Niin tai näin

Huhtikuuni on poikennut tavanomaisista huhtikuista. Olen ollut väsynyt ja jatkuvista työkiireistä uupumuksen kynnyksellä. Olen ynnäillyt kaikki jäljellä olevat lomapäiväni ja miettinyt, kuinka suuren loven eläkkeelle siirtyminen toisi talouteen. Töissä usea työkaveri on pitkällä sairauslomalla. Se pistää meittimään omaa jaksamista. Osittain tämänhetkinen ahdinko töissä johtuu juuri resurssien vajauksesta.

Olin muutama viikko sitten kotikonnuilla Porissa. Vanhempi siskoni on ollut jo parisen vuotta eläkkeellä ja näyttää viihtyvän. Nuorempi sisko on töissä vielä yhden lukuvuoden. Olen miettinyt, että kävisin töissä vielä puolitoista vuotta, jolloin täyttyy ns. henkilökohtainen eläkeikäni. Tänä keväänä olen miettinyt, jäänkö sittenkin elekkeelle heti, kun se on mahdollista? Työni on mielenkiintoinen näköalapaikka ja se pitää pakosti mukana tässä ajassa. Kaikki tämä painaa taas työssä jatkamisen vaakakupissa.

Tämä on tietenkin hyvin henkilökohtaista pohdintaa. En tiedä vielä, mihin päädyn pohdinnoissani. Asia pyörii kuitenkin päässäni erityisesti sunnuntai-iltaisin, kun seuraava työviikko on edessä. Alan alitajuisesti pohtia, kuinka paljon on kokouksia ja minä päivinä, missä järjestyksessä työni ensi viikolla teen ja mitä pitäisi saada aikaiseksi.

Kävimme siskojen kanssa Porissa Metsähautausmaalla ja Käppärän hautausmaalla. Löysimme melkein kaikki nekin haudat, joissa lepää kaukaisempia sukulaisia tai muita vanhempiemme lähipiiriin kuuluneita läheisiä ihmisiä.

Omat vanhempamme lepäävät Metsähautausmaalla komeaksi kasvaneen mustikkapehkon alla honkien humistessa ympärillä.

Kaikki se ilo

Ilo asuu silmissäni,

ilo elämästä.

Kaikki on hyvin tässä näin.

Olen täydellinen ja rakastettu, juuri tälllaisena kuin olen.

Säilytä pieni kulta ilo aina silmissäsi!

toivoo isoäiti

Tämä kuva on yksi lempikuvistani. Kuvassa lapsenlapseni on viiden kuukauden ikäinen. Eilen hän täytti 1 v. 

Kun katson tätä kuvaa, tulen heti hyvälle tuulelle, iloselle mielelle ja onnelliseksi. Toivottavasti niin käy sinullekin!

Hei taas…

Pidin pienen bloggaustauon. Nopeasti hurahti muissa puuhissa muutama viikko... Helsingin harmaa lumeton sohjossaliukastelutalvi on ottanut kaikin tavoin voimille. Työt ovat hieman takkuilleet ja kotitietokone on reistaillut.

Tietokoneeni (Sony VAIO) kuvien latausohjelma huusi päivittämistä syksystä asti. Tammikuussa lopulta päädyin päivittämään ohjelman. Päivittäminen edellytti kirjautumista entertaiment-sivustolle. Päivityksen jälkeen tietokone ilmeisesti ihan kuumanaan lataa omin päin tarjolla olevaa viihdykettä (tai tekee jotain muuta tarpeetonta), vaikka haluaisin vain ladata kuvat tietokoneelle. Pah, minä hiillyn tuollaisesta pakkoviihdyttämisestä ja aiemmin nopeasta hitaaksi muuttuneesta tietokoneesta. Sama on näköjään puhelimen kanssa. Ei taida mun huusholliini tulla enää yhtään Sonyn eloktroniikkaa. Onneksi en ole ostanut Sonyn kameraa, vaikka houkuttelevia vähän vanhoja malleja onkin ollut tämän tästä tarjolla.

Olen käynyt ahkerasti elokuvissa voitettuani joulun alla kasan elokuvalippuja valokuvauskilpailusta. Saas nähdä, kuka palkitaan varhain huomenaamulla Los Angelesissa Oscar-gaalassa? Pitää varmaan mennä katsomaan vielä sitä Budabestin hotelli-leffaakin, kun lippuja on jäljellä.

Omat ehdokkaani Oscar-voittajiksi ovat : 

1)The Imitation Game (Benedict Cumberbatch ja muut loistavat näyttelijät)

2) Boyhood (positiivisella tavalla erilainen elokuva, pyöri mielessä monta päivää)

3) Birdman (tämä oli minun makuuni vähän liian äänekäs ja jopa aggressiiviseksi kokemani elokuva, mutta silti ajatuksia herättävä)

Järjestin tyttärelle viime viikonloppuna vauvanodotusjuhlat. Meillä oli kahden suvun täti- ja mummuenergiaa ihan asunnon täydeltä koolla. Pitkämatkalaiset yöpyivät olohuoneen siskonpetillä. Tytär tykkäsi juhlista ja muutkin ilmeisesti viihtyivät. Kuvat ovat juhlien ruokatarjoilusta: salaattia superterveellisistä raaka-aineksista, mintulla maustettuja karitsanlihapullia, uunissa haudutettuja karamellisoituja tomaatteja ja vävyn leipomaa mahtavan makuista juureen tehtyä levain-sekaleipää.

Tulipa tällä kertaa sekava postaus - ei taida olla oikein päätä eikä häntää tässä tekstissä. Sokerina pohjalla ja tyttären luvalla vielä yksi masukuva! Sain kunniatehtävän ottaa "virallisia" raskausajan kuvia. Kuvauspaikaksi tytär ja vävy valitsivat Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan. 

Talven taitekohta

Joulukuu on tuntunut marraskuuta valoisammalta. Tänään päivän pituus täällä etelärannikolla on runsaat viisi tuntia, mutta pienikin hetki auringon paistetta saa ihmeitä aikaan. Säätiedotukset lupaavat vielä tänään talvipäivänseisauksena lumisadetta, vaikka juuri nyt lunta tuovista pilvistä ei ole tietoakaan.

Edellisen postauksen kuvasta näkyy, miten alhaalta aurinko paistaa Hakaniemessä joulunalusviikolla puolilta päivin. Tämän postauksen kuvassa on Paarnoorontietä edeltävä tienvierustan suora Porissa. Sisko on joutunut joskus aiemminkin pysäyttämään auton kuvausstoppiin samaiseen paikkaan, jossa on jostain syystä usein aika dramaattisen näköinen taivas.

Olin pikavisiitilla Porissa ja näin uskomattoman ihanan, täydellisen pienen ihmisen, suloisen poikavauvan. Olen toissapäiväisen kohtaamisen jälkeen vähän väliä ajatellut tuota pientä poikasta. Muistellut, kuinka hän lämpöä huokuvana ja vauvantuoksuisena nukahti isotätinsä syliin autuaalliseen uneen niin, että saatoin ihan tarkkaan tehdä havaintoja hänen kasvojensa piirteistä ja uni-ilmeistä. Ihanaa, että sylkystäni löytyi niin pehmeän turvallinen kolonen vauvalle – kolo, johon voi ihan reporankaisen rentona vaipua unelmiinsa. Kun vauva alkoi heräillä, hän suoritti kokovartalon nautinnolliselta näyttäneen venyttelyn. Kyllä vastasyntyneet vauvat tietävät, mikä on keholle hyväksi.

Kaksi sukua saa nyt iloa tästä täydellisestä pikkuisesta pojasta ja hänestä tasapainoisen rennosti huolehtivista vanhemmistaan. Meidän suvussamme vauva on ensimmäinen seuraavan sukupolven lapsukainen ja siksikin hyvin erityiseltä tuntuva. 

Mutta nyt saavat toistaiseksi vauvahaaveilut riittää. Pitäisi nimittäin saada jonkinlainen joulusiivous aikaiseksi tämän päivän aikana. Huomenna vietän ensimmäiset kotijoulujuhlat lasten kanssa. Kauppalistan olen jo tehnyt ja taatelikakku muhii uunissa. Jouluinen tuoksu valtaa vähitellen kodin. 

Hetkien välissä

Eilen oli tohinapäivä. Laitoin poikkeuksellisesti vapaapäivän aamuna herätyskellon soimaan ja tein perjantai-illaksi kaavailemani sukkelan pikaraivauksen kotona. Sitten keitin aamukahvia ja istuin hetkeksi aloilleni. Kamera oli sopivasti käsillä ja otin kuvan rauhallisesta omasta hetkestä. Eilen oli itsenäisyyspäivän lisäksi se henkilökohtainen päivä, jolloin ihmettelen vuosien nopeaa vierimistä. Ajattelen aina lippujen liehuessa, että kieltämättä aika hyvän syntymäpäivän olen aikoinaan valinnut. 

Pian ovikello soi. Ensin saapui MK, kohta sen jälkeen tytär ja vävy ja viimeisenä poika. Tyttärellä oli mukana jälkiruuat, konjakilla kostutettu hedelmäkakku ja kaardemummasuklaalla maustettuja marenkeja. Poika toi sekoittamansa maustepussin. Alkoi hetkeksi oikein kunnon tohina.

Vävy ryhtyi tietotekniseksi tukihenkilöksi, MK valaisinasentajaksi,  poika kokiksi, minä juuresten kuorijaksi, tytär yleistouhuajaksi. Saatiin tekniikkaa kuntoon ja lisää valoa harmauteen. Juhla-ateriaksi valmistui vivahteikkaasti maustettua peurapaistia, uunijuureksia ja puikulaperunamuusia. Jälkiruokakahvit kruunasi mehukas kakku ja täydelliset marengit. Kaiken muun lomassa muistelimme niitä aikoja, kun elimme vielä lasten kanssa kolmistaan. Minä muistelin vielä vähän kaukaisempaakin aikaa.

Kukaan muu ei ole kiinnostunut presidentinlinnan juhlista, joten avattuani television muut alkoivat hiippailla omiin koteihinsa. Kävimme työreissulla linnassa ennen nyt valmistumassa olevan remontin alkamista. Hyvältä näytti lopputulos ainakin televisiosta katsoen. 

Elämä on toisiinsa nivoutuvia muistoja ja niiden välissä olevia hetkiä. Uskokaa tai älkää, tässä eilisessä kuvassa ovat kaikki kolme jälkeläistäni. 

Unetonna

Marraskuu on taitanut sekoittaa aivojen valveilla oloa ja nukkumista säätelevät mekanismit.  Iltaisin olen virkeä ja nukkumaan meno siirtyy ja siirtyy. Kun puolen yön jälkeen lopulta kömmin peiton alle, saan odotella unen tuloa tovin jos toisenkin. Huolihan siitä alkaa hiipiä mieleen, koska aamulla on kuitenkin herättävä töihin - virkeänä tai väsyneenä.

Aamuyöllä herään liian aikaisin. Kieriskelen vuoteessa toisen tovin ja ehdin miettiä pieniä ja vähän suurempia asioita. Lopulta saatan päätyä avaruudellisiin pohdintoihin. Avaruuden ja maailmankaikkeuden pohtiminen öisin satunnaisesti unta odotellessa on tuttua lapsuudesta asti. 

Tässä minä makaan vuoteellani ja maapallo pyörii oudosti vinossa olevan akselinsa ympäri omassa aurinkokunnassamme. Maailmankaikkeuden muissa aurinkokunnissa planeetat pyörivät ja hyörivät kuka minkäkin akselin ympäri valovuosien päässä tästä meidän pienestä Telluksestamme. Nekin auringot, jotka ovat valovuosien tuolla puolen todellisuudessa jo sammuneet sillä hetkellä, kun katson niitä tähtitaivaalla. Hohhoijaa sentään. 

Vähän ennen herätyskellon pirullista pirahdusta nukahdan hetkiseksi sikeään uneen. Aamulla pitää nousta, vaikka silmät ovat kuinka sikkurassa tahansa ja aivot sumeana aamuyön aatoksista. Tästä illasta alkaen olen nyt lopettanut ainakin teen kittaamiseen iltamyöhään asti. 

Kuvat ovat Helsingin Tähtitorninmäen Observatoriosta. Observatorion on suunnitellut C.L. Engel ja se on valmistunut vuonna 1834. Hiljattain peruskorjatussa Observatoriossa on näyttely tähtitieteen tutkimuksesta ja sen historiasta. Kannattaa käydä - ainakin saa ajateltavaa aamuyön tunneille.

Ja muistiin itselleni, että tänään 16.11. on sellainen tärkeä ja erityinen päivä, jonka painan mieleeni. 

Onnelliset kanat

Lapsillani oli viime kesänä kolme ruskeaa kanaa isänsä kesäpaikassa. Niille rakennettiin keväällä pieni kanala ja orsi. Kuulin kesän aikana jatkuvasti juttuja kanojen elämästä. Jutut olivat niin mielenkiintoisia, että lopulta menin kesälomalla Hauhon Alvettulan kylään varta vasten katsomaan kanoja. Kanat olivat ottaneet koko pihan reviirikseen, ne suljettiin kanalaan vain yön ajaksi. Nämä kanat elivät todellista onnellisten kanojen elämää ja palkkioksi hyvistä oloista kanat munivat munan päivässä ja parhaana kaksikin munaa. 

Kanoja kutsuttiin "tytöiksi" ja lasten isä taisi ollla niiden jokapäiväisestä hyvinvoinnista vastaavana perin pohjin viehtynyt pieniin munijoihin. Hän syöttii niille leipää kädestään ja kaivoi lihavia matoja kompostista. Kanat oppivat kujeillen anelemaan herkkuja ja kulkivat pihapiirissä isännän perässä. Lapset kertoivat kesän mittaan myös kanojen nokkeluudesta, oppimiskyvästä ja tavoista. Kanaparvella on myös johtajakana, joka tarvittaessa käyttää terävää nokkaansa näyttääkseen muille kaapin paikan. 

Syksyllä kanoille piti löytää sopiva pikkukanala, muuten niiden elämä olisi jäänyt yhden onnellisen kesän pituiseksi. Lopulta sopiva paikka löytyi. Talvikanalassa on kuulemma kaksi nuorta kanaa ja kukko. Kukko oli tanssinut, stepannut, pörhistellyt höyheniään ja mitä temppuja ne sitten mahtavatkaan tehdä hurmatakseen viehkeät kanaleidit niiden siirtyessä talvisäilytyspaikkaan.

Kanakokemuksesta viisastuneena ainakin minun kunnioitukseni kanasten munia kohtaan kasvoi entisestään. Sain kesällä muutaman kerran maistaa juuri munittuja tuoreita munia ja tajusin, etten ole tainnut milloinkaan ennen saadakaan ihan tuoreita munia. Kaupan munat ovat aina vanhoja, tuoreita ei saa näköjään edes luomutiskiltä Hakaniemen hallista. 

Suomalaiskiinalaista

Pistimme MK:n uuden kodin keittiön lauantaina koetukselle ja täytimme pöydän ruualla. Lapseni, vävy ja heidän kaverinsa toivat tullessaan ankan ja pari kassillista lasten kasvattamia vihannksia. Vihanneksia on kesän ajan viljelty Hauhon Alvettulan kylässä lasten isän kesäpaikan kasvimaalla ja kasvihuoneissa. Oli kurkkua, porkkanoita, mangoldia, paksoita, chiliä ja sipulia. Ankka oli ostettu Stockan herkusta ja se oli lähtöisin ranslalaiselta luomutilalta.

Mielessäni hykertelin, kuinka hyvin nuorison yhteispeli sujui. Minulta olisi saattanut mennä sormi kokonaan suuhun ankan ääressä.  Ihan nopealta sen valmistaminen ei näyttänyt sivusta seuraten sujuvan. Ankan kypsyessä uunissa kokonaista neljä tuntia porukka valmisti pilkkoen, maustaen ja höystäen muut tykötarpeet. Paistumisen aikana ankkaa käänneltiin ja kieputeltiin, nahkaa herkullistettiin ja lopuksi siveltiin pintaan hunajajainen soijahuntu. Keittiön testaajaporukka luonnehti ateriaa suomalaisista raaka-aineista kiinalaiseen tyyliin valmistetuksi.

Minä otin löysästi - tyydyin seuraamaan sivusta ja ikuistamaan kokkausta kameran muistikortille:

Keittiö osoittautui toimivaksi ja ruokapöytä riittävän isoksi!

Tässä annokseni! Tänään söimme kaksistaan ankan jämät huomattavasti yksikertasemmin höystein... 

Kiitos A, M, T ja J!

Kiitos keittiön ja ruokapöydän lainasta MK!

Hetken tyhjyys kotiin palatessa

Matkustimme halki eteläistä Suomea, lounaasta Satakuntaan ja Hämeen sydämeen. Kahden kameran muistikorteilla olevat sadat kuvat aiheuttavat lievää epätoivoa. Suomi ja kesä ovat olleet kauniit. Liikumme mielellämme pienemmillä teillä - silloin näkee enemmän ja etenee hitaammin.

Löysimme matkaltamme niin ”Toscanan” kuin ”Provencenkin”, rosoisen romanttisia sisäpihoja, vanhan tehtaan, kukkivan paratiisin, lämmintä yötä valaisevat lyhdyt, korjausta odottavan kartanon, hienoja peltonäkymiä, maaseudun hiljaisia kyliä, pelloilla laiduntavia lehmiä, paljon kotomaata. Kuuntelimme jazzia kahdesti. Lyttylän kartanon takapihalla soitettu musiikki peittosi mielestämme vaikuttavuudellaan kaikilla osa-alueilla mitattuna maailmantähden ja elävän legendan (Bob Dylan) konsertin. Söimme kaikkien kolmen siskon ruokapöydissä ja sehän on ihan parasta juhlaa!

Koti näytti erilaiselta palatessani. Nyt syön marjoja, luen ja ajattelen asioita. Kuuntelen radiosta maailman uutisia ja ihmettelen. Ostin Siikaisten Leväsjoelta 2,5 kg erivärisiä puuvillalankoja ja aloitin sellaisen projektin, mikä ei ihan äkkiä tule valmiiksi. Nyt en menaa saada pidettyä näppejä irti virkkuukoukusta. Tänään virkkasin sisällä ihan hyvällä omallatunnolla, koska ulkona tuntui liian kuumalta, suorastaan läkähdyttävän kuumalta.  

Valo aamuin ja illoin

Olohuoneen aamuinen aurinko

Siskonpojat olivat yökylässä ja lähtivät aamupäivällä. Oli kiva jutella heidän kanssaan myöhään illalla. Kuunnella heidän elämäänsä ja ihastella, millaisia fiksuja ja persoonallisia nuoria miehiä nuorimman siskon pojista on kasvanut.

Vieraiden lähdettyä olen jatkanut sujuvasti hitaanpuoleista aamuhuuhailua aamuaurinkoisessa olohuoneessa ja palauttanut aikani kuluksi mieleen bloggerin asetuksia, joihin en ole tainnut kajota pariin vuoteen! Seurauksena oli, että joidenkin vanhojen postausten kuvat "heittelehtivät". Sen verran jaksoin tutkia, että olisi pitänyt alkaa sumplia rivinvaihtoja yms. kuva kerrallaan, joten antaa nyt kuitenkin olla minun puolestani, miten sitten kuvat ovatkin.

Uuden kameran etsin on uskomattoman hyvä - vuosien tauon jälkeen pystyn silmälasienkin kanssa kuvaamaan sen kautta. Nykyisessä kamerassa ei edes ole ollut etsintä, mutta sen tosin huomasin vasta monen kuukauden kuvaamisen jälkeen…  

Ensimmäinen viikko lomasta on takana. Positiivista on, että kesäkin näyttää vihdoin ja viimein alkaneen! Valkoposkihanhien kotoisa kaakatus kantautuu rannalta sisään. Hanhien läsnäolo liityy mielestäni tähän ranta-asumiseen, vaikka valkoposket ovatkin uudis- tai maahanmuuttajalintuja. Minusta on mielenkiintoista seurata niiden elämää varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Uutisissa kuuntelin, kuinka monet stadilaiset olisivat valmiita pistämään hanhet paisteiksi. Höh, sanon minä!

Näkymä parvekkeelta iltataivaalle

Kaupunkijuhannusta odotellessa

Emme jaksa lähteä maaseudulle palelemaan ja sadetta pitelemään. Olemme molemmat aika työn uuvuttamia, joten jäämme suosiolla kaupunkiin hengähtämään ja keräämään voimia ensi viikon varalle. Sitten alkaakin loma iloisissa muuttotunnelmissa, koska MK:n uusi koti valmistuu runsaan viikon kuluttua. 

Meinaan sukeltaa villalankojen pariin ja seuloa lukemattomia lehtiläjiä. Tove Janssonin elämänkertakin on odottanut lukemista jo monta kuukautta. Haluan lukea sen ennen Ateneumin näyttelyyn tutustumista. 

Poika viettää mökkijuhannusta vävyn ja kaverin kanssa, arvatenkin hyvästä ruuasta nauttien. Tytär on Romaniassa kaivamassa fossiilien luita. Seuraan padistä, missä hän milloinkin liikkuu phone taskussaan ja se tuntuu ihan kummalliselta. Maailma on kutistunut ja pilvikartta on niin tarkka, että näen aika tarkkaan, millaista rakennuksia ja puutarhoja retkueen majapaikassa Strada 24 Lanuarie:llä lähellä Sebes:n kaupungissa on. Päivällä hän katoaa jonnekin mastojen ulkopuolelle, koska phonen signaalia ei löydy läheiseltä vuorelta mutkittelevan joen viereltä, missä luulen heidän kaivelevan.

Jos kaipaatte ohjetta raikkaasta kaalisalaatista grilliruuan ja makkaroiden särpimeksi, suosittelen kokeilemaan tätä (tyttären ja kumppaneiden blogi). Kaalisalaattiin ei tarvita tuhtia majoneesia tai edes kermaisia kastikkeita. Avokado nimittäin korvaa kerman, runsas lime etikan ja chili antaa sopivasti potkua. Ja on muuuten terveellsitäkin!

Rentoa meninkiä teille ja erityisterveiset Kettumäkeen!

Muisto kauniista puusta

Muutimme Yyteristä Porin esikaupunkiin ollessani 6-vuotias. Samana syksynä aloitin koulun. Omakotitalon piha oli pellon laidalla, autio ja vailla kasvillisuutta. Perheemme alkoi suunnitella pihaa ja ideoida puutarhan rakentamista heti muuton jälkeen. Istutettiin jokaiselle lapselle oma nimikko-omenapuu ja marjapensaat, tuotiin Yyteristä mänty, kataja, juhannusruusu, tuoksuva tearose ja syreenipensaita. Pihalle istutettiin nopeakasvuinen hopeapaju, muutama koivu ja paljon erilaisia ruusupensaita. Kurttulehtiruusuja, neilikkaruusuja ja mitä kaikkia lajikkeita niitä mahtoi ollakaan. Lammen muotoisen perennapenkin akileijat, unikot, kurjenpolvet ja tiikerililjat taisivat olla myös Yyterin peruja. Keskelle pihaa jätettiin nurmikkoalue ja siinä oli tilaa meidän lasten leikeille ja peleille. Sisäänkäynnin yhteyteen rakennettiin terassi Yyterin hiekan aaltokuvioin muotoilemista liuskekivistä.

Piti hankkia puutarhaan myös jotain erityistä. Äiti halusi pihalle hevoskastanjan. Isä taisi vähän empiä eksoottisen ja kalliin puuun hankintaa, mutta äiti piti pintansa. Lopulta istutettiin yksi hevoskastanja leikkimökin nurkalle. Mietin nyt, että mistähän äiti oli saanut ideansa tästä puulajikkeesta. Porissa en muista olleen erityisesti hevoskastanjoita. Lukeva äiti on voinut saada idean ihan hyvin vaikka jostain romaanista?

Hevoskastanja kitui vuodesta toiseen pihan muun kasvillisuuden rehottaessa ympärillä vehreänä ja hyvinvoipana. Äidin päähänpinttymästä tuli vähän kuin vitsi. Isä jaksoi kertoi nauravaiseen tyyliinsä, kuinka Hilkka halusi istuttaa hevoskastanjan ja tuossa se ”suuri puu” nyt sitten on. En tiedä, missä vaiheessa hevoskastanja sai yliotteen ja alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Olin jo aikuistunut ja asunut jonkin aikaa muualla, kun eräänä kesänä aloin ihmetellä hevoskastanjan venähtämistä. Siitä puu jatkoi kasvamistaan tehden tilaa ympärilleen aina siihen asti, kun seitsemän vuotta sitten myimme kotitalon äidin siirryttyä ylempiin puutarhoihin.

Kun viimeisiä kertoja kotipihalla ollessani katsoin komeaa puuta, mietin ihmisen elämänkaarta. Muistan edelleenkin kukkivan hevoskastanjan nähdessäni äidin ja isän, heidän yhteisen elämänsä. Ajattelen, kuinka he nuoruuden innossa istutttivat tyhjään pellonlaitaan puutarhan, hoitivat pihaa ja elivät ja puuhailivat molemmat koko loppuelämänsä siinä istuttamassaan pihapiirissä. Muistan, kuinka lapsena ja nuorena ruohoa leikatessa piti väistää varoen mitätöntä tainta ja sen merkkinä ollutta keppiä. Ihmettelen, kuinka hienoksi ja ylvääksi alun kituuttelun jälkeen hevoskastanja ehti kasvaa. 

Hevoskastanja on komea puu avoimella paikalla tasaisen leveäksi kasvaneena. Sen isot lehdet ovat kauniit erityisesti syksyisin. Kevään ylväs kukinta on myös näyttävä. Tyypillisesti hevoskastanjat ovat puistojen kookkaiksi kasvavia puita. Olen nähnyt hienoja hevoskastanjoita mm. Viipurissa, Tallinnassa ja Lontoon puistoissa. On niitä Helsingissäkin vanhoissa puistoissa. Kuvien hevoskastanjat kasvavat Hermannissa 1960-luvulla rakennettujen kerrostalojen lomassa. Uusissa puistoissa hevoskastanjoita ei näytä olevan. Miksiköhän. Pitääkö puistopuidenkin kasvaa nopeasti ja tehokkaasti näyttäviksi?

Taakse jätetyt

Tänään jäivät taakse hiekkaranta, kanava, Uutela, Kallahti ja yksi koti. 

Muistoksi kuvasin kaikki kukat ja nuput MK:n pihalta. 

 

Sitten suljin oven viimeistä kertaa. 

Oma muutto oli niin stressaava, ettei ehtinyt fiilistellä. Fiilistellään tätä toisen muuttoa.