hoxattu:

Naisten käyttämä sana, jonka hesari listasi suomen kielen 10 ärsyttävimmän sanan joukkoon, tarkoittaa jaksamista ja haleja

- Kuule, koeta kestää, jaxuhalit sulle!

Jaxuhalit vaan sullekin!

Tammikuisena lauantaina

Vietimme kulttuuripainotteisen iltapäivän tänään lauantaina Helsingin keskustassa. Kuvassa "musta toppatakkikansa" eli me kaksi monistumme Taidesalongin historiallisen hissin peilissä.

Minua hieman arveluttaa ottaa valokuvia taidenäyttelyssä. Kummassakaan käymässämme galleriassa en huomannut merkintää kuvauskiellosta. Valvontakameratkin olivat päällä, mutta silti tuli tunne salaa kuvaamisesta. Hävetti kuvata, koska molemmissa näyttelyssä oli paljon kävijöitä. En kuitenkaan käytä kuvia vilpillä tai viekkaudella – onhan lehdissäkin kuvia näyttelyistä. 

Anna Retulaisen WHISTLEJACKET-näyttelyssä Bulevardilla on nähtävissä suorastaan lennokasta viivaa ja luomisvoimaista vimmaa. Nämä maalaukset ovat minun mielestäni oikeasti taidemaaaluksia. Suurikokoisten maalausten vastapainona on näytteillä sarja pieniä maalauksia taiteilijan ystävistä, vaatimattomista pikkulinnuista.  

Valtaosa tauluista oli myyty tai varattu. Hinnat ovat tavallisen ostajan tavoittamattomissa. Taulut taitavatkin enimmäkseen päätyä kokoelmiin tai inspiroida tulevaisuudessa julkisissa tiloissa liikkuvia? 

Taidesalongissa on esillä laaja ripustus Carl Warghin akvarelleja. Kiinnostuin hänen käyttämästään sekatekniikan kaltaisesta maalaustyylistä. Maalauksissa on rentoa viiivaa, tarkkaan hiottu sommitelma ja useassa vain viitteellisesti väriä. Aiheet olivat tavanomaisia: maisemanäkymiä, vanhoja pihapiirejä tai interiöörejä.

Sain päähäni, että piirroksen ja maalauksen yhdistäminen voisi sopia minullekin tekniikaksi. Joskus olen kokeillutkin, mutta en ihan tietoisesti ja kunnolla. Pitää olla varma ja rutinoitunut piirustustekniikka (se on), sommitteluataitoa (sitäkin löytyy) ja värislimää (jo vain). Taidan kokeilla tekniikkaa omalla tyylilläni. Kun vaan olisi sitä yhtä eli AIKAA. 

Repostelin MK:lle, että puhelinpiirrokseni (työpuhelujen yhteydessä syntyvät tajunnanvirtapiirrokset) ovat joskus aika hienoja ja olen laittanut niitä talteen. MK sanoi, että siitä vaan näytteille teokset nimeltä Puhelu 1, 2, 3 jne. Hieman huumoria siis ilmassa ;-)

Huikopalalle menimme Erottajalle intialaiseen ravintolaan nimeltä Samrat. Ruoka oli sopivasti mausteista, mutta ei liian tulista. Huomasin taas, että ruuan valokuvaaminen hämärässä ravintolassa on vaikeaa. Valoa on vähän eikä halua käyttää salamaa ja häiritä siten muita asiakkaita. Tilan tunnelmavalaistuksen vuoksi kuviin tulee myös helposti varjoja. 

Kupraiset intialaiset tarjoilukulhot olivat mielestäni aika hienoa käsityötä. Kukahan ne lienee tehnyt?

Eikö vaan olekin?

Varsinais-Suomen viljaisat vainiot

Olen jatkanut Varsinais-Suomen tarkkailua koiven parantelupuuhien lomassa. Varsinais-Suomi on Suomen tärkeää vilja-aittaa. Kotimaisia viljalajeja, rypsiä, herneitä ym. viljellään runsaasti. 

En voi olla ihailematta kaunista agraarimaisemaa, laajoja ainakin maallikon silmään hyvin hoidettuja viljaisia peltoja. Maaston muodot ovat täällä loivasti kumpuilevia, vanhat kylätiet kulkevat taloryhmien ja peltojen välissä maaston ja tilojen kannalta luontevasti kiemurrellen. Esimerkiksi Kiskon, Muurlan ja Paimionjoen laaksossa olen ihaillut peltomaisemaa. Polkupyöräilimme kerran Paraisilta Saloon ja tuo reitti on jäänyt muistoihini yhtenä loistokkaimmista  pyöräilypäivistä ikinä. Kameralla ei ikävä kyllä ole helppoa ikuistaa laajana avautuvaa pelto- ja kylämaisemaa. Muuntuva taivas pilvineen ja alati vaihtuvine sävyineen antaa maisemalle vielä oman avaruudellisen ulottuvuutensa. (alla olevaa kuvaa voi toki suurentaa...)

Koipi on toipunut ortopedinkin mukaan niin hyvin, että menen ensi viikoksi töihin. Viikon kuluttua alkaakin jo kesäloma ja jalan kestävyyden todellinen koetus...