Niin tai näin

Huhtikuuni on poikennut tavanomaisista huhtikuista. Olen ollut väsynyt ja jatkuvista työkiireistä uupumuksen kynnyksellä. Olen ynnäillyt kaikki jäljellä olevat lomapäiväni ja miettinyt, kuinka suuren loven eläkkeelle siirtyminen toisi talouteen. Töissä usea työkaveri on pitkällä sairauslomalla. Se pistää meittimään omaa jaksamista. Osittain tämänhetkinen ahdinko töissä johtuu juuri resurssien vajauksesta.

Olin muutama viikko sitten kotikonnuilla Porissa. Vanhempi siskoni on ollut jo parisen vuotta eläkkeellä ja näyttää viihtyvän. Nuorempi sisko on töissä vielä yhden lukuvuoden. Olen miettinyt, että kävisin töissä vielä puolitoista vuotta, jolloin täyttyy ns. henkilökohtainen eläkeikäni. Tänä keväänä olen miettinyt, jäänkö sittenkin elekkeelle heti, kun se on mahdollista? Työni on mielenkiintoinen näköalapaikka ja se pitää pakosti mukana tässä ajassa. Kaikki tämä painaa taas työssä jatkamisen vaakakupissa.

Tämä on tietenkin hyvin henkilökohtaista pohdintaa. En tiedä vielä, mihin päädyn pohdinnoissani. Asia pyörii kuitenkin päässäni erityisesti sunnuntai-iltaisin, kun seuraava työviikko on edessä. Alan alitajuisesti pohtia, kuinka paljon on kokouksia ja minä päivinä, missä järjestyksessä työni ensi viikolla teen ja mitä pitäisi saada aikaiseksi.

Kävimme siskojen kanssa Porissa Metsähautausmaalla ja Käppärän hautausmaalla. Löysimme melkein kaikki nekin haudat, joissa lepää kaukaisempia sukulaisia tai muita vanhempiemme lähipiiriin kuuluneita läheisiä ihmisiä.

Omat vanhempamme lepäävät Metsähautausmaalla komeaksi kasvaneen mustikkapehkon alla honkien humistessa ympärillä.

Vierivät vuodet

Tänään mielessäni pyöri, että minun pitäisi muistaa jotain tästä päivästä? Vasta kävellessäni töistä kotiin muistin, että viisi vuotta sittenhän taisin kirjoittaa ensimmäisen postauksen. Kotona tarkistin asian ja näin on. Aloitin viisi vuotta sitten kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi ruusun kuvalla ja jatkan nyt samaan malliin - tosin astetta kurttuisemalla ruusulla.

Tahti on alkuinnostuksen jälkeen melkoisesti hiipunut. Olen säilynyt itsenäisenä, ehkä jopa hieman yksinäisenä bloggaajana. Ei ole syntynyt verkostoa, mutta en ole varsinaisesti sellaista kalastellutkaan. Toki ilahdun tavattomasti, jos joku jättää kommentin tai joku postaus kerää syystä tai toisesta tavanomaista enemmän lukijoita.

Aloin aikoinaan kirjoitella blogia pitääkseni yllä luovan kirjoittamisen harrastusta. Aloittaessani otin ensimmäiset kuvat peruscannonilla, siten ostin vähän paremman kameran, sittemmin järjestelmäkameran ja pikku hiljaa muutaman laadukkaan putken. Kuvausinnostuksen kasvaessa lopetin kirjoittamisen ja palasin kuvataideharrastuksen pariin. Maalausryhmäni lopettaa viikottaiset kokoontumiset tänä keväänä. Tekisi mieli vaihteeksi löytää sopiva kirjoittajaryhmä tai lukupiiri ja jättää maalaaminen vuorostaan vähemmälle. 

Tällä iällä viisi vuotta on loppujen lopuksi aika pitkä aika. Olen onneksi säilyttänyt terveyteni, vaikka molemmat polveni olenkin loukannut. Toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään dramaattista vanhenemiseen liittyvää kunnon romahtamista, mutta kieltämätä tunnen kyllä vuosien kertymisen kehossani.

Olen tänä aikana muuttanut kahden ratikkapysäkin päähän aiemmasta Helsingin kodistani ja saanut reilut kymmenen lisäneliötä ympärilleni. Työpaikka on säilynyt entisenä, mutta painotukset ja moni muu töihin liittyvä asia on kokenut muutoksia. 

Ihaninta näinä vuosina on ollut isöäidiksi tuleminen ja uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen rakkaan lapsenlapsen syntymän myötä. Siitä olen ajatellut kirjoittaa vielä jonain päivänä!

Sellaista elämää

 

Elämä on tällä hetkellä lähinnä pieniä ohitse vilahtelevia hetkiä työn lomassa. No on se työkin tietysti elämää, ilman työtä ei ehkä olisikaan elämää – ainakaan tällaisenaan kuin se nyt on.

Olen koko työurani ajan ollut työhön sitoutunut ja vastuunkantaja. Voisi sanoa, että joskus liikaakin. En ole myöskään pelännyt uuden oppimista. Urani paras esimies tarjosikin uusia haasteita aina ja heti, kun huomasi, että alan kaivata viritystä rutiineihin.

Nykyiseen asiantuntijatyöhön minut palkattiin yli viisikymppisenä työkokemuksen perusteella. Tällä iällä työ ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi enää kovin merkityksellistä. Työ pitää kyllä kieltämättä aivot vikkelässä kunnossa ja se on ikääntymisen myötä ennen kaikkea itselleni hyväksi. Entistä useammin olen havainnut ajattelevani sitä aikaa, kun voin täyttää päiväni muilla asioilla työn sijaan. 

Näitä olen miettinyt viime aikoina, kun yksi työkavereista on jäänyt eläkkeelle, useampi on pitkällä sairauslomalla ja yksi on astunut uutena ummikkona vuorotteluvapaana olevan sijalle. Olen täällä aikaisemminkin riipustellut tylsästä aiheesta eli liioista töistä ja nyt on taas se tilanne, että tekemätöntä työtä kasaantuu jatkuvalla syötöllä, päivät kuluvat asiakasneuvotteluihin ja kokouksiin ja ajattelutyö on tehtävä iltaisin. Se alkaa kostautua.

Viime viikonlopun makasinkin vuoteessa keuhkoputket täynnä limaa. Kävin lauantaina aamulla melko huterassa kunnossa ostamassa appelsiineja ja lottokupongin. Join puristettua mehua monta lasillista. Yskin limat keuhkoista eikä tullut nuhaa. Ei tullut lottovoittoakaan, joten menin sitten maanataina taas töihin ;-) 

Kadonneet sanat?

Jouduin lopettamaan runsas vuosi sitten kirjoittamisharrastuksen tietyistä syistä. Pari vuotta olen viritellyt vanhoja kuvallisia harrastuksiani ja totutellut vesiliukosten öljyvärien käyttöön. Niillä sutiminen on aivan ihanaa!

Kirjoittamisharjoitukset tein aikoinaan yksin kotona. Kirjoitin useimmiten yön hiljaisina hetkinä. Maalaaminen taas tapahtuu extempore ryhmän kokoontuessa galleriassa. Se on sellaista tuskan sekaista ja nopeaa inspiraation purkamista, usein todella innostavaa ja rentouttavaa. Aika hujahtaa lennokkaasti, ei tule edes nälkä eikä jano... Kuvallisessa ilmaisussa välineinä ovat värit, muodot, sommitelma ja taustalla on usein idea tai tavoite. Kirjoittamisen taustalla on tarina - se mitä haluaa sanoa. Välineinä ovat sanat, lauserakenteet ja tekstin rytmitys. Myös se, mitä ei kirjoiteta, mutta minkä lukija oivaltaa. Loppujen lopuksi kyse on lähes samasta asiasta - luovuudesta. Välineet vain vaihtelevat. Pidän kummastakin tavasta ilmaista itseä ja harjoitella luovuutta.

En olisi ikinä uskonut, että sanojen toistensa perään laittaminen voisi muodostua minulle ikinä miksikään ongelmaksi. Kevään mittaan kirjoittamisen on kuitenkin muuttunut kovin vaikeaksi, lähes ylivoimaiseksi. Bloginihan on ollut lähinnä päiväkirjamainen. Olen joihinkin vanhoihin postauksiin jopa kirjallisina pieninä tuotoksina tyytyväinen. Mutta nyt ei ole oikein irronnut. Ei sitten melkein millään.

Onhan minulla taas ollut joka keväältä tutut työkiireet ja muut harrastukset. Silti kirjoittamisen taantuminen on alkanut vaivata mieltäni. Jatkuva asiatekstin kirjoittaminen töissä ei nimittäin taida riittää edes mielenkiintoisten postausten kirjoittamiseen. Ainakaan teksteihin ei saa omakohtaisuutta. Sellaista sisältöä, että joku jaksaisi pysähtyä lukemaan koko jutun. Vai voisiko tämä johtua siitä, että monet blogeista ovat muuttumassa ylipäätään entistä lyhytsanaisemmiksi ja kuvapainotteisiksi? Nopeasti läpi silmäiltäviksi. Instagramsita olenkin löytänyt muutaman entisen bloggaajan. 

Olen kuumeisesti nyt miettimässä tätä asiaa. Haluaisin löytää jostain uuden kirjoittajaryhmän, jossa voisin luottaa kaikkiin muihin kirjoittajiin. Aieman ryhmän ohjaaja oli aivan erinomainen. Taidanpa heti ryhtyä hommiin asia tilan parantamiseksi. Ja yrittää vaikka väkisin vääntää näitä postauksia vähän tiheämpään tahtiin, ettei sanojen käyttö pääse ruostumaan tämän enempää. Pidänhän kirjoittamisesta!

Kuvat ovat eiliseltä aurinkoiselta päivältä Helsingistä, Fredrikinkadulta Punavuoresta. Kadun varrella on monta kivaa myymälää, suosittelen kävelemään kadun päästä päähän ja pistäytymään myymälöissä. 

Muutama merkintä sääpäiväkirjaan: On ollut kylmä kevät ja viime viikkoina niin hirveä tuuli, että hiukset ovat melkein irronneet päästä ja meikä liidellyt lähes lentoon taivaan tuulien vietäväsi. Valkoposkihanhet palasivat toissa viikolla, joten kai se kevätkin tulee niiden perässä. Tänään on ollut taas sateista ja harmaan sumuista aamusta iltaan. 

Sekaisin vauvasta

Jos minulta juuri nyt kysyttäisiin, mikä on parasta ikääntymisessä, vastaisin ehdottomasti LAPSENLAPSI. Hän syntyi viikko sitten maanantaina 30.3. juuri ennen kun vuorokausi vaihtui tiistaiksi. Vähän jo ehdimme häntä odotella, minä vähän hermoillakin.

Hän on rakas, ihana, täydellinen. Oma persoonallisuutensa piirteineen ja ilmeineen jo nyt viikon ikäisenä ja koko elämä edessään. Tunnen suurta onnea ja kiitollisuutta lapsenlapsesta ja mahdollisuudesta kohdata seuraava sukupolvi. Onnellista on ollut myös nähdä vauvan vanhempien kasvu rakastaviksi vanhemmiksi ja iloitseminen vauvasta yhdessä muun sukulaisjoukon kanssa jo ennen hänen syntymäänsä.

Tämä pieni ihminen saa minut melkein sanattomaksi. Onneksi on ollut näitä pääsiäisen lomapäiviä ja mahdollisuus nähdä useasti päivä päivältä muuttuvaa lasta. Olen ehkä vähän sekaisin hänestä ja melko pöljähtänyt onnesta! 

"Veskan murusia"

Pikkutimanteista blogissaan kirjoittava Virpi haastoi minut jo jokin aika sitten paljastamaan ”millaisia murusia veskastani löytyy”. Kiitos mielenkiintoisesta haasteesta ja pahoittelut hitaasta vastaamisesta.

Laukuista puheen ollen tiedän tasan tarkkaan, millaisista laukuista pidän ja myös, mistä en pidä. Tykkään malliltaan kompakteista ja melko pelkistetyistä olkalaukuista, joissa hihnan pituutta voi säätää ja joissa on joku kiva yksityiskohta: kaunis nahka, persoonalinen solki, viimeistelty ulkomuoto tai joku muu yksityiskohta kuten vetoketju ja suomukuvioinen vuori kuvan laukussa. Ehdottomasti ei kuitenkaan liikaa niitä yksityiskohtia. Minulla on käytössä useampi satulalaukku, vanhimmat ovat nuoruusvuosilta yli 30 vuoden takaa. Kuvassa oleva olkalaukkukin on vähän sinne päin ja sekin on jo yli 10 v vanha ja täysin ehjä. Nahka ja kangas käyvät laukkujeni materiaaliksi, keinonahasta en pidä. En ole erityisen kiinnostunut merkkilaukuista, esim. louisvuittonit eivät puhuttele minua. Liian koristeelliset laukut eivät myöskään ole makuuni. Eivät myöskään pullean pyöreät naiselliset mallit. Kuulostan nirsolta?

Laukun taskut ovat myös tärkeät. Pitää olla helppo ja nopea paikka matkakortille, vähintään yksi vetoketjullinen tasku ja paikka kynille ja muille pötkylöille. Tykkäisin tällaisesta laukusta klik, mutta pitäisi mennä Tukhomassa käydessä ensin tsekkaamaan sisällyksen tarkoituksenmukaisuus. Toisaalta en kyllä tarvitse yhtään laukkua lisää. 

Lueskelin aiheeseen liittyviä postauksia ja tunnustan heti, että minun laukustani ja lompakostani löytyy ylimääräisiä kuitteja, lehtileikeitä, papareita yms. tarpeetonta roinaa. Lompakon kuitit alkavat häiritä vasta silloin - tai oikeastaan vasta jonkin ajan kuluttua siitä, kun en enää saa lompsan vetoketjua kiinni…. Vaihdan laukkua tämän tästä ja tyhjennän ylimääräiset roinat laukusta kamojen siirron yhteydessä. Monilla oli postausten perusteella laukussaan lääkkeitä, meikkejä ja nenäliinapaketti. Nuo puuttuvat laukustani.

Tämä laukku vetää juuri ja juuri normaalina työpäivänä tarvitsemani kamppeet. Sateenvarjo ei tähän olkalaukkuun mahdu eikä myöskään aurinkolaisit koteloineen. Kun aurinkoiset päivät tulevat, siirrän kamat yhtä astetta isompaan olkalaukkuun, johon mahtuu myös aurinkolasit.

Laukustani löytyy:

lompakko ja kolikkokukkaro

matkakortti

kodin avaimet ja työpaikan avaimet

passi pussissaan (ei hammasharjaa)

kaksi puhelinta + nappikuulokkeet pussukassa

iPad

kalenteri

kyniä

kulmakynä ja huulipuna

huulirasvat

kangaskassi ruokaostoksille

xylitol-purkkaa ja hammastikkuja
usein pokkari

kamera (jolla otin nämä kuvat)

Tarvitsen aika usein töissä kokouksiin mennessä papereita ja kansioita. 

Niinä päivinä mennään pienemmällä olkalaukulla ja isommalla kassilla.

Hyytävä viikko

Viime viikonloppuna tuuli kääntyi puhaltamaan pohjoisesta. Etelä-Suomen kevät hyytyi paikoilleen. Tämän viikon ajan on Helsingissä ollut aivan hytisyttävän hyytävän kylmä ilma. Minun lisäkseni muutkin kulkevat kadulla toppatakin kaulukset ylhäällä. Tuuli puhaltaa nytkin mereltä niin, että suurimman ikkunan lasit helisevät ja parvekkeen lasitukset paukkuvat. 

Kaupungissa on kuitenkin ollut monenmoisia keväisiä tapahtumia. Suosiolla olen jättänyt niitä väliin. Kulinaristinen tai mikään muukaan syy ei ole riittävä mennäkseni esimerkiksi väentungokseen jonottamaan katuruokaa näin kylmällä säällä. Mikään ei myöskään houkuttele keskustelemaan kaikkialla juuri nyt parveilevien ja itseään tyrkyttävien kansanedustajakandidaattien kanssa. 

Helsingissä on viikon aikana vilahdellut taas monenvärisiä muovikasseja, viikonloppuna pinkkejä ja nyt keltaisia. Yhden pinkin ja pari keltaista minäkin olen kantanut kotiin. Yritän siis pyöritellä yhteiskunnan rattaita ainakin oman osuuteni verran.

Uintireissut ovat toistaiseksi tauonneet venehtäneen koiven vuoksi. Viikon kohokohtia ovat nyt olleet maanatain maalausillat. Kuvassa harmaalla ja sinisellä sutimisen seurausta. 

Valo, varjo

Onpa ollut jo toista viikkoa ihanat ilmat. Pitkäpiimäisen talven jälkeen valo tuntuu niin ihanalta. Se tuntuu kevään lupaukselta. Ei meinaa oikein uskoa, että aamu aamun perään taivas on ollut auringonnousun värittämä ja illalla auringonlaskun vaaleanpunaiseksi rusottama. Mutta kyllä niitä harmaita aamuja ja pimeitä iltoja ehtikin jo olla riittämiin. 

Itselleni on tapahtunut outoja yhteensattumia. Eräänä aamuna menin jopa vahingossa tunnin etuajassa töihin. Työt sujuvat muutenkin taas paremmin, vaikka en siellä ole sentään vielä tanssahdellut. Ja vaaleanpunaisten sävyjen sokaisemana ostin poskipunan - tietenkin vaaleanpunaisen, jollaista minulla ei ole ollut sittten nuoruusvuosien. 

Sattuipa sellaistakin, että innostuin siivoamanaan kotona. Se oli virhe. Tein äkisti nopean suunnavaihdoksen ja polvessa rusahti. Oireet ja kivun luonne viittaavat vahvasti joitakin vuosia sitten potemaani toisen polven kierukkavammaan. Vakuutusyhtiö ei antanut maksusitoumusta magneettikuvaukseen, joten joudun sen ilmeisesti itse kustantamaan. Tähystysleikkaus omalla budjetilla taitaa olla liian tyyris. Huolestuttaa, kuinka kauan tässä joudun taas klinkkaamalla odottelemaan ja vaihtelemaan papereita vakuutusyhtiön kanssa. Tiedänhän kyllä entuudestaan, että if…:n mainoskampanaja on mielikuvamarkkinointia jos jokin.

Kuukausia jatkuneessa harmaudessa ehti jo melkein unohtaa, miten kaunista on valon ja varjon leikki!

Hyvää naistenpäivän iltaa

Tästä naistenpäivästä muistui mieleen, että taisin kirjoittaa ensimäisen ujohkon postauksen juuri naistenpäivänä. Oikein muistin. Tuosta on kulunut jo neljä vuotta - hyvänen aika sentään. Blogi on osoittatunut pisimpään jatkuneeksi päiväkirjakseni.  Joskus tarkistelen vanhoista teksteistä tai niiden rivien väleistä joitakin menneitä asioita ja tapahtumia näiden neljän vuoden ajalta. Myös kevään etenemistä tai talven ja syksyn sääpäiväkirjaa on tullut selailtua jälkikäteen.

Minulle tässä harrastuksessa on parasta valokuvaamisen, visuaalisuuden ja kirjoittamisen yhdistäminen.  Kaikki nuo kun ovat erikseenkin mieleisiä harrastuksia. Blogissani on muutama postaus, joissa olen omasta mielestäni onnistunut aika hyvin sanojen asettelussa. Postausten joukossa on myös paljon diipadaapaa. Muutama kriisinpoikanen tai uuvahdus on matkalla ollut, mutta toistaiseksi mennään näillä eväin. Pianhan minulla on uusia elämänvaiheita edessä: ensin isovanhemmuus eikä eläkeikäänkään enää kovin monia vuosia ole.

Blogini on pysynyt alusta asti matalan profiilin blogina. En ole mainostanut sitä missään. Blogiin ei löydä edes hakusanoilla. Olen kertonut blogikirjoittamisesta vain perhepiirille. Tutuille tai työkavereille en ole blogia mainostanut. Tähän menneessä ainoastaan yksi tutuistani on eksynyt blogiin ja tunnistanut minut sen kirjoittajaksi. Te lukijat lienette löytäneet lukijoiksi kommentoituani blogejanne tai jonkun toisen bloggaajan lukulistan kautta?

Työpaikallani annettiin some:n suosion kasvun alkuvuosina ohjeet sosialliseen mediaan osallistumisen varalle ns. julkisen vallan käyttäjille. Sieltä löytyvät syyt, miksi kirjoitan anonyymisti ja kirjoitan töistä viitteellisesti.

Kaikesta tästä selittelystä huolimatta iloitsen aina ja joka kerta, kun joku kirjautuu lukijaksi tai tekee kommentoiden tästä harrastuksesta yhteisen. Kiitos teille!

Kuin elokuvassa

Päivittäin kävelen Unioninkadun ja Siltasaarenkadun muodostamalla akselilla. Eilen lähdin töistä kotiin tasan klo 16.00. Varmaan useamman kuukauden tauon jälkeen oli vielä valoisaa ja näin auringon! Sen viime säteet värittivät Ympyrätalon patinoitunutta kuparista kylkeä. Kävelin kohti Hakaniementorin ratikkapysäkkiä. Vilkaisin baarissa istuvia ihmisiä. Poikkesin Kanniston lempeään leipomoon ostamaan viiikonlopun leivän (ja perjantaipullan). Kahvi tuoksui hyvältä. Hakaniemen torin laidalla katusoittaja puhalteli saksofoniin. Soitto voimistui tavoittaessaan kivitalojen seinät. Valoa tuli kauniin viistosti torin laidalle. Ihmiset olivat mustia jähmeästi eteneviä hahmoja.

Kuin olisin ollut elokuvassa. Tunnistatteko tällaiset ohikiitävät, elokuvan kohtauksilta tuntuvat pysähtyneet hetket?

Pieni elämä

Voisin kirjoittaa, että tekaisin iltojen puhteiksi tällaiset jämälankasukat. Oli kuulkaas tosi kiva kutoa vanhoja jämälankoja iloisen värisistä pikkukeräsistä sukiksi ohulla ruusupuisilla puikoilla. Hienot ja lämpimät tuli ihan tyhjästä vaan. Mitäs tykkäätte <3

Mutta blogini ei ole hyvänmielenblogi enkä minä aina yltiöpositiivinen ihminen.  Kudoin (eli neuloin) nämä sukat ihan silkkaa turhautumistani. Töihin paluu ja alkuvuosi on ollut jotensakin takkuinen. Kuin joku haikeus ja väsymys olisi iskenyt sisikuntaan.

No, syitä toki löytyy. Kuten nyt esimerkiksi talveton talvi ja jatkuvat pääkallokelit. Ja varovaisesta etukumarassa kävelystä kipeytyvät lonkat - ei siis tee mieli kävellä muuta kuin aamulla töihin ja illalla töistä kotiin. Potuttaa myös, että E:llä alkava operaattori ei onnistunut toimittamaan hädin tuskin enää toimivan vanhan phonen tilalle jo viime vuonna ostamaani uutta missään järjellisessä ajassa, vaikka puhelinmarkkinoilla on ymmärtääkseni ostajan markkinat. Tai työpaikan iv-remppa kaikkine kolinoineen, meteleineen, pölyineen ja raittiin ilman puutteineen. Ja tietenkin työpöydälle kasautunut läjä hommia, jotka pitäisi hoitaa suitsaitsukkelaan, vaikka ei metakan vuoksi pysty kunnolla edes keskittymään ajatustyöhön. 

Jämäsukkien kutominen on siis ollut lähinnä terapiaa viime aikoina pieneksi kutistuneelle elämälleni. Huomasin, että Deet ja Beet olivat joululoman aikana loppuneet. Aloitan apteekista!

Sääpäiväkirjasta

On märkää ja pimeää. Sade vihmoo, pieksää, piiskaa. Lämpötila +4 astetta. Jalat lipsuvat mustan jään liukastamilla kaduilla. Taivaalla pilviharso ohittaa hiljaisen kuun. 

*

*

Malmö-Kööpenhamina ynnä muuta

Huomenna pitää taas laskeutua normielämään. Aamulla taitaa väsyttää, koska nukkumaanmeno on siirtynyt yöllä kahden korville. En ole mahtanut mitään sisäisen kellon kiepahdukselle enkä ole kyennyt säätämään rytmiä normaaliksi ennen töiden alkamista. Huomenna panen kellon soimaan, menen töiden jälkeen vielä uimaan ja toivottavasti saan seuraavana iltana ajoissa unen päästä kiinni.

Olen joululoman aikana sukuloinut, kohennellut hieman kotia, katsonut aika paljon televisiota ja samalla kutonut pois lankavarantojani. Päivitin lankamenekin blogiin ja totesin kutomattomien lankojen entisestään lisääntyneen? Tavoite oli ihan päinvastainen - piti kuluttaa varastoja pois! Toisaalta muutama isompi käsityö on viittä vaille valmistumassa. 

Katsoin lomalla mm. Silta-sarjan toisen tuotantokauden parin päivän aikana putkeen. Luulen, että sarjan intensiivinen katsominen on sille eduksi monimutkaisten juonenkäänteiden vuoksi. Koska kävin viime kesänä Kööpenhaminassa ja Malmössä, katselin myös kaupunkitilaa tarkemmin ja näinkin sarjassa tuttuja paikkoja. Kaupungin silhuetit on kuvattu hienosti, tasainen Kööpenhamina sillan toisella puolen ja Malmö torsoineen toisella. Tekijät osaavat hyödyntää arkkiteehtuurin ja tanskalaisen muotoilun osana kokonaisuutta. Silmiin osui myös Atrekin ja Iittalan tuotteita kodeissa. 

Samainen aihe eli ekoterrorismi oli juonen aiheena myös YLE:n Tellus-sarjassa. Silta vetää mielestäni kyllä pidemmän korren jännitteeltään, rooleiltaan ja käsikirjoituksen osalta. Rikostutkinnan lisäksi sarjassa on oleellista hieman kimurantit poliisipersoonat sillan molemmin puolin, heidän saumaton yhteistyönsä ja keskinäinen dialogi, ystävyyskin.

Kööpenhaminassa päätimme äkkiseltään ohi kävellessämme mennä katsomaan hienon poliisitalon arkkitehtuuria. Pääportilla oli asiakaspalvelupiste ja hyvin ystävälliset poliisimiehet päästivät hetken mietittyään ja neuvoteltuaan joukkomme sisäpihalle 10 minuutin ajaksi. Sitten alkoi hirmuinen kamerojen tohotus ja muun kuvauslauman välttäminen kunkin otoksissa. Sisäpiha vilahtelee Sillassa ja joissain kohdin roolihenkilöt kävelevät sisäpihan viereistä kaarevaa käytävää pitkin. Yksi poliisi tuli kanssamme sisäpihalle ja kun 10 minuuttia oli kulunut, hän pyysi meitä poistumaan.

Kuvat ovat ottamiani pikaotoksia. Palasin niihin Sillan siivittämänä. Kuvistakin ilmenee, että sisäpiha on askeettisuudessaan ja klassisistisessa kurinalaisuudessaan hulppea tilakokemus. En löytänyt netistä tietoa arkkkitehdista tai valmistumisen tarkasta ajankohdasta. Tyylin perusteella rakennus on peräisin noin 1920-luvulta ja edustaa tuon ajan pohjoismaista klassismia. Lienee yksi tuon aikakauden ja tyylin helmistä. Samaan aikaanhan on valmistunut meidän eduskuntatalomme. 

Sorsien paluu

Vuoden vaihtumiseen liittyy minusta aimo annos haikeutta, juuri nyt myös alakuloa. Vuodet vierivät ja tahti tuntuu vaan kiihtyyvän omien vuosien karttuessa. Vastahan se oli millenium, 15 (!!) vuotta sitten.

Alakuloa nostattaa myös ikkunasta avautuva harmaus. Vesi pieksää ikkunaa ja tuuli puhisee uhkaavin hönkäyksin. Meressä on jäljellä enää rippeet jääpeitteestä ja sorsat ovat palanneet. Kaikki lumi on sulanut. Hämeen ja Uudenmaan vedet virtaavat Vantaanjokea pitkin ja lahden vedenpinta on piripinnassa. Lomapäivätkin hupenevat kovaa vauhtia.

Olen sentään saanut tehtyä muutaman projektin kotona. Olen siivonnut köökin vähän perusteellisemmin (joulun jälkeenhän on enemmän aikaa…), olen pyyhkinyt ovet ja järjestellyt kaappien sisältöä. Tykkään metrin levyisistä vetolaatikoista, joissa on kattiloille ja padoille oma laatikkonsa, lautasille omansa ja kauhat ja kapustat ovat rivissä omassaan. Koska jatkuva järjestyksen pito ei ole parhaita puoliani, ovat nämäkin laatikot ehtineet mennä sikinsokin vuoden aikana. Mutta nyt on taas kaikki rivissä ja järjestyksessä. Eilen siivosin eteisen, loppuloman aikana pitää vielä järjestellä makkarin kaappeja tarkoituksenmukaisemmin ja pestä ja järkkäillä kylppäri.

Uuteen kalenteriin on tehty vasta muutama merkintä, tärkeimpinä siskontytön pojan ristiäispäivä ensi viikonloppuna ja maaliskuinen huipputärkeä päivä. Päivät ne vaan pitenevät joka päivä siitäkin huolimatta, että valoa ei juuri tänään näkyisikään! 

Hyvää vuotta 2015!

Äiti ja tytär uimahallissa

Kuva on lainattu täältä: https://fi-fi.facebook.com/yrjonkadunuimahalli

Olemme käyneet tyttären kanssa viime aikoina uimahallissa. Uintipuuhien lomassa ehdimme jutella kaikenlaista.

Tytär ymmärtäväisen kohteliaasti: Sulla pursuaa vähän tosta…

Äiti kohentaa ryntäitä uimapukuun: Ai jaa, katos.

Ja jatkaa: Hukkasin entisen uimapukuni - olen kait unohtanut sen uimahalliin. Oli pakko ostaa uusi. Huhhuh, ravasin kaikki kaupat ja vasta neljännestä löytyi jotensakin siedettävän yksinkeraiset ja tarpeeksi armeliaasti peittävät mustat uikkarit. Ei tää harmi kyllä ihan yhtä hyvä ole kuin hukkaamani...

Tytär: Jooo, mä ymmärrän. Kun menin tämän (luonnollisesta syytä) kasvavan vatsani kanssa ostamaan uimapukua, tajusin mitä olet tarkoittanut niillä sovituskoppikauhutarinoillasi. Musta olen näyttänyt pukukoppien peilissä hyvältä kaikissa kokeilemissani vaatteissa. Aina. Nyt sovitin varmaan kaikki Stockan uimapuvut ja näytin kaikissa lähinnä hylkeeltä. Myyjä ravasi hakemanaan aina vaan uudet uikkarit ja nämä oli parhaat.

Äiti: Noihan näyttää hyvältä. Aika vanhaksi olet sitten saanut saanut elää sovituskoppityytyväistä elämää! 

Vuosi vaihtuu ja minunkin elämässäni on edessä muutoksia. Jälkikäteen muistan tästä vuodesta muutot ja asettumiset, alkukesän kimppakämppäelämän, kauniin lämpimän kesän, alati vaivaavan kiireen ja riittämättömyyden tunteen sekä maailman jähmettymisen poliittisiin kriiseihin. Mitä teille jäi päällimäisiksi muistoiksi vuodesta 2014?

Talven taitekohta

Joulukuu on tuntunut marraskuuta valoisammalta. Tänään päivän pituus täällä etelärannikolla on runsaat viisi tuntia, mutta pienikin hetki auringon paistetta saa ihmeitä aikaan. Säätiedotukset lupaavat vielä tänään talvipäivänseisauksena lumisadetta, vaikka juuri nyt lunta tuovista pilvistä ei ole tietoakaan.

Edellisen postauksen kuvasta näkyy, miten alhaalta aurinko paistaa Hakaniemessä joulunalusviikolla puolilta päivin. Tämän postauksen kuvassa on Paarnoorontietä edeltävä tienvierustan suora Porissa. Sisko on joutunut joskus aiemminkin pysäyttämään auton kuvausstoppiin samaiseen paikkaan, jossa on jostain syystä usein aika dramaattisen näköinen taivas.

Olin pikavisiitilla Porissa ja näin uskomattoman ihanan, täydellisen pienen ihmisen, suloisen poikavauvan. Olen toissapäiväisen kohtaamisen jälkeen vähän väliä ajatellut tuota pientä poikasta. Muistellut, kuinka hän lämpöä huokuvana ja vauvantuoksuisena nukahti isotätinsä syliin autuaalliseen uneen niin, että saatoin ihan tarkkaan tehdä havaintoja hänen kasvojensa piirteistä ja uni-ilmeistä. Ihanaa, että sylkystäni löytyi niin pehmeän turvallinen kolonen vauvalle – kolo, johon voi ihan reporankaisen rentona vaipua unelmiinsa. Kun vauva alkoi heräillä, hän suoritti kokovartalon nautinnolliselta näyttäneen venyttelyn. Kyllä vastasyntyneet vauvat tietävät, mikä on keholle hyväksi.

Kaksi sukua saa nyt iloa tästä täydellisestä pikkuisesta pojasta ja hänestä tasapainoisen rennosti huolehtivista vanhemmistaan. Meidän suvussamme vauva on ensimmäinen seuraavan sukupolven lapsukainen ja siksikin hyvin erityiseltä tuntuva. 

Mutta nyt saavat toistaiseksi vauvahaaveilut riittää. Pitäisi nimittäin saada jonkinlainen joulusiivous aikaiseksi tämän päivän aikana. Huomenna vietän ensimmäiset kotijoulujuhlat lasten kanssa. Kauppalistan olen jo tehnyt ja taatelikakku muhii uunissa. Jouluinen tuoksu valtaa vähitellen kodin. 

Mihin se joulukuu melkein hurahti?

Välillä sitä miettii, että mihin aika oikein hupenee. Aloin miettiä, mitä tässä kuussa on tapahtunut.
Paljon aikomaani on jäänyt tekemättäkin.

*

Tässä
joulukuista 
tajunnanvirtaa:
olen tavannut molempia lapsia
olen ollut terve koko kuukauden

vaikka olen mennyt melkein joka ilta liian myöhään nukkumaan

ja herännyt aamulla herätyskellon pirinään väsyneenä
olen myöhästynyt lähes päivittäin vähäsen töistä

olen tullut työpäivinä kotiin aikaisintaan kuuden jälkeen

olen nähnyt lounaalle kävellessä useana päivänä auringon!

olen käynyt isosiskon luona Espoossa

olen käynyt kerran viikossa uimassa
olen täyttänyt vuosia

olen tehnyt töitä vähän yli puolen metrin verran

olen saanut töissä yhden varsinaisen tahtojen taiston onnellisesti maaliin

työnantaja lahjoitti minulle kaksi ylimääräistä vapaapäivää kiitokseksi ahkeroinnista

olen syönyt kolme jouluateriaa (joista yksikään ei ole olllut ns. perinteinen)

olen pitänyt yhden kevytpaastopäivän viikossa

olen käynyt yksissä glögijuhlissa
olen ollut mukana kaksissa pikkujouluissa

olen käynyt kahdessa konsertissa

olen käynyt yhdessä näyttelyssä ja kerran galleriassa
olen käynyt hypistelemässä joulumarkkinoilla

en ole ostanut joululahjoja (hankin kaikki lahjat syksyn aikana, hyvä minä)

en ole vielä leiponut taatelikakkua, mutta olen hankkinut ainekset siihen

en ole suunnitellut jouluaterioita tai hankkinut ruoka-aineksia niihin

en ole siivonnut kunnolla koko joulukuun aikana

olen käynyt pesemässä pyykit talopesulassa (pesukone hajosi)

olen nauttinut amaryllisten kukista

en ole hommannut hyasintteja

olen polttanut kynttilöitä (monia kynttilöitä)

olen kuunnellut jouluradiota

olen lähettänyt joulukortit (myöhässä, kuten aina)

olen ummistanut korvani Putinin ja Venäjän tilanteen suhteen

olen lukenut hesaria huonosti ja aikomani kirjatkin ovat lukematta
blogejakin olen seurannut vain satunnaisesti ja päivittänyt omaani harvakseen
olen voittanut yhden sarjan pienimuotoisessa valokuvauskilpailussa ja saanut lahjakortin Rajalaan
muiden sarjojen sijoituksita sain läjän leffalippuja

olen katsonut tv:sta monta ns. romanttista komediaa ja muutaman loistoelokuvan (tänään Sovituksen)

olen ostanut Marimekosta pöytäliinakankaan jouluksi, mutta en ole ommellllut päärmeitä

olen ostanut jouluherkuiksi pähkinöitä, marsipaanisuklaata, wienernougat:a ja marmeladikuulia
olen antanut lahjana tuntemattomalle osuuteni joulumieli-keräykseen

olen neulonut kolmet punaraitaiset sukat

olen tilannut nettikaupasta valkoista ja vaaleanpunaista alpakka-lankaa

olen saanut työkaverilta marjakuusen komian oksan maljakkoon joulupuun korvikkeeksi

en ole nähnyt vielä  marraskuussa siskontytölle syntynyttä poikaa, mutta huomenna näen!

Nyt lomailen runsaat kaksi viikkoa. Tiedossa on vähän sukulointia, esijoulu lasten kanssa,
lepoa ja löysäilyä, ulkoilua, hyvää ruokaa ja mahdollisesti uusi päärmätty pöytäliina pöydällä….

Mukavaa ja rentoa Joulun odotusta sinullekin!

Hetkien välissä

Eilen oli tohinapäivä. Laitoin poikkeuksellisesti vapaapäivän aamuna herätyskellon soimaan ja tein perjantai-illaksi kaavailemani sukkelan pikaraivauksen kotona. Sitten keitin aamukahvia ja istuin hetkeksi aloilleni. Kamera oli sopivasti käsillä ja otin kuvan rauhallisesta omasta hetkestä. Eilen oli itsenäisyyspäivän lisäksi se henkilökohtainen päivä, jolloin ihmettelen vuosien nopeaa vierimistä. Ajattelen aina lippujen liehuessa, että kieltämättä aika hyvän syntymäpäivän olen aikoinaan valinnut. 

Pian ovikello soi. Ensin saapui MK, kohta sen jälkeen tytär ja vävy ja viimeisenä poika. Tyttärellä oli mukana jälkiruuat, konjakilla kostutettu hedelmäkakku ja kaardemummasuklaalla maustettuja marenkeja. Poika toi sekoittamansa maustepussin. Alkoi hetkeksi oikein kunnon tohina.

Vävy ryhtyi tietotekniseksi tukihenkilöksi, MK valaisinasentajaksi,  poika kokiksi, minä juuresten kuorijaksi, tytär yleistouhuajaksi. Saatiin tekniikkaa kuntoon ja lisää valoa harmauteen. Juhla-ateriaksi valmistui vivahteikkaasti maustettua peurapaistia, uunijuureksia ja puikulaperunamuusia. Jälkiruokakahvit kruunasi mehukas kakku ja täydelliset marengit. Kaiken muun lomassa muistelimme niitä aikoja, kun elimme vielä lasten kanssa kolmistaan. Minä muistelin vielä vähän kaukaisempaakin aikaa.

Kukaan muu ei ole kiinnostunut presidentinlinnan juhlista, joten avattuani television muut alkoivat hiippailla omiin koteihinsa. Kävimme työreissulla linnassa ennen nyt valmistumassa olevan remontin alkamista. Hyvältä näytti lopputulos ainakin televisiosta katsoen. 

Elämä on toisiinsa nivoutuvia muistoja ja niiden välissä olevia hetkiä. Uskokaa tai älkää, tässä eilisessä kuvassa ovat kaikki kolme jälkeläistäni. 

Pilkahduksia

Helsingissä uutisoitiin auringon kurkistelleen marraskuussa taivaalla 13 tunnin ajan. Laskin, että keskimäärin aurinko möllötti taivaalla päivittäin 26 minuuttia. Eipä todellakaan ole ihme, että on tuntunut pimeältä ja synkältä.

Mutta onneksi alkoi viimeinkin tämä joulukuu ja toi heti pelastuksen pahimpaan hätään, valottomuuteen. Eilen aurinko paistoi vähän aikaa iltapäivällä ja tänään jo pidempään. Kokoonnuimme työpaikalla päätyhuoneeseen ja katselimme, kuinka upeasti aurinko laski Töölönlahteen. Taustalla näkyi Helsingin silhuetti kirkontorneineen ja monine tunnistettavine rakennushahmoineen. Pala kansallismaisemaa kylpi purppurassa ja näkymä peilautui peilityyneen veteen.  Joku meistä puki kokemuksen sanoiksi ”tämä on ihan parasta työhyvinvointia!” Pahus, kamera oli kotona.

Olen saanut valon voimalla tällä viikolla tosi hyvin raivattua työpöytää. Iltaisin olen kutonut raitasukkia ja koti alkaa olla räjähdyksen partaalla. Lauantaina lapset tulevat kylään, joten yritän perjantaina töiden jälkeen tehdä jonkinlaisen pikaraivauksen.  On se vaan onni ja autuus, että juuri keskellä pimeintä vuodenaikaa on tämä Joulu, valon juhla.