Niin tai näin

Huhtikuuni on poikennut tavanomaisista huhtikuista. Olen ollut väsynyt ja jatkuvista työkiireistä uupumuksen kynnyksellä. Olen ynnäillyt kaikki jäljellä olevat lomapäiväni ja miettinyt, kuinka suuren loven eläkkeelle siirtyminen toisi talouteen. Töissä usea työkaveri on pitkällä sairauslomalla. Se pistää meittimään omaa jaksamista. Osittain tämänhetkinen ahdinko töissä johtuu juuri resurssien vajauksesta.

Olin muutama viikko sitten kotikonnuilla Porissa. Vanhempi siskoni on ollut jo parisen vuotta eläkkeellä ja näyttää viihtyvän. Nuorempi sisko on töissä vielä yhden lukuvuoden. Olen miettinyt, että kävisin töissä vielä puolitoista vuotta, jolloin täyttyy ns. henkilökohtainen eläkeikäni. Tänä keväänä olen miettinyt, jäänkö sittenkin elekkeelle heti, kun se on mahdollista? Työni on mielenkiintoinen näköalapaikka ja se pitää pakosti mukana tässä ajassa. Kaikki tämä painaa taas työssä jatkamisen vaakakupissa.

Tämä on tietenkin hyvin henkilökohtaista pohdintaa. En tiedä vielä, mihin päädyn pohdinnoissani. Asia pyörii kuitenkin päässäni erityisesti sunnuntai-iltaisin, kun seuraava työviikko on edessä. Alan alitajuisesti pohtia, kuinka paljon on kokouksia ja minä päivinä, missä järjestyksessä työni ensi viikolla teen ja mitä pitäisi saada aikaiseksi.

Kävimme siskojen kanssa Porissa Metsähautausmaalla ja Käppärän hautausmaalla. Löysimme melkein kaikki nekin haudat, joissa lepää kaukaisempia sukulaisia tai muita vanhempiemme lähipiiriin kuuluneita läheisiä ihmisiä.

Omat vanhempamme lepäävät Metsähautausmaalla komeaksi kasvaneen mustikkapehkon alla honkien humistessa ympärillä.

Meri

Meri on suolaista vettä enemmän.

Meri on tietoisuus siitä, että lähtiessä ei aina tiedä määränpäätä.

Meri yhdistää ja erottaa mantereita.
Samanaikaisesti lempeänä ja uhkaavana.

Se on evoluution alku - ehkä myös loppu.

Ikkunoistani avautuu näkymä Vanhankaupunginlahdelle.

Aina se ei riitä.

Tekee mieli nähdä enemmän.

Paikkoja, joissa meri avautuu vapaana.

Sen, kuinka meri ja ilma kohtaavat.

Hetken, jona äärettömyyden houkutus ja pelko ovat yhtä suuria.

Kuvat ovat Tulliniemestä, joka kurottautuu Hankoniemestä kohti Suomenlahtea ja jossa voi astua Suomen mantereen eteläisimmälle kärjelle. 

Muisto kauniista puusta

Muutimme Yyteristä Porin esikaupunkiin ollessani 6-vuotias. Samana syksynä aloitin koulun. Omakotitalon piha oli pellon laidalla, autio ja vailla kasvillisuutta. Perheemme alkoi suunnitella pihaa ja ideoida puutarhan rakentamista heti muuton jälkeen. Istutettiin jokaiselle lapselle oma nimikko-omenapuu ja marjapensaat, tuotiin Yyteristä mänty, kataja, juhannusruusu, tuoksuva tearose ja syreenipensaita. Pihalle istutettiin nopeakasvuinen hopeapaju, muutama koivu ja paljon erilaisia ruusupensaita. Kurttulehtiruusuja, neilikkaruusuja ja mitä kaikkia lajikkeita niitä mahtoi ollakaan. Lammen muotoisen perennapenkin akileijat, unikot, kurjenpolvet ja tiikerililjat taisivat olla myös Yyterin peruja. Keskelle pihaa jätettiin nurmikkoalue ja siinä oli tilaa meidän lasten leikeille ja peleille. Sisäänkäynnin yhteyteen rakennettiin terassi Yyterin hiekan aaltokuvioin muotoilemista liuskekivistä.

Piti hankkia puutarhaan myös jotain erityistä. Äiti halusi pihalle hevoskastanjan. Isä taisi vähän empiä eksoottisen ja kalliin puuun hankintaa, mutta äiti piti pintansa. Lopulta istutettiin yksi hevoskastanja leikkimökin nurkalle. Mietin nyt, että mistähän äiti oli saanut ideansa tästä puulajikkeesta. Porissa en muista olleen erityisesti hevoskastanjoita. Lukeva äiti on voinut saada idean ihan hyvin vaikka jostain romaanista?

Hevoskastanja kitui vuodesta toiseen pihan muun kasvillisuuden rehottaessa ympärillä vehreänä ja hyvinvoipana. Äidin päähänpinttymästä tuli vähän kuin vitsi. Isä jaksoi kertoi nauravaiseen tyyliinsä, kuinka Hilkka halusi istuttaa hevoskastanjan ja tuossa se ”suuri puu” nyt sitten on. En tiedä, missä vaiheessa hevoskastanja sai yliotteen ja alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Olin jo aikuistunut ja asunut jonkin aikaa muualla, kun eräänä kesänä aloin ihmetellä hevoskastanjan venähtämistä. Siitä puu jatkoi kasvamistaan tehden tilaa ympärilleen aina siihen asti, kun seitsemän vuotta sitten myimme kotitalon äidin siirryttyä ylempiin puutarhoihin.

Kun viimeisiä kertoja kotipihalla ollessani katsoin komeaa puuta, mietin ihmisen elämänkaarta. Muistan edelleenkin kukkivan hevoskastanjan nähdessäni äidin ja isän, heidän yhteisen elämänsä. Ajattelen, kuinka he nuoruuden innossa istutttivat tyhjään pellonlaitaan puutarhan, hoitivat pihaa ja elivät ja puuhailivat molemmat koko loppuelämänsä siinä istuttamassaan pihapiirissä. Muistan, kuinka lapsena ja nuorena ruohoa leikatessa piti väistää varoen mitätöntä tainta ja sen merkkinä ollutta keppiä. Ihmettelen, kuinka hienoksi ja ylvääksi alun kituuttelun jälkeen hevoskastanja ehti kasvaa. 

Hevoskastanja on komea puu avoimella paikalla tasaisen leveäksi kasvaneena. Sen isot lehdet ovat kauniit erityisesti syksyisin. Kevään ylväs kukinta on myös näyttävä. Tyypillisesti hevoskastanjat ovat puistojen kookkaiksi kasvavia puita. Olen nähnyt hienoja hevoskastanjoita mm. Viipurissa, Tallinnassa ja Lontoon puistoissa. On niitä Helsingissäkin vanhoissa puistoissa. Kuvien hevoskastanjat kasvavat Hermannissa 1960-luvulla rakennettujen kerrostalojen lomassa. Uusissa puistoissa hevoskastanjoita ei näytä olevan. Miksiköhän. Pitääkö puistopuidenkin kasvaa nopeasti ja tehokkaasti näyttäviksi?

Päivästä päivään ( III )

Aamusta aamuun ihmettelen valon voimaa. Alan herätä aikasemmin ja olen virkeämpi. Muuttaessani pelkäsin, että menetän entisen asunnon kauniin aamuvalon. En menettänyt vaan sain entistä kauniimman. Sain suoranaisen aamuvalokylvyn. Asuntojen ilmansuuntien pohtiminen etukäteen osoittautui vain teoreettiseksi. 

Aamuvalossa ihmettelen itsekseni näitä elämäni polkuja. Kummastelen sitä tietä, mikä on johtanut minut tähän vaiheeseen. Kaikki ei ollut suunniteltua. On ollut isoja vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja sairauksia. Mutta eespäin olen porskuttanut. Nyt ajatellen olen rohjennut tarttua eteen tuleviin tilanteisiin, joskus haparoiden. En ole antanut riskien käännyttää minua polulla taaksepäin. Mutta kun riittävän suuria kiviä ja kantoja on tullut vastaan, olen opetellut kiertämään ne ja etsimään toisen polun. Tuntemattomaan johtavan, mutta vapaamman tien.

Tulipa tuohon nyt hieman omahyväinen sävy. Tulkoon sitten. Olen aika tyytyväinenen. Tässä, tänä lauantaisena aamuna, juuri nyt. Keväisessä aamuauringossa, vaalen harmaalla sohvalla loikoillessani. 

Rypistyneet ruusut

Blogi on päiväkirjani. Kirjoitan ja kuvaan muistiin joitakin kokemuksia ja asioita, joskus ajatuksiakin. Kaikkea en halua kuitenkaan esitellä. Työni vuoksi en itseäni. Työstäkin voin kirjoittaa vain viitteellisesti. Kotia vaalin jossain määrin omana tilana. Koska kaikesta ei voi kirjoitaa julkisesti, piilotan asioiden yhteyksiä epäsuorasti muistiin. Joskus kuviin, joskus rivien väliin. Vain itselleni.

Parin viikon aikana olen joutunut palauttamaan mieleen muutaman vuoden takaisen piinaviikon ja sen, mitä siitä sitten seurasi. Voisin kirjoittaa siitä, kuinka viisaita, ehyitä ja kauniita jotkut ikääntyvät naiset ovat. Mutta, mutta… minulla on kahdeksan vuoden ajalta kokemusta myös vanhoista sysimustista, ilkeistä, pahoista, kaunaisista, häikäilemättömistä ”rypistyneistä ruusuista”. He kantavat mukanaan kuka mitäkin painolastia, tuikkivat myrkkyään ympäristöönsä eivätkä päästä elämänasenteistaan irti. Eivät malta tai kykene. Heistäkään en nyt vaivaudu kirjoittamaan näitä muistilauseita enempää.

Muutaman minipiinaviikon aikana reilun kaupan ruusut ovat rupsahtaneet ja rypistyneet ihastuttavan kuvauksellisiski. Elämisen jälki voi olla näin kaunista!  

Mietin, voiko itse päättää, millaiseksi vanhuksena muutun? Ei siihen kovin pitkälti matkaa ole, joten alan tästä asennoitua niin kauan kuin järki pelaa!

Kerronpa vaan, että....

Työt ovat haitanneet muuttolaatikkorumbaa. Siis ne työt, joista maksetaan palkkaa.

Paniikkipakkausta on siis tiedossa hallitun ja hillityn pakkausoperaation sijasta.

Osa tavaroista hukkuu mitä todennäköisemmin joksikin aikaa. Mahd. pitemmäksikin?

Muuton yhteydessä saattaa löytyä osa edellisen muuton yhteydessä hukkuneista tavaroista?

Meillä on sekaista. Todella sekaista.

Tein muuttoilmoituksen ja sähkösopimuksen netissä tänään yhdeltätoista illalla.

Virallisesti muutan 1.12.
Muuttofirma tuo kalusteet muuttoautolla 4.12.

Saan huomenna avaimen ja menen siivoamaan kaapit.

Sähkösopimuksen tekeminen ei enää onnistunut huomiseksi. Kynttilät siis mukaan.
Täytyy muistaa soittaa vakuutusyhtiöön huomenna. Varmuuden vuoksi.

Fazerin päärynäpirskahdukset+mantelimuruset+tumma suklaa on hyvää.

Todella onnistunut makujen yhdistelmä ja suutuntuma myös.

Jaksaa, jaksaa…

Aamulla sängyllä loikoillessa, valveilla olon rajatilassa, ajattelin oleellisia asioita. Lapsiani, siskojani ja erityisesti heistä yhtä, jolla on edessä suuri päivä. Lopulta ajattelin itseäni ja elämääni juuri tässä ja nyt. Sitten ajattelin tulevaisuutta ja vähän mennyttäkin elämää.

Olen iän myötä oppinut aika hyvin kestämään alkukesän työsesonkia ja kiireitä, koska työasiat tulivat mieleen vasta kaiken oleellisen jälkeen. Kun työasiat alkoivat vyöryä mieleen, päätin nousta sängystä ja lopettaa rajatilamietteet.

Muistan hyvin, kuinka nuorena äitinä alkukesä oli yhtä hulabaloota joka vuosi ennen kesälomaa. Kerran olin töissä vielä juhannuaattonakin, kun illalla lähdimme perheen kanssa autolla lomamatkalle Ruotsiin. Oli kamala kiire pakata ja järjestellä kaikki asiat, puoliso mulkoili vihaisen näköisenä eikä ihan aiheetta. Hermostunut tunnelma välittyi varmaan lapsiinkin.

Nyt osaan jo relata, mutta toisaalta työelämäkään ei ole enää aivan yhtä hektistä tietoisten uravalintojen vuoksi. Kolme viikkoa pitäisi kuitenkin vielä kestää ja paiskia hommia aika täysillä ennen kesälomaa. Olo on vähän samanlainen kuin kurttuuntuneella juhannusruusulla, mutta henki pihisee vielä hyvin. Edessä on viikonloppu. On viikonlopun verran aikaa toipua edellisestä työviikosta ja ladata akut seuraavaan. Viikko kerrallaan tässä siis mennään. Hyvää viikonloppua!

Hilpeä muuttui vakavaksi

Lähdettiin lauantaina leffaan. Aioittiin mennä katsomaan kotimaista kevyttä elokuvaa (21 tapaa jne.), mutta sattuman seurauksena istahdimmekin katsomaan ranskalaista ulkomaisten elokuvien sarjassa Oscar-pystin saanutta elokuvaa ”Rakkaus”. Menkää kuulkaa katsomaan. Kaikkia meitä odottaa vanhuus - ennemmin tai myöhemmin, jos elämä ei lopu aiemmin. Koskettava ja kaunis, ajatuksiin pyörimään jäävä, hienosti ja uskottavasti näytelty. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneistossa alkukohtausta lukuun ottamatta ja roolihenkilöitä on lähinnä kaksi. Siitä huolimatta intensiivisyys piti otteessaan niin, että huomasimme elokuvan olleen ylipitkän vasta poistuessamme. Kertaakaan en vilkaissut kelloa.

Tänään ajattelin monta kertaa kuinka suuri onni on, kun on erityinen läheinen ihminen. Kyllä toisen hauduttama uunipuuro aina oman puuron voittaa. 

Aamu

Heräsin aamuyöllä viiden aikaan kevyestä unesta hirveään rytinään ja kolinaan. Traktorirynnäkkö aurasi pihalta lunta. Pihaa ympäröi kolmella sivulla kuusikerroksiset kivitalot. Kun niiden keskellä lykitään kauhatraktoreilla lunta sivuun, syntyy uskomaton meteli.

Melun jatkuessa aivot käynnistyivät. En saanutkaan enää unta. Kohta kaikki mahdolliset vielä edessä olevat isot hommat, työasiat ja ihan kaikki keskeneräisyydet täyttivä ajatusmaailmani. Siitä sitten siirryin sujuvasti yleismaailmallisiin murheisiin. Lopulta tuntui kuin kaikki maailman murheet olisivat asettuneet minun harteilleni. Juuri näin saattaa tapahtua niinä aamuyön tunteina, kun aivot kaipaisivat vielä lepoa, mutta ajatteluvaihde kytkeytyy päälle. Aivot toimivat jotenkin epänormaalisti. Mittakaava hämärtyy ihan oudoksi.

Runsaat pari tuntia sängyssä kieriskeltyäni aloin lopulta vaipua uneen. Herätyskello pirisi tietysti juuri, kun olin nukahtamaisillani. Olin aivan umpiväsynyt, mutta pakko oli nousta.

Olen elämässäni ollut kerran sellaisten työpaineitten alla, että heräsin jokikinen yö varhain aamulla keskeltä  stressiä. Odotin silloin poikaani. Olin ottanut vastaan ison homman ja heti perään heittäytynyt raskaaksi. Projekti piti hoitaa tiivistetyssä aikataulussa ja eihän siitä hyvää seurannut. Pojalla on edelleen vahva taipumus sekoittaa oma unirytminsä ja tunnen olevani siihen syypää. Muistan ne lukuisat aamuyöt, jolloin siirryin vielä syntymättömän lapseni kansssa unettomana ja silti väsyneenä olohuoneen puolelle kirjoittamaan seuraavan päivän pakkotehdä-työlistaa. Opin tuona aikana stressistä paljon enkä myöhemmin ole vaipunut samanlaiseen stressin hetteikköön.

Kun lähdin töihin, taivas oli ylhäältä pilvetön ja taivaanrannalla paksun pilviverhon peitossa. Mieleni tuntui ihan samalta. Onneksi päivästä kehkeytyi aurinkoinen. Aivotkin kirkaistuivat ja murheet saivat nopeasti oikeat mittasuhteet. 

Mosaiikkia

Näen eteisen kaapin päällisen viimeiseksi amulla sulkiessani kotioven ja ensimmäiseksi illalla kun taas avaan sen. Kaapin päälle kertyy kasailevassa elämäntyylissäni kaikenlaista… Jokunen viikko sitten sen päällinen notkui ja pursui lehdistä ja vähän tärkeämmistäkin papereista. Alkoi viimein ärsyttää.

Nyt kaapin päällinen on siivottu. Muutin taustalla olevan taulun rauhallisemmaksi aikaisemman sinivihreän taulun sijasta. Tila rauhoittui. Kaappi on vanha Askon koivuviiluinen liinavaatekaappi, jonka uumeniin mahtuu paljon kenkiä, pyöräilykypärä, asusteita yms. lähtemiseen ja kotiin palaamiseen liittyvää. Kaappi on siirretty erään herrasmiehen vintiltä aiempaan Hämeen omakotitalooni, jossa se toimi vuosia käsityötarvikekaappina. Kaapin päällä olevat pikkuesineet tuovat myös mieleen muistoja:

Lasimaljaan saa sullottua aikataulut, kartat, postin tipauttelemat laskut yms. Malja on ostettu tyttären yo-juhliin boolimaljaksi. Hieno lasinen boolikauha muuten särkyi samassa tilaisuudessa, mikä ei kyllä yhtään harmittanut tilaisuuden merkittävyyden vuoksi. Eläinlääkärisisko ja tyttären kummitäti toi booliin tilkkasen terästystä, sekin on jostain syystä jäänyt mieleen. Ei siksi, että booli olisi aiheuttanut huomattavia seuraamuksia vaan enemmänkin boolin sekoitussuhteiden ankaran pähkäilyn vuoksi. Lasisen kynttiläjalan olen saanut vanhimmalta siskolta joululahjaksi 60-luvun lopulla. Se on seikkaillut huushollissa pöydällä jos toisellakin. Pidän kynttiläjalan pehmeistä muodoista. On pitänyt tarkastaa, kuka on sen Iittalalle aikoinaan suunnitellut, koska en ole ihan varma aavistuksestani. Tietääkö joku? Jalan lasikuvun sisällä ovat tallessa hopeiset korvakorut. Boolinterästäjäsisko on unohtanut korut luokseni ja pitäisi muistaa palauttaa ne hänelle. Ovat siis hyvässä tallessa täällä. Saviruukun olen myös saanut vanhimmalta siskolta. Hän puolestaan on ostanut sen kirpputorilta. Arvelimme sen olevan Kupittaan virheellisen tuotteen, mutta emme ole ihan varmoja? Ruukussa on erityisen kaunis polttopinta. Heitin ruukusta siivouksen yhteydessä pois keskimmäiseltä siskolta saamani kukkakimpun, joka oli kuivunut kauniiksi mutta ajan myötä pölyyntynyt. Ruukussa on nyt lähirannalta tuotu tervalepän oksa. Taustatauluna on Maire Gullichenin 100 v-näyttelyjuliste Porin Taidemuseosta. Valaisin on ostettu toistakymmentä vuotta sitten Ikeasta. Se on ihme kyllä edelleen kunnossa, vaikka muut Ikean valaismet ovat osoittautuneet kokemukseni mukaan halvoiksi ja lyhytikäisiksi. Välillä samassa paikassa on ollut Harri Koskisen suunnittelema Blok-valaisin, mutta tämä halpis antaa kauniimman valon ja luo varjoineen kolmiulotteisuutta pieneen tilaan. Valaisimen takana pilkottaa seinälle kiinnitetty Mari Rantasen näyttelyn esite, joka on väreiltään stimuloiva. Olimme Taidehallissa tuossa näyttelyssä tyttären kanssa monta vuotta sitten ja molemmat pidimme kokemuskesta. 

Elämä koostuu pienistä palasista. Se on kuin mosaiikkia. 

Puuvillatehdas nyt

Entisen Porin Puuvillatehtaan rakennuksia hallitsee netistä löytyvien tietojen mukaan kotimainen kiinteistösijoitusyhtiö. Tiloissa toimii yrityksiä monilta eri toimialoilta. Toimijoina on  mm. vaihtelevan suuruisia ja eri toimialojen palveluyrityksiä, Porin yliopistokeskus koulutus- ja hallintotiloineen, Satakunnan Kansan toimitus, lukuisat ammatinharjoittajat ja konsultit työtiloineen, yhdistykset tiloneen. Lisää korjattavaa tilaa näytti vielä riittävän alueella. 

Tiloissa pystyi ainakin jazz-viikolla kuljeskelemaan suorastaan hämmästyttävän vapaasti, valvontakameroita toki näytti olevan kaikkialla. Meille tämä avoimuus tietysti sopi, olimmehan ihan viattomalla historiallisella tutkimusretkellä.

Näitä ikkunoita pesin kesätyönä lukiolaisena 70-luvulla. Kyllä pieniruutuisten ja kookkaiden ikkunoiden pesemiseen helposti yksi kesä hupenikin nuorelta siivousfirmaan kesäksi pestautuneelta porukalta. Muistaakseni meillä oli jonkin sortin yhteisurakka, joten töitä tehtiin reippaasti ja aika huolettomasti ikkunoissa kiipeillen. Se oli silloin muinoin...

Taaimmaisessa ja uusimassa rakennuksessa siivosin johtopartaan toimistotiloja yhtenä kesänä iltaisin. Juuri koskaan kukaan ei ollut töissä enää siivouksen aikaan. Luulen, että työtahti on nykyään vähän toista. Eiköhän nyt vähintäänkin joku istuisi vielä iltaisin töissä? Muistan, että jonkun johtajan pöydällä oli vaimon valokuva kullatuissa kehyksissä. Se hymyilytti minua silloin. Ehkä vieläkin vähän hymyilyttäisi - ainakin ne prameat kehykset.

Isossa  kokoontumistilassa näkyy ajan patina ja rosoisuus miellyttävällä tavalla.

Ruokalan tilat on korjattu vähän viimeistellymmin.

Museoviraston kulttuurihistoriallisesti merkittävässä rakennetussa ympäristössä on tehtaan vanha voimalaitos suojeltu myös sisätiloiltaan niin pintoja kuin vanhoja voimalaitoslaitteita ja varusteita myöten.

Vanhat koneet ovat mielenkiintoisia ja kauniita.

Koneiden huollossakin tarvittiin aika järeät jakoavaimet ja muut välineet.

Voimalaitoksessa oli nyt pop up-näyttely.

Näyttelyn ripustukset oli tehty hellästi vanhaa vaalien. 

Vaalittavaa kulttuurihistoriaa tämäkin, eikö vaan?

Onneksi tämä tuttu porilainen kaupunkinäkymä Kokemäenjoen ylittävältä vanhalta sillalta on säilynyt, vaikka pumpustyykiä ei täällä enää valmistetakaan. 

Muistijälki

Kuva on otettu Fiskarsista Onoma Shopin näyttelystä.

Kuuntelin illalla esitystä muistisairauksista ja muistisairaan kohtaamisesta. Tarpeellista ajateltavaa itse kullekin ikääntyvälle. Muistisairauden mahdollisimman aikainen diagnosointi ja lääkitys viivyttävät usein varsinainen sairauden otetta. Tietous muistisairaan kohtaamisesta oli hyödyllistä, koska esimerkiksi alzheimerin taudista  ei ole meidän suvussa toistaiseksi kovasti kertynyt kokemusta. Muistiaukkojen ilmaantumisesta tai lähimuistin heikkenemisestä kannattaa huolestua. Sen sijaan nimien hitaasta mieleen palautumisesta ei tarvitse vielä huolestua. 

Aloin palauttaa mieleeni tänään ystävänpäivänä vuonna 2012, mitä muistan esimerkiksi menneistä ystävänpäivistä. Kovin vähän muistan. Joitakin tervehdyksiä, henkilöitä ja muutamia leivoskahveja. Sitten muistin ystävänpäivän kaksikymmentä vuotta sitten. Edellisenä iltana oli käynyt selväksi, että isän sairaus on edennyt siihen pisteeseen, että hänellä ei ole enää kauaa elinpäiviä jäljellä. Itkin ja itkin. Aamulla silmäni olivat itkemisestä aivan turvoksissa. Näytin kamalalta. Muistin, että sain tuona surullisena ystävänpäivän aamuna joltakin Tupla-suklaapatukan. Suklaapatukan muistin siis heti surusta seuraavaksi. Piti hetken kuljettaa ajatusta aivojeni neurologisilla poluilla muistaakseni mihin suklaapatukka liittyi ja keneltä sen sain. Sitten muistin Pentin, joka tullessaan aamuneuvotteluun toi minulle ystäväpäivätervehdyksenä Tuplan. Neuvottelun aihetta en enää muista, koska hoidin Pentin kanssa useitakin erillisiä projekteja vuosien varrella.

Lähetin muutaman lämpimän ajatuksen Pentille Hämeeseen, missä hän luullakseni edelleen asustaa. Eipä tiennyt Pentti, kuinka tunnerikkaana aamuna hän kiitti työystävyydestä minua Tuplalla. Tokkopa tapahtuma on edes tallentunut hänen omaan muistiinsa?

Kuvan lasipallon kiemurat kuvaavat mielestäni visuaalisesti muistijälkiä, jotka aivojen sopukoista avautuvat ”kukkaansa” kun niitä vähän raaputtaa. Kannattaa joskus raaputtaa. Kummallisia hetkiä ja tunteita kumpuaa muistin sopukoista. Harmaan aivomassan neurologisilta poluilta.  

Äiti, mamma

Viime päivinä olen ajatellut useasti äitiä. Ajattelen häntä muutenkin lähes päivittäin. Tänään olisi hänen 84. syntymäpäivänsä. Äidin eläessä en useinkaan muistanut hänen syntymäänsä, koska poden muutenkin eräänlaista "mustaa aukkoa" marraskuun kohdalla. Olimme äidin kanssa kovia mittailemaan toistemme tahtotiloja, otimme yhteen ja kiukuttelimme toisillemme. Mutta välitimme toisistamme ja olemme antaneet kaiken tukemme toisillemme hädän hetkellä. Se on aina ollut ihan selvää. Ikääntymisen myötä huomaan aina vaan enemmän äidin piirteitä itsessäni – ja lapsissani. Näin hän kulkee edelleen matkassamme.

Viimeksi muutama päivä sitten keskustelimme tyypilliseen tapaan tyttäreni kanssa, että ”kyllä mamma olisi tästä niin iloinen”. Tytär sai lapsesta alkaen unelmoimansa työn ja etenee hyvää vauhtia tutkijanurallaan. Hän sanoi: ”Ei mennyt mamman geenit hukkaan”. Toki hänellä on kolmen muunkin henkilön geenit, mutta tutkijan työssä välttämättömän innostumisen kyvyn ja uuteen asiaan liittyvän uteliaisuuden hän on kyllä ilmiselvästi perinyt minulta. Minä olen nuo samat ominaisuudet perinyt äidiltäni.

Ikääntyessä huomaa joidenkin ikätovereiden innon ja tekemisen ilon lopahtavan. Aika alkaa silloin käydä pitkäksi ja elämänsisältö köyhtyy. Vaarana on koteloitua omaan sisäiseen mukavuustilaan ja alkaa vältellä ulkopuolisia vaikutteita. Äidille ei koskaan käynyt noin, vaikka hän vanhemmiten muuttuikin hieman konservatiivisemmaksi. Toivon, että minullakin innostuneisuutta, luovuutta ja puhtia riittää eläkevuosille asti.

Entä nuo kuvan villasukat? Äidiltä saamani elämänoppi on kädentaitojen itsestäänselvyys tärkeänä osana elämää. Äidillä oli "sukkarinki", suuri joukko ihmisiä, joita hän villasukitti. Minä ja siskoni olemme jatkaneet perinnettä ja luovutamme sukkia lähimmäisille, paitsi perheelle myös tuttaville. Kuvassa olevat eri kokoisiin jalkoihin kudotut sukat ovat tänään menossa lahjoituksena myyjäisiin. Sukat lämmittävät toivottavasti minulle tuntemattomien henkilöiden askellusta. 

21.6.1993

Pari postausta sitten kerroin kesäkäsityöharrastuksesta, kanavatyynyistä. Nyt kertomani tarina kuvan tyynyistä (ja vähän muustakin) on hyvin henkilökohtainen, jopa turhankin intiimi. Kerron sen kuitenkin siksi, että jos blogia sattuisi lukemaan juuri nyt vaikeassa elämätilanteessa oleva, haluan oman tarinani myötä luoda uskoa siihen, että epätoivoiselta näyttävä tilanne voi aina kääntyä parempaan päin.

Olen kirjonut kuvassa olevan orvokkityynyn 18 vuotta sitten, kesällä 1993. Olin tilannut orvokkityynyn postimyynnistä vähän aiemmin keväällä. Huhtikuun lopulla sairastuin vakavasti ja jouduin yli kuukaudeksi sairaalaan aivan yhtäkkiä sekaisin menneiden veriarvojen vuoksi. Veriarvoja testattiin sairaalassa päivittäin ja osa putkiloista lähetettiin ympäri Eurooppaa tarkempiin syyneihin. Olin todella sairas. Olin alle nelikymppinen kahden alakoululaisen yksinhuoltajaäiti. Lääkärit eivät saaneet mitään selvää sairaudestani eikä siihen siksi ollut toimivaa hoitoakaan. Liitin oireeni ennen sairastumista saamaani infektiolääkkeeseen, mutta lääkärit puistelivat yksissä tuumin päitään. Muistan infektiolääkärin sanoneen minulle: ”Olette kuolemansairas ja olette potenut tätä kroonista sairautta jo vuosia”. Tietoisuus omasta kehostani ja sen tilasta alkoi pahasti horjua. Olin vähällä alkaa uskoa lääkäriä. Eläinlääkärisiskoni ryhtyi etäkonsultiksi. Hänen kehotuksestaan aloin tivata tarkkoja veriarvoja, mm. autoimmuunisairauden paljastavista kokeista.  Sain vastaukseksi, että ”kun emme onnistu saamaan niitä kiinni”. Tästä tuli siskon rohkaisemana minulla pieni, mutta sitäkin tärkeämpi oljenkorsi.  Lopulta pääsin kesäkuun alussa kotiin odottamaan kolmeksi viikoksi aina vain harvinaisempien ja vakavampien sairauksien tuloksia.

Kotiin palattuani orvokkityynyn kirjomisesta tuli terapiaa. Aloitin tyynyn kirjonnan vasemmasta alakulmasta, tummimmasta orvokista. Vähitellen huomasin pienenpieniä parantumisen merkkejä olotilassani. Lapseni oli pakon edessä ”ulkoistettu”, he kiersivät kesän aikana isänsä ja äitini luota siskolta siskolle. Kolmen viikon kuluttua, kesäkuun 21. päivänä minulla oli aika sairaalan lääkärin vastaanotolle. Tuolloin minun piti saada vastaukset viimeisistä verikokeista.

Vastaanottoaika oli iltapäivällä kello 13. Olin koko päivän niin hermona, että suussa tuntui veren makua. Odotin tuomiota siitä, kuolenko vai jäänkö henkiin. Mielessäni varauduin ihan kaikkeen. Kaikki pienet detaljit jäävät ikimuistoisessa tilanteessa hyvin tarkasti mieleen, koska aistit ovat erityisen terästyneinä. Muistan tuolloin aamupäivällä kirjoneeni keltaisesta orvokista oranssin väristä keskustaa. Muistan jopa, millä shampoolla pesin kyseisenä aamuna hiukseni ja sen, että kukkamaljakossa oli päivänkakkaroita ja että ruokapöydällä oli sinikukallinen pöytäliina. Sairaalan mennessäni minulle oli ylläni tummansiniset ysärilahkeiset puuvillahousut, jotka laihtumisen vuoksi olivat hyvin väljät ja jotka oli pakko kiristää vyön avulla vyötärölle. Ylläni oli valkoinen, hyvin väljältä tuntuva paitapusero, jalkoihin puin pitsiset nilkkasukat ja kenkinäni oli mustat nahkasandaalit. Kesäpäivänseisauksena vuonna 1993 oli hyvin samantapainen sää kuin tänään Helsingissä. Hieman utuinen ja puolipilvinen.

Aluesairaalan sisätautien osastolle mennessäni koko henkilökunta juhlisti kesäpäivää mansikkakakun ääressä kahvitellen. Odotusaulassa istuessani kuuntelin iloista puheensorinaa, kesäsuunnitelmia ja naurun helinää. Hermostuneena pureskelin hetkessä ja huomaamatta kynteni ihan verille.  Oireitteni syy selvisi, kun viimein pääsin lääkärin vastaanotolle. Olin sairastunut lottovoiton kaltaisella todennäköisyydellä vakavaan infektiolääkkeen aiheuttamaan myrkytykseen. Viimeisen verikokeiden mukaan elimistöni oli selvinnyt voittajana ja toipuminen oli jo käynnistynyt. Toipumisaikana sain orvokkityynyn valmiiksi ja loppulangoista tein Kaffe Fassetin kirjan mukaan varioimani pikkutyynyn.

Kesäkuun 21. päivä katson orvokkityynyä aina vähän pidempään. Olen kiitollinen keholleni siitä, että se hoiti tilanteen perheeni kannalta onnellisesti. Kiitos vielä kerran myös siskoilleni teiltä kultakin tuolloin saamastani rohkaisusta, lastenhoitoavusta ja kaikesta muusta tuesta!