Hieno portaikko

Yöllä heräilin useita kertoja sateen ropinaan. Nytkin on harmaan utuista eivätkä säätiedotukset taida juuri parempaa lupailla. Mutta sateen ansiosta rantapuiston nurmi alkaa vihertää. Nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua sisätiloihin ja esimerkiksi Arppeanumiin. Arppeanum sijatsee Senaatintorin laidalla, vaaleanpunaisessa venetsialistyylistä palatsia muistuttavassa rakennuksessa.

Arppeanum-rakennus valmistui vuonna 1869 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kemian laboratoriota ja museokokoelmia varten. Se rakennettiin ratkaisemaan yliopiston päärakennuksen tilanpuute. Rakennushankkeen tarmokas puuhamies oli kemian professori ja yliopiston rehtori Arppe, jonka mukaan talo sai nimensä. Arkkitehtina toimi Carl Albert Edelfelt (taidemaalarin isä), joka kävi hakemassa suunnitteluun vaikutteita Euroopasta. Rakennuksesta tuli silloisen pääkaupungin kaupunkikuvassa suuri ja mahtipontinen – ja rakentamiskustannuksiltaan suorastaan sensaatiomaisen kallis.

Kahteen alimpaan kerrokseen sijoitettiin kemian laboratorio, jolle porattiin talon alle oma kaivo. Kolmannessa kerroksessa oli mineraalikabinetti sekä kemian professorin hulppea virka-asunto, neljännessä historiallis-etnografinen museo ja veistoskokoelma sekä musiikki- ja piirustussalit. 

Rakennuksen arkkitehtonisesti huomattavin tila on kuitenkin neljän kerroksen korkuinen koristeellinen pääportaikko, jonka portaat ja porrastasanteet kaiteineen on tehty valuraudasta ja teräksestä. Portaikon rakenteet on tuotu Englannista ja muistan nähneeni vähän vastaavan teräksisen portaikon Skotlannissa Edinbourgh:ssa ja Oxfordin yliopistorakenuksissa.

Taidokkaita teräsrakenteita näkyy myös sisätiloissa ja pistimäisessä pääulko-ovessa. Portaikon kivilajeja jäljittelevät ootraukset ovat vertaansa vailla ja sisääntuloaulan mosaiikkibetoni koristeellista käsityötä. 

Rakennus on avoinna yleisölle enää muutaman viikon. Yliopistomuseossa (linkki) voi tutusta historian havinaan ja Mineraalikapinetissa (linkki) ihmeellisiin mineraaleihin ja kiviin. Nämäkin ovat jo sinällään tutustumisen arvoisia loisteliaasta portaikosta puhumattakaan. Museo siirtynee myöhemmin yliopiston tiloihin ja mineraalit ja osa muista kokoelmista Luonnontieteelliseen keskusmuseoon, jonka kokelmiin mineraalit kuuluvat.

 Rakennus kuitenkin sulkeutuu yleisöltä uuden käyttötarkoituksen myötä 
 muutaman viikon kuluttua. Mutta vielä ehdit!

Läheltä ja kaukaa

Ukrainan ja Venäjän tilannetta seuratessa on historia pakosti hiipinyt ajatuksiin. Suomen asema suurvallan kainalossa ei ole kovin yksinkertainen eikä ongelmaton. Joku pieni pelko tuohon itäiseen naapuriin kuitenkin liittyy. Varsinkin kun Putin kieriskelee vallassa ja pihisee sokeaa vallanhimoa. (Jos muuten nyt tulee venäläisten lukijoiden piikki, uskon Googlen vakoiluohjelmiin.)

Suomen autonominen asema lienee ollut suurruhtinaiden Aleksanteri I ja II strateginen ja tarkkaan harkitsema poliittinen ratkaisu. Eräänlainen mielikuva Euroopan suuntaan ja maailmalle? Helsingin sydän, Senaatintori ympäristöineen on Aleksanterien luomus ja siksi historia ihan havisee tuossa suurruhtinaallisessa ympäristössä. Tänään käydessäni kokouksessa Senaatintorin laidassa mieleen pelmahti yhtäkkiä Suomen ja Venäjän rinnakkaiselon ja historian vaihtelevat vaiheet.

Senaatintori ympäröivine rakennuksineen on vaikuttava. Kokouksen päättyessä neljän kieppeillä aurinko kuulsi kirkon seinät ja portaat. Valo ja näkymä oli niin uljas, että pysähdyin valokuvaavien turistien keskelle ja kaivoin oman kameran kassista. Keskityin Aleksanteri II:n patsaaseen ja mittakaavan kuvaamiseen.

Ennen kokousta tapasin pitkästä aikaa opiskelijavuosilta tutun ystävän E.n, joka oli käymässä Helsingissä. Istuimme pidennetyn lounaan ja kahvilakäynnin ajan ja kelasimme keskenämme viimeiset kymmenen vuotta. Elämämme ja työurat ovat haarautuneet kauaksi toisistaan, vaikka lähtökohdat ovat ollet yhtäläiset. Kahden pikkukaupungin neitoset opiskelivat samaan ammatin, mutta noukkivat elämän palapelin palasia kumpikin omalla tavallaan. Oli todella virkistävää tavata pitkästä aikaa.

Ystävyyshän on sitä, että voi vaikka 10 vuoden välein jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.  

Aatelisneito Kitty Linderin jalanjäljillä

Historian tapahtumien kuvaaminen jonkin henkilön ja hänen historiansa kautta tekee historiasta käsin kosketeltavaa ja lisää mielenkiintoa historian käänteitä kohtaan. Tämän opetti minulle Porin tyttölyseossa 1970-luvulla mainio historian opettajani Irja Rintala. Hän piti meitä oppilaita usein hereillä värittämällä historian tapahtumia pienillä henkilöhistoriallisilla episodeilla. 

HS:n heinäkuun kuukausiliitteessä oli mielenkiintoinen artikkeli rakastuneesta Mannerheimista ja rakkauden kohteesta aatelisneito Kitty Linderistä, joka asui lapsena ja nuorena Mustion linnassa. Linnan omisti Linderin suku. Historian havinoissa omaisuus sittemmin hupeni, mutta Mustion linna on viime vuosina palautunut samaisen Linderin suvun omistukseen. Nykyään Mustion linna vetää vierailijoita hotellina, koulutus- ja kokoustilana ja museona. Lehtiartikkelin luettuani halusin mennä uudestaan kävelylle hienoon puistoon ajatuksissani erityisesti Kitty-neito.

Artikkeli oli mielenkiintoinen kuvaus nuoreen neitoon rakastuneesta ja samaan aikaan Suomen itsenäisyyden ensi vuosia ohjaksissaan pitäneestä, tuolloin jo ikääntymässä olleesta Mannerheimista. Tarina perustuu Kansallisarkistosta yllättäin löytyneisiin Mannerheimin Kittylle kirjoittamiin kirjeisiin. Kittyn kirjoittamia kirjeitä ei sen sijaan ole löytynyt Mannerheimin jäämistöstä. En ole kuulunut jostain syystä Mannerheimin erityisiin fanittajiin, vaikka hänen roolinsa historian tärkeinä vuosina on ollut Suomen valtiolle ilmeisen merkityksellinen. Artikkeli ei muuttanut mielikuvaani. Kirjeistä välittyy kyllä aito keskinäinen ihastus, mutta samalla marsalkan halu säilyttää oma vapautensa Kittyn pitkästä odotuksesta piittaamatta.

Kuvat Kittystä ovat puhuttelevia. Hän vaikuttaa muutaman artikkeliin liitetyn kuvan perusteella rohkealta, iloiselta ja hieman poikamaiselta. Ehkä myös kunnianhimoiselta, koska oli valmis sinnikkäästi odottamaan Mannerheimin avioerojärjestelyjä, Suomen poliittisen tilanteen vakautumista jne. Mannerheim sen sijaan sepitti artikkelin mukaan ja historian kautta siivilöitynä Kittylle selityksiä selitysten perään. Hän perusteli suhteen vaikeuksia avioeroa vastustavalla entisellä vaimolla vielä silloinkin, kun avioero oli todellisuudessa jo tullut laillisesti voimaan. Kohtuullisen omahyväiseltä ja tunteissaan ailahtelevalta marsalkka vaikuttaa tässä valossa.

Aloin tietysti arvioda naisen asemaa sata vuotta sitten ja tänään, vaikka todellisen ja täydellisen tasa-arvon suhteen olisi vieläkin tehtävää. Osittain Kitty ehkä todellakin eli Mustiossa ja elämässään ”linnassa”, koska tuohon aikaan naimaton nainen oli taloudellisesti täysin riippuvainen miespuolisista sukulaisistaan ja heidän taloudellisesta avokätisyydestään. Vaikka Kitty oli kielitaitoinen ja erityisen hyvä ranskan kielen taitaja, ei hänellä juuri tainnut olla mahdollisuuksia hankkia koulutusta ja työtä, luoda omaa uraa tai elättää itseään. Ainoan työtehtävän monikielinen Kitty Linder suoritti Helsingin olympialaisissa tulkkina.

Mustion linnan ympärillä oleva puisto on aivan mahtava. Puisto on alkujaan ollut barokki-henkinen, mutta muutettu 1800-luvulla vapaamuotoisemmaksi englantilaistyyliseksi puistoksi. Lontoon vehreät puistot suurikokoisine vanhoine puineen, vesiaiheineen, patsaineen ja ruusuineen tulevatkin puistossa mieleen. Olen aina ollut viehättynyt iäkkäisiin jalopuihin ja vihreisiin nurmikenttiin ja siihen, miten valo ja varjot siivilöityvät puiden latvuksista. Kaunista!

Artikkelin mukaan Kitty Linder kuoli 88-vuotiaana vuonna 1969 elettyään viimeiset vuotensa yksinäisenä ja katkeran oloisena Pierinkadulla vanhainkodissa. Lehtiartikkelin lukemisen jälkeen hän jäi ehkä minun lisäkseni muidenkin artikkeilin lukeneiden mieliin. Muistan hänet vastakin, kun vierailen hänen kotipuutarhassaan. 

Kohtalon paikka

Ollessani noin 2,5-vuotias, päätin lähteä maailmalle. Aloitin ensinnä rautatiestä, jonne marssin pieni peltiämpäri kädessäni. Aloin kerätä ämpäriin veturien lämmitykseen käytettyjä ja radalle tippuneita hiiliä. Olimme poimineet niitä yhdessä äidin kanssa, koska asuimme ihan rautatien vieressä hiililämmitteisessä talossa. Äiti oli tietysti tuhannet kerrat vannottanut ja varoittanut meitä lapsia menemästä yksin rautatielle. Ilmeisesti uteliaisuuteni kuitenkin selätti varoitukset ja vaaran uhat.

Keskittyessäni hiilien keräämiseen en huomannut raiteilla lähestyvän junan vihellystä. Naapurin Aune tuli juuri silloin töistä polkupyörällään. Hän havaitsi minut Kaanaan ylikäytävälle polkiessaan. Kauhukseen Aune huomasi myös kauempana puhkuvan ja puhisevan höyryveturin, joka lähestyi minua uhkaavasti. Aune heitti pyöränsä radan penkalle ja säntäsi juosten raiteille. Hän sai kaapattua minut radalta syliinsä juuri ennen junan tuloa. Tuskinpa silloin tajusin, että olin ollut suoranaisessa hengenvaarassa.

En muista tätä tapausta. Kuulin sen kuitenkin myöhemmin Aunen kertomana niin useasti, että olen kuvitellut tilanteen omaksi muistokseni. Muistan jopa, että minulla olisi ollut sininen hame ylläni ja erityisesti sen, kuinka paljon minua harmitti vaivalla keräämieni hiilien vieriminen ämpäristä radanvarteen.

Porissa ollessamme höyryveturi vaunuineen liikennöi muutaman päivän ajan nostalgiamatkoja Porin ja Tahkoluodon välillä. Tuolla raideosuudella raiteet ovat vielä vanhat ja tervattuihin paksuihin puulankkuihin tukeutuvat, joten rautatiellä tuoksuu edelleen aivan aidosti kuin lapsuudessani. Höyryveturi on edelleen juhlava näky - oikea puhiseva ja puhkuva rautahepo. Hiukkaspäästöt lienevät tosin melkoiset, kun juna päästää kaikki "höyrynsä pihalle".

Höyryveturin tasainen tsuku-tsuku-kulkuääni, terävä vislaus ja höyryjen päästöstä syntyvä haikea huokaus ovat piirtyneet kovin syvällä varhaislapsuuden muistoihin. Kokiessani rautatien tuoksun, kuullessani lapsuudesta tutut äänet ja nähdessäni veturin, tunnen itseni edelleen hyvin pieneksi. Kuljen rautatiellä sininen kesämekko ylläni, peltiämpäriä kädessä kantaen ja olen huolia vailla.

Virta vie merta kohti

Lännessä oli kaikki hyvin. Parasta oli tietysti kodikas ja rento oleilu siskon huushollissa ja vanhassa kotikaupungissa Porissa kuljeskelu. Kaupungilla oli vilkasta vilinää kesän huippu-viikolla. Ulkona oli kamalan kylmä ja kova tuuli puhalsi. Kotona purin kamerasta kuvat – niitä on yli kolmesataa. Ehkä muutama postauskin on siis tulossa...

Koska kakkostie on tylsä ja puudutava ajotie, ajoimme Poriin Lounais-Suomen pienempiä teitä pitkin. Takaisin palasimme pohjoista reittiä eli Tampereen kautta. Aikaa kuluu tietysti enemmän, mutta näin saa myös uusia vaikutteita. Ja eihän loman viettoon kiire kuulu muutenkaan. Maaseutureittejä ajellessa miettii meidän ihmisten erilaista elämänpiiriä helsinkiläisestä näkökulmasta. Harvaan asuttua maaseutua, maanviljelyä elinkeinona, maaseudun palveluja ja ihmisten elämää siellä. Ja sitä, mitkä edellytykset asutulla maaseudulla ja maanviljelyllä on Suomessa. Peltoja joka tapauksessa Etelä-Suomessa vielä näyttää riittävän, mutta lehmiä ei juuri näy pelloilla. Ovatko lehmät tehotuotantonavetoissa? Sikalat ainakin ovat jättimäisiä lihatehtaita, ne tunnistaa kyllä vielä nykyäänkin hajuaistin avulla. 

Aloimme jo unelmoida pittoreskista espresso-baarista, kun ei tullut pysähdyspaikkoja vastaan ja kahvihammasta kolotti. Valtateiden varsillahan on joka kunnan kyljessä ABC-tankkauspaikka autoille ja ihmisille. Juuri niitä toistensa kaltaisia pysähdyspaikkoja halusimme välttää, mutta muu tarjonta näyttää lähes olemattomalta. Pitäisikö kehitellä maaseudun pieneksi ja vaatimattomaksi tukielinkeinoksi vaikkapa ”Kahvikuppi & kakku”-ideaa ”peti & puuro”-majoitusmuodon tyyliin?

Matkalla kiinnitti huomiota mm. upea Loimijoki lukuisine peltojen välissä luikertelevine sivu-uomineen. Loimijoen varrelle on syntynyt kyliä ja kuntakeskuksia kuten Loimaa. Kuntaliitoksetkin alkoivat mietityttää, vaikka se lienee välttämätöntä. Entiset kuntien kirkonkylät näyttävät aika hiljaisilta. Kaupallisia palveluja tarjoaa yksi Sale, jossa on kaiketi sivuposti ja pika-apteekki. Väestön keski-ikä on korkeahko, joten pakosti sitä alkaa miettiä, miten ihmiset täällä pärjäävät ja millä he hankkivat elantonsa? Ohitimme monia entisten kuntien tyhjyyttä huokuvia kirkonkyliä kuten Vampula ja Panelia.

Joillakin kylänraiteilla silmä lepäsi, esimerkiksi aika hyvin rakenteellisesti säilyneessä Irjanteen kylässä Eurassa (tai Eurajoella?). Luviassa on myös myönteisellä tavalla historian havinaa. Pyhäjärven hienon itäisen rantatien varteen on rakennettu muutama tyystin ympäristöön sopimaton ökytalo. Ihmettelen vähän. En sinänsä uuden rakentamista, mutta ympäristöön sopimattomuutta kylläkin.

Ojien, purojen ja jokien innoittamana katsoin netistä Kokemäenjoen vesistön valuma-alueen karttaa. Tässä vähän faktaa: Kokemäenjoen vesistö on maamme neljänneksi suurin vesistö. Sen pinta-ala on yhteensä noin 27 050 km2. Se muodostuu Kokemäenjoen valuma-alueesta, Loimijoen valuma-alueesta sekä seitsemästä järvireitistä. Koko vesistöalueen järvisyys on 11 prosenttia. Pohjoisessa vesistö ulottuu Ähtäriin, idässä Päijänteeseen ja etelässä Forssaan.

Leveimmillään joki virtaa Kokemäellä ja Harjavallan tienoilla. Kokemäenjoen valtavaa vesimassaa on tietenkin hyödynnetty. Harjavallan voimala jauhaa edelleen vedestä sähköä, mutta vanhat ruukit ja myllyt ovat hiipuneet pois käytöstä. Kuvissa näkymiä Leineperin entisestä ruukista Kullaalta, joka on nykyään osa Ulvilan kuntaa.

Porin kohdalla joki haarautuu erillisiksi uomiksi, joiden väliin jäävät luodot. Niistä tunnetuin on porilaisten kaupunkivirkistyspuisto Kirjurinluoto. Nykyään joki on puhdistunut minun nuoruusajoistani siinä määrin, että joessa voi jälleen pulikoida.

Kokemäenjoki laskee Pihlavanlahteen, joka on arvokasta vesilintujen pesintäaluetta. Olen syntynyt paikassa, jossa Kokemäenjoki virtaa mereen. Lapsuuteni maisemat ovat tuhoutuneet kemianteollisuutta harjoittavan tehtaan muokatessa ympäristöä uuteen uskoon. Paikka on vähän kuin ”Karjala” meidän perheelle. Käymme silloin tällöin katsomassa, onko mitään tuttua enää jäljellä: vanhaa paksurunkoista mäntyä, Kaanaan kellarin liuskekivipäällysteistä kattoa tai jälkiä talojen perustuksista. 

En muista, että lapsuudessa ranta olisi ollut näin rehevä kuin mitä se nyt on? Kuva on otettu Metsämaan lintutornista, jonne kulki lapsuuden maisemia muistuttava polku rehevän tiheikön läpi. Muistan lapsuudesta, kuinka mukavalta polulla kasvava lyhyt nurmi tuntui jalanpohjissa, kun rantaan mentiin paljain jaloin. Silloin joessa eleli vielä jokirapujakin. Niiden kuoria oli rannalla paljon eivätkä kuorenpalaset tuntuneet yhtä mukavalta kuin nurmi.

Porin edustalla meri on matalavetistä ja karikkoista, kivikkoisia luotoja on runsaasti. Tämä kuva on Antoorasta, etäisimmältä luodolta, jonen pääsee autolla.

Reposaaren kohdalla meri on jo avoinna ja äärettömänä edessä. Vastaista rantaa ei täällä näy. 

Kotiseuturetkellä Varsinais-Suomessa

Aamulla aurinko paistaa ja kevyt tuulenvire vilvoittaa. Käännetään MK:n kesäpaikasta auton nokka kohti tietä. Tienviitassa lukee Perniö. Kauan sitten  saaristosta palatessamme pyöräilimme poikki Perniön. Kävimme marketissa täyttämässä juomapullot ja todennäköisesti ostimme jäätelöt. Pysähdyimme keskiaikaisen harmaakivikirkon vierelle, kiersimme kirkon ympäri ja kokeilimme kaikkia lukituttuja ovia. Toistakymmentä vuotta olen miettinyt, että olisimmepa päässeet sisälle komiaan kirkkoon.

Kotiseuturetkellä näemme palan suurta Salon kaupunkia, ts. maaseutua reitillä Toija – Perniö – Muurla - Kisko. Sydänkesä ihan hellii meitä.

 Näemme huikeita peltonäkymiä, kultavehnää ja keltarypsiä.

Virtaavaa vettä, kanoottireitin sulkevan vanhan vesivoimalan.

Perinnemaisemaa, uinuvia kyliä, isoja taloja, mummonmäkkejä.

Sympaattisen joukon vähän varuillaa olevia ammuja.

Vanhoja jalopuita, viivasuoraa männikköä ja nuoria koivuja.

Kulttuurihistoriaa ja sen komian kirkon. 

Näimme palasen ihan parahinta kesää.