Kadonneet sanat?

Jouduin lopettamaan runsas vuosi sitten kirjoittamisharrastuksen tietyistä syistä. Pari vuotta olen viritellyt vanhoja kuvallisia harrastuksiani ja totutellut vesiliukosten öljyvärien käyttöön. Niillä sutiminen on aivan ihanaa!

Kirjoittamisharjoitukset tein aikoinaan yksin kotona. Kirjoitin useimmiten yön hiljaisina hetkinä. Maalaaminen taas tapahtuu extempore ryhmän kokoontuessa galleriassa. Se on sellaista tuskan sekaista ja nopeaa inspiraation purkamista, usein todella innostavaa ja rentouttavaa. Aika hujahtaa lennokkaasti, ei tule edes nälkä eikä jano... Kuvallisessa ilmaisussa välineinä ovat värit, muodot, sommitelma ja taustalla on usein idea tai tavoite. Kirjoittamisen taustalla on tarina - se mitä haluaa sanoa. Välineinä ovat sanat, lauserakenteet ja tekstin rytmitys. Myös se, mitä ei kirjoiteta, mutta minkä lukija oivaltaa. Loppujen lopuksi kyse on lähes samasta asiasta - luovuudesta. Välineet vain vaihtelevat. Pidän kummastakin tavasta ilmaista itseä ja harjoitella luovuutta.

En olisi ikinä uskonut, että sanojen toistensa perään laittaminen voisi muodostua minulle ikinä miksikään ongelmaksi. Kevään mittaan kirjoittamisen on kuitenkin muuttunut kovin vaikeaksi, lähes ylivoimaiseksi. Bloginihan on ollut lähinnä päiväkirjamainen. Olen joihinkin vanhoihin postauksiin jopa kirjallisina pieninä tuotoksina tyytyväinen. Mutta nyt ei ole oikein irronnut. Ei sitten melkein millään.

Onhan minulla taas ollut joka keväältä tutut työkiireet ja muut harrastukset. Silti kirjoittamisen taantuminen on alkanut vaivata mieltäni. Jatkuva asiatekstin kirjoittaminen töissä ei nimittäin taida riittää edes mielenkiintoisten postausten kirjoittamiseen. Ainakaan teksteihin ei saa omakohtaisuutta. Sellaista sisältöä, että joku jaksaisi pysähtyä lukemaan koko jutun. Vai voisiko tämä johtua siitä, että monet blogeista ovat muuttumassa ylipäätään entistä lyhytsanaisemmiksi ja kuvapainotteisiksi? Nopeasti läpi silmäiltäviksi. Instagramsita olenkin löytänyt muutaman entisen bloggaajan. 

Olen kuumeisesti nyt miettimässä tätä asiaa. Haluaisin löytää jostain uuden kirjoittajaryhmän, jossa voisin luottaa kaikkiin muihin kirjoittajiin. Aieman ryhmän ohjaaja oli aivan erinomainen. Taidanpa heti ryhtyä hommiin asia tilan parantamiseksi. Ja yrittää vaikka väkisin vääntää näitä postauksia vähän tiheämpään tahtiin, ettei sanojen käyttö pääse ruostumaan tämän enempää. Pidänhän kirjoittamisesta!

Kuvat ovat eiliseltä aurinkoiselta päivältä Helsingistä, Fredrikinkadulta Punavuoresta. Kadun varrella on monta kivaa myymälää, suosittelen kävelemään kadun päästä päähän ja pistäytymään myymälöissä. 

Muutama merkintä sääpäiväkirjaan: On ollut kylmä kevät ja viime viikkoina niin hirveä tuuli, että hiukset ovat melkein irronneet päästä ja meikä liidellyt lähes lentoon taivaan tuulien vietäväsi. Valkoposkihanhet palasivat toissa viikolla, joten kai se kevätkin tulee niiden perässä. Tänään on ollut taas sateista ja harmaan sumuista aamusta iltaan. 

Päivästä päivään ( I )

Joka työpäivä menen töihin Kallion kaupunginosaan seitsenkerroksisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen. Päivittäin kävelen shakkiruudutetuilla käytävillä. Sivuutan TILA-nimisen valokuvateoksen työhuoneeseen kävellessäni. Kertaakaan en ole ollut niin ajatuksisssani, että olisin kävellyt sisälle teokseen. Saas nähdä, löydänkö itseni vielä jonain päivänä kuvan tilasta?

Ulkoa kantautuu sisälle työhuoneeseen läheisen päiväkodin lasten ulkoillessa mölyä. Kadulta kuuluu raitiovaunun kirskunta ja Kallion pelastuslaitokselta pelastamaan ampaisevien paloautojen ujellus. 

Kesällä ikkunan ollessa avoimena katupöly laskeutuu pöydällä oleville papereille ohueksi verhoksi. 

Lauhaa, tuulista, sateista, hämärää

Marraskuu on täällä ja tekisi melkein mieli sanoa, että ”sen kyllä huomaa”. Ei ole lähtenyt meikäläisestä tänään paljon tehoja irti. Ei todellakaan.

Edessä oleva pyhäinpäivä ei ole minulle mikään halloween-juhla. Ei ole reikäsiä kurpitsoja eikä haamumunkkeja tiedossa meillä. Kynttilän kyllä sytytän. Meinaan myös täyttää kopiopaperilaatikoita pikkutavaroilla ja pyöritellä mielessä mielenkiintoista kirjoitusharjoitusta, jonka viimeksi saimme ryhmän ohjaajalta.

En tuntenut juurikaan äidinäitiä saatikka hänen vanhempiaan. Mutta aion harjoituskirjoitelman myötä kuvitella heidän elämänsä. Samalla tulee muisteltua edesmenneitä vanhempiani. Siispä vietän muuttolaatikkolandiassani hivenen myös pyhäinpäivää.

Hyvää pyhäinpäivää Sinullekin!

Siitäs sain

Vasen olkapääni oli kipeä neljä vuotta sitten. Olkanivelen vaivat ovat kivuliaita, hitaasti paranevia ja aika yleisiä varsinkin meillä ikääntyvillä olkalaukku- ja käsityöihmisillä. Olkanivel on terveenä hyvin liikkuva nivel - käsihän pyörii normaalisti joka suuntaan ja ympäriinsä. Jos nivel on kipeä, koko käsi on pois pelistä. 

Olkapäätäni tutkittiin aikoinaan ja sain jumppaohjeita lihasten vahvitamiseksi. Ei kipu minnekään hävinnyt ja odottelin jatkotutkimuksia. Kun menin neljä vuotta sitten kesällä Oriveden opistolle kirjoittamiskurssille, olin kauhuissani nähdessäni asuntolan vuoteet. Vuode oli kapea ja vaneeripohjainen, patja 6 cm:n paksuinen superlon-patja. Ajattelin, että minusta tulee lopullisesti invalidi nukkuessani seitsemän yötä tuossa sängyssä kipeän olkapääni kanssa!

Mutta kuinkas kävikään. Kurssi ja sen anti ylitti kaikki ennakko-odotukset.  Olin seitsemän vuorokautta ja  ympäri vuorokauden flow-tilassa. Palatessani kurssilta kotiin ja lilluessani vielä jonkin aikaa inspiraation jälkimainingeissa huomasin yks kaks, että olkapääni olikin ihan kokonaan parantunut. Tämä oli siis jonkinlainen ihmeparantuminen.

Nyt vuorostaan MK on potenut samankaltaista olkapään kipua ja alkanut hiljattain parantua vaivoistaan saatuaan diagnoosin ja hoidon. Juhannuksena aloimme vertaille käsiemme liikeratoja käsiämme pyöritellen, käännellen ja väännellen. Taisin mennä liiallisuuksiin terveestä kädestä intoiluni kanssa sillä seuraksella, että olkapää kipeytyi uudestaan. 

Viime viikon ajan se vaivasi jatkuvasti. Lääkitsin olkapäätä ja käsivartta kylmägeelillä. Perjantaina kipu muuttui viiltäväksi - kuin puukko olisi ollut olkanivelessä. Käsi on nyt siis oikeesti ja kunnolla kipeä. Hammasta purren onnistuin lauantaina käymään suihkussa, pukemaan vaatteet päälleni ja menemään apteekkiin ostamaan jättipulkilon kaikkein vahvinta kipugeeliä.

Onneksi MK palasi lauantaina työmatkalta valtameren takaa ja tuli ystävällisesti auttamaan minua arkiaskareissa. Miettikään, miten esim. pyykit ripustetaan kuivumaan pyykkinarulle yhdellä kädellä tai miten vahdetaan vuoteeseen lakanat? Minä olen nyt kaksi päivää käyttänyt kipugeeliä ja toivon voivani mennä huomenna töihin. Tällä hetkellä jokainen vasemman käden liike vaatii harkintaa ja tietokoneen näppäilykin onnistuu vain terveellä kädellä.

Aika on kulunut lehtiä ja kirjoja lukien, tv:tä katsellen, kynsiä lakkaillen ja työmatkajuttuja kuunnellen. Otin talomme kimppakirjahylystä luettavaksi Riitta Lindegrenin muistelmat ”minä, toimittaja”. Sopivaa ja vaivatonta potemislukemista, lyhyitä ja nopealukuisia muistoja pitkältä lehtinaisen uralta. RL:n uralle on ajoittunut kulttuurielämän politisoituminen, median kaupallistuminen ja julkkiskulttuurin synty. Kirjan perusteella syntyy mielikuva sosiaalisesti lahjakkaasta ja kunnianhimoisesta toimittajasta, jolla avautuu ihmeen sujuvasti ovia vallan kammareihin ja julkisuuden kulissien taakse. Olen tainnut lukea tämän toimittajan artikkeleita nuoruudesta asti, koska meille kotiin tuli Anna-lehti jo 60-luvulla. Minullekin on tullut lehti aika ajoin. Satunnaisesti olen joskus tilannut pätkän Gloriaakin, sehän on RL:n uran kirkkain luomus.

Nyt pitäisi kipeästi kehitellä jostain 24/7-flow. Vai nukkuisinko seuraavat yöt lattialla retkipatjalla?

Missä olet nyt?

Olen palannut lomalta töihin. Aamuauringon nautiskeluun kotisohvalla tuli tauko. Ei siitä sen enempää.

Loman aikana hävitin kotoa kasoja ja läjiä. Heittelin menemään mm. vanhoja lehtiä ja säilyttämiäni lehtileikkeitä.  Olen säilyttänyt mm. nipun Erkki Lampenin kolumneja menneiltä vuosilta. Hän kirjoitti vuosia Kodin kuvalehteen. Jotkut kolumnit ovat olleet aivan helmiä. Kolumnit loppuivat muutama vuosi sitten (kait?) ja jonkin ajan kuluttua päättyi myös kyseisen lehden tilaus osaltani. Lampen ei säästele itseään eikä sisintään usein ihmisyyttä ja ihmissuhteita pohtivissa kirjoituksissaan. Valtaosa nykykolumnisteista riipaisee aihetta makuuni liian kapeasti  ja enemmän lukijakuntaa miellyttääkseen kuin haastaakseen. Oletteko löytäneet hyviä lehti- tai blogikolumneja ja jos olette niin mistä niitä löytyy?

Mutta mihin kotosit elämästäni Erkki Lampen? Hakukone kertoo, että Erkki on moottoripyörällään tien päällä. Seikkailunhalu onkin hänelle kirjoitusten perusteella tunnusomaista ja tuttua. Nykyään hän kirjoittaa Kodin kuvalehteen kolumnien sijasta blogia. Blogissa kirjoituksia luonnehditaan näin: Erkki Lampén on tunteita ja niiden ilmaisemista pelkäämätön sosiologi ja taiteen sekätyöläinen. Lampén pohtii blogissaan ihmissuhteita ja niiden vaikeutta ja kirjoittaa kevyistä ja raskaista asioista sekä niiden vierestä.

Vanhoja kolumneja voi lukea Lampenin kotisivuilta. Sieltä löytyi yllättäen meille yhteinen harrastuskin. Vanhankaupunginlahti! Ehkä olemme joskus ahtailla pitkospuilla kulkiessamme ohittaneet toisemme, kuunnelleet samoja lintuja tai istuneet samaan aikaan ruovikon tähystyspaikassa lintuja tiirailemassa. Kohdatessamme olisin voinut kertoa, kuinka paljon hän on vuosien varrella opettanut minulle kirjoitusten kautta miesten elämästä. 

Laskeutumista hiljaiseloon

On ollut ihana ylimääräiseltä tuntuva neljän päivän lomaputki. Vähän kuin joulun ajan esimakua: hiljaista oloa, läheisten tapaamista, uusia ruokakokeiluja, pipareita ja kuivaa kakkua päiväkahvilla, kävelyä talvisessa maisemassa. Tätä samaa aion toivoakseni jatkaa kahden viikon kuluttua alkavan kahden joululomaviikon ajan. Talvinen hämäryys ei minua enää ahdista kuten tekee märkä syksyinen pimeys.

Kaksi seuraavaa viikkoa tulee oleman täyttä hulabaloota töissä ja muiden haalimieni menojen vuoksi. Olen onnistunut monenlaisten touhujen vuoksi saamaan tästä syksystä aika hyvän. Keskimääräistä paremmaan. Nyt kaksi viikkoa rutistusta ja sen jälkeen lepoa. Ja sitten valoisampaa vuodenaikaa kohti!

Tänään päätin hakea havunoksan metsästä maljakkoon. Otin linkkuveitsen taskuun enkä viitsinyt sulloa poikkeuksellisesti kameraa mukaan. Koko matkan ajan katselin uskomattoman hienoja värejä ja kaunista harmaata talvimaisemaa. Harmittelin kameran puuttumista. Rantaruovikko on vielä syksyn kauniiksi keltaama, taivas on tänään musteisen siniharmaa ja vastaranta hennon utuisuuden peitossa.

Tänään pitää tehdä kirjoitusharjoitelman alku. Ehdotin kirjoittajaryhmässä, että kirjoittaisimme jatkotarinan. Jokainen kirjoittaa vuoron perään jatkoa aiempaan juttuun ja voi kääntää juonta haluamaansa suuntaan. Sain ehdottajana tehtäväkseni aloittaa jutun. Tänään kirjoitan aloituspätkän. Se alkaa kenties jotenkin näin: Sinä aamuna herätessäni päässäni tuntui raskaalta. Aamuinen kahvalkuulatreeni ei virkistänyt kehoa eikä mieltä. Aamiaista syödessäni huomasin, että taivaalla oli harvinaisen paksu pilvikerros. Maailma oli muuttunut mustavalkoiseksi. Päätin tehdä elämälleni jotain.  Jne….

Noin puoli sivua ajattelin kirjoittaa. Olen jo miettinyt, kuka ryhmäläisistä saa jatkaa tarinaa seuraavaksi. Kutkuttaa, mitä saamme aikaan.

Kauniit ja ruma

Kuva on lainattu täältä.

Valmistaudun kirjoittamisella ja lukemisella höystettyyn viikonloppuun. Seuraava kirjoittajaryhmän kokoontuminen lähestyy... Jälkimaistelen samalla vielä viime sunnuntain kirjamessujen antia. Kuuntelin muutamaa oikein mielenkiintoista keskustelua ja ostin muutaman kirjan. Huomaan, että olen pokkareiden kautta hiljakseen - vähän itsellenikin salaa - siirtymässä digi-kirjoihin. Jos vain uutuudet ilmestyisivät samanaikaisesti perinteisten kirjojen ilmestyessä, ostaisin heti tiedostot kirjojen sijaan. Ryhtyisin luullakseni tabletti-lukijaksi?

Kyllä minäkin tykkään pitää kirjoja käsissäni, hypistellä, plärätä, selailla ja nuuhkia niitä. Mutta haluan hankkia perinteisessä muodossaan enää vain KAUNIITA kirjoja. Mitä teen esimerkiksi Sofi Oksasen ”kyyhkyskirjalla” käsissäni? Se on ulkoasultaan suorastaan vastenmielinen. Niin ruma, että siihen tuntuu ikävältä tarttua. Sisältökään tuskin on sinänsä kaunista, niin ounastelen edellisten kirjojen perusteella. Vaikuttaviahan SO:n kirjat toki ovat. Kansien pitää luonnollisesti olla sopusoinnussa kirjan sisällön kanssa. Kyllä karu tai rujokin voi olla kaunista. Entä väkivaltainen? Voiko sitä visualisoida kauniisti tai edes laadukkaasti? Mihinkähän LIKE ja SO oikein ovat kansilla pyrkineet? Onko joku oivaltanut? Oho, tuli kamalasti kysymyksiä, toivottavsti myös vastauksia...

Kirjan kauneuteen vaikuttaa kansi, nidonta, typografia, mahdollinen kuvitus, paperin laatu jne. Ja pienet viimeistellyt yksityiskohdat. Kaikki edellä mainittu on kohdallaan kirjamessuilta ostamassani ja moneen kertaan kirjakaupoissa pläräämässäni kirjassa 20+12 MUOTOILUTARINAA HELSINGISTÄ. Se voittikin viime vuonna kauneimpien kirjojen tietokirjojen sarjan. Ostin myös kaksi muuta kaunista kirjaa, mutta en voi paljastaa niitä ennen joulua. Silloin joku onnellinen löytää kirjat lahjapaperin sisältä. Ja ehkä nämä kirjat valitaan vuoden 2012 kauniiden kirjojen sarjaan?

Romaanit ostin pokkareina.  Kolme pokkaria maksoi 12 euroa. Niin pitkälle en ole vielä edennyt, että olisin perehtynyt digi-kirjojen tarjontaan ja hintoihin. 

Kuvasta tarina?

Kuvia muokkaamalla on joskus kiva huvikseen kokeilla kaikenlaista. Kotikoneella minulla ei ole varsinaista kuvankäsittelyohjelmaa. Picasallakin pystyy silti tekemäään kaikenlaisia hauskoja kokeiluja. Kaikissa näissä on käytetty useita muokkaustoimintoja. Yllättävän erilaisia fiiliksiä mielestäni välittyy kuvista. 

Jokaisen kuvan tunnelmasta voisi ehkä kirjottaa pienen jutun? Tyylilaji voisi olla realistinen, romanttinen, jännitystä, tsehovilaista tunnelmaa, mennyttä maailmaa jne. Taidankin kokeilla syksyn ensimmäiseen kirjoittajapiiriin lyhyiden tarinoiden kirjoittamista muokattujen kuvien inspiroimana? 

Kuvien muokkailu on harmitonta leikkiä, jossa voi surutta pistää överiksi. Tekstit vaativat vähän enemmän fundeeraamista. Ne eivät synnykään ihan näin leikiten.

Tässä täysin käsittelemätön kuva Tallinnan Kardiorgin puistosta heinäkuussa:

Runoja kirjojen nimistä

Innostuin Rva Pionin ”kirjannimirunoudesta”, johon hän oli saanut idean jostain toisesta blogista. Suoristelin, järjestelin ja katselin tänään omia kirjarivejäni ja huomasin, että nimistä voisi ehkä kirjoittaa kokonaisen runokirjan. Kaikki tekstit otsakkeineen ovat siis kirjahyllyissäni olevien kirjojen nimiä. Kokeilkaa omasta hyllystänne. Oikein kivaa! Ihanaa, kun lomalla voi tehdä kaikenlaista tällaista. Kotipuuhailua. Kuvitus Helsingin kaupunginmuseon näyttelystä ”Lisää funkkista, Reino”. 

Helpointa  on tietysti aloittaa rakkausrunosta.

Tästä tuli ehkä hieman omistavan itsekäs, toisen kokijan näkökulma rakkaudesta:

OLE LUONANI AINA

Kirjava Satama

Valkoinen hotelli

Sunnuntai

Rakastavaisten illallinen

Heijastus ikkunassa

Että hän muistaisi saman

Runo arjen yltäkylläisyydestä:

OMAN ELÄMÄNSÄ SANKARI

Koskenlaskijana työelämässä

Johdan itseäni

Luihin ja ytimiin

Pää tallella

Ulkona

?

Kantaa ottavampaa runouttakin kirjannimistä voi rustata:

TIETÄMÄTTÖMYYS

Huojuva talo

Kotona maailmankaikkeudessa

Kuinkas sitten kävikään

Pystyyn kuolleet

Kaikki puut

Ilmastonmuutos – nyt

Runo lapsuuden loppumisesta. Kaikki nämä kirjat ovat muuten runokokoelmia:

MISSÄ LEIKKI LOPPUU

Aleksis Kiven katu

Hyppynarun varjo

Myöhemmin samana kesänä

Meitä oli kolmetoista

Tuoreessa muistissa kevät

Ja tämä on sitten jo ihan dadaa….

VIELÄ YKSI ASIA

Puusta pudonnut

Trigonometrian oppikirja
Mozartin hiukset

Terassilla

Sumeana sumussa

Aamulla ikkunasta katsoessani meri oli kadonnut sumuun. Vettä sataa tihutti. Oli harmaata. Pääni tuntui sumuttuneelta ja aivot kävivät hitaalla. Usean kiireisen viikon työjakso on takana. Nuorena muistan moottorin vain hyrisseen kiireen seurauksena stressihormoneista kylläisenään.

Enää en vaan jaksa paahtaa kohtuuttomasti liian pitkään. Työtehoni on mielestäni toisaalta jopa parempi kuin nuorempana. Osaan erottaa oleellisen epäoleellisesta ja harkitsen, mihin satsaan enemmän aikaa ja minkä jätän vähemmälle. Toki myös yleinen ammatillinen hallinta on iän myötä koko ajan laajentunut, mikä nopeuttaa esimerkiksi päätösten tekemistä.

Kohtuullinen kiire sopii silti ainakin minulle työssä paremmin kuin tasainen ja vakaa tahti. Mutta ylikiireistä menoa työssä en enää pitkään jaksa. Alan janota taukoa ja aikaa ajatteuun. Kaipaan vain itselle tarkoitettua omaa aikaa entistä enemmän.

Johtuukohan joidenkin vanhusten omiin lokeroihinsa sulkeutuminen oman ajan perustarpeesta? Pitääkö oman ajan tarvetta vastaan kamppailla, jos vaarana on jopa erakoituminen? Ja lopulta yksinäisyys.  Varmaan on ainakin terveellistä kuulostella omaa itseä ja varoa liiallista itseensä käpertymistä.

Istuessani ratikassa työmatkojen ajan kehittelen juonen käänteitä kirjoitusjuttuuni. Mielikuvitukseni luomat hahmot valtaavat välittömästi vähänkin vapaan levytilan aivoista. Alkavat viedä mennessään. Kirjoittaminen vaatii niin paljon aikaa, että mietin vaan, että milloinkahan sitä aikaa oikein ilmaantuu tarpeeksi?

Nyt pistän kuitenkin aivot vähäksi aikaa narikkaan ja keskityn nelosen viikonlopun leffaputken perjantain hömppäleffaan.

Lyhyttä kirjoittamista

Heräsin luovaan kirjoittamiseen myöhään. Aiemmin olen harrastanut kuvallista ilmaisua eri muodoissa. Sittemmin olen havainnut, että kysymys on lähes samasta asiasta. Välineet vain vaihtelevat. Molemmilla tavoilla tekijä viestittää kokijalle jotain, minkä innoittamana kokija muokkaa oman henkilökohtaisen kokemuksen. Joko verbaalisen tai visuaalisen.

Aloitin harrastuksen vähän onnenkantamoisena elämänkertakirjoittamisen ryhmässä. Innostuksen sytyttyä osallistuin muutama kesä sitten Orivedellä proosakirjoittamisen kurssilla. Sen jälkeen kirjoittaminen on pitänyt minua otteessaan. Seuraavaksi pääsin kustannusyhtiön novellikirjoittamisen kurssille. Ajattelin naiivisti, että novellit ovat lyhyempiä juttuja ja ehkä saisin niiden kirjoittamiseen jostain irroitettua aikaa. No, nyt viisastuneena tiedän novellikirjoittamisen olevan yhden vaativimmista kaunokirjallisuuden lajeista. Kustantajan kurssi oli teoriaopetuksen suhteen antoisa. Opettaja, arvostettu novellikirjailija, ei ollut kirjoittamisen ohjaajana mielestäni kuitenkaan pedagogi. Hän oli kirjailija, jolla oli oma totuutensa mutta ei kykyä kannustaa kirjoittajaa etsimään sitä oman totuuttaan. Kurssin seurauksena kirjoittamishaluni hyytyi joksikin aikaa kokonaan.

Nyt olen toista vuotta osallistunut ammattitaitoisen ohjaajan kirjoittajapiiriin. Olen kirjoittanut teoriaopetuksen  harjoitteina ”pieniä tarinoita ihmisistä elämän käännekohdissa.” No, ei todellakaan kuulosta kovin omaperäiseltä, mutta on kuitenkin kutkuttavan mielenkiintoista. En haaveile omasta kirjasta, en maineesta enkä arvostelusta HS:n kulttuurisivuilla. Minä VAAN kirjoitan, lähinnä itselleni. Se on ihanaa ja vapauttavaa. Kirjoittaen kehittyy – vielä tämänkin ikäisenä. Samalla kehittyy lukijanakin tietoisemmaksi.  

Novellikurssin ”trauman” jälkeen olen kerännyt melkoisen novellikirjakokelman. Klassikoita aina Tsehovista Hemingwayhin, modernisteja, kotimaasta ja muualta. Kuvassa on joitakin suosikkikirjoja. Uusin ihastus on kiinalaisen nuoren kirjailijan Yiyun Li:n ”Kultapoika, smaragdityttö”. Tarinoissa kuvataan modernia Kiinaa niukin sanoin ja tehokeinoin – mutta vaikuttavasti.

Huomenna on kevään viimeinen kokoontuminen. Kesätauko ei tietenkään ole este kirjoittamiselle, vaikka itse tarvitsenkin tapaamisten tuomaa potkua.

Lohtua!

Noin kerran vuodessa ostan lohtupullon. Tänään oli se päivä!

Aamulla töihin lähtiessäni satoi - kaatamalla. Otin mukaan Marimekon ihka uuden mustavalkoraitaisen sateenvarjon. Aamupäivällä olimme muutaman työkaverin kanssa menossa ”ulkotöihin” esitelläksemme työprojektia kollegoille. Ajattelin varustautua tyylikkäällä varjolla. Avasin varjon ja POKS! Tämä oli kolmas marisateenvarjo, jonka mekanismi petti hyvin nopeasti. Tällä kertaa heti laakista, ensimmäisestä aukaisusta.

Ulkotyö sujui silti mukavasti, kollegat olivat tyytyväisiä ja tarjosivat meille lopuksi lounaan. Käveltyäni runsaat kaksi tuntia ulkosalla yltyvässä sateessa ilman suojaa olin yltä päältä märkä. Hiukset valuivat vettä, takki oli läpimärkä ja jalkineet hölskyivät kostuneina jaloissa. Loppupäivän sitten palelinkin yltympäriinsä eli päästä varpaisiin. Join kolme isoa kuppia teetä. Ei auttanut paleluun.

Lähtiessäni töistä kotiin seurasin magneetin lailla kaikkialla parveilevia keltaisia muovikasseja ja ajauduin Stockalle ostamaan uutta sateenvarjoa. Ei ollut tällä kertaa varteenotettavan hulluja sateensuojatarjouksia, mutta ostin aiemmin hyväksi havaitsemani varjon.

Sitten päätin lohduttautua. Ostin keväisen ja hennonvihreäntuoksuisen lohtupullon (ulkoisesti käytettäväksi) ja rypyt pikasiloittavaa voidetta (tokkopa sellaista on). Kyllä tuli hyvä mieli palatessani kotiin ihka uuden, halvan ja toimivan sateenvarjon kanssa keväinen lohtupullo ja kallis pikakaunistaja kassissa. No, pussillinen Halvan Wanhan ajan lakupaloja tarttui myös mukaan... 

Takana on aivan liian täysinäinen ja väsyttävä viikko. Jalkoihin on jo vedetty villasukat. Edessä on ajatukset tyhjentävä perjantai ja toivoakseni luovuutta tihkuva kirjoitusviikonloppu.