Meri

Meri on suolaista vettä enemmän.

Meri on tietoisuus siitä, että lähtiessä ei aina tiedä määränpäätä.

Meri yhdistää ja erottaa mantereita.
Samanaikaisesti lempeänä ja uhkaavana.

Se on evoluution alku - ehkä myös loppu.

Ikkunoistani avautuu näkymä Vanhankaupunginlahdelle.

Aina se ei riitä.

Tekee mieli nähdä enemmän.

Paikkoja, joissa meri avautuu vapaana.

Sen, kuinka meri ja ilma kohtaavat.

Hetken, jona äärettömyyden houkutus ja pelko ovat yhtä suuria.

Kuvat ovat Tulliniemestä, joka kurottautuu Hankoniemestä kohti Suomenlahtea ja jossa voi astua Suomen mantereen eteläisimmälle kärjelle. 

Kööpenhaminassa, II

Tanska on saarivaltio ja siksipä rantaa riittää - merenrantaa sekä salmien ja kanavien rantoja. Tanskalaiset ovat osanneet hyödyntää rannat ja rantarakentamisen upeasti. Elävä suhde rantoihin sekä hienostunut ja monipuolinen vesielementin käyttö kaupunkitilan elävöittäjänä yllätti minut.

Uusi akvaario Den Plå Planet lähellä Kööpenhaminan lentokenttää jäi tiukan aikataulun vuoksi tällä reisssulla sisältä tutustumatta. Massoittelultaan rakennus on kuin rannalle levähtänyt suuri suomuinen vesielävä. Kaunis ulkoa ja varmaan kokemisen arvoinen myös sisältä käsin. 

Tansakassa ja erityisesti Kööpenhaminassa on vankat merikylpylä- ja meriuimalaperinteet. Useita uimaloita on meren ja kanavien rannoilla. Helsinkiin Katajanokalle on puuhattu jo pari vuotta ensimmäistä meriuimalaa. 

Örestadin kaupunginosan maankäytöllisen arkkitehtikilpailun voitti aikoinaan nuorten suomalaisten arkkitehtien ryhmä. Arkkitehti Yrjö Rossi muutti paikan päälle kymmeneksi vuodeksi ja suunnitteli ryhmineen mm. kokonaan uuden kaupunginosan infraa. Yhtenä kaupunginosan teemana on vesi eri elementeissään. Hulevesien hallintaan kaupunkikuvallisena aiheena on panostettu. Kaunista - välillä levollista, ympäristöään peilaavaa vedenpintaa ja toisaalla elävää veden liikettä.

Törmäsimme pitkin kaupunkia myös yllättäviin vesiveistoksiin Tässä sykkivien vesipatsaiden iloinen solina kiinnitti huomiota ja kaukaa niitä lähestyessä.

Tanskan saarettomalta rannikolta on avoin näkymä kauas äärettömyyteen, jos ei sitten satu katselemaan naapurimaan Ruotsin suuntaan. Niin kaunis kuin Suomen rannikko onkin saristoineen, avoin maininki ja vapaa merenaava on hurmaava maisema. Kyllä siinä melkein henki salpautuu moisen kauneuden äärellä, eikös vaan!

Lonnan linnut

Helsingin edustalla, Suomenlinnan kupeessa oleva pieni Lonnan saari on avattu yleisölle. Saarelle liikennöivä Suomenlinnan laiva tekee kieppauksen Lonnaan kerran tunnissa. Saarelle on vain muutama viikko sitten avattu ravintola ja kahvila ulkoilmaterasseineen. Ohjelmaa ja tapahtumia lupaillaan järjestää. Katso  täältä, jos saaren tarjonta kiinnostaa.

Pesiville lokeille ja valkoposkihanhille yleisö näyttää tulleen ihan puskista. Aika rauhallisesti nämä pesijät kuitenkin näyttivät ottavan töllistelijät ja kameroillaan zoomailevat. Aikaisempina keväinä linnut ovat saaneet pesiä saarella lähes omissa oloissaan.

Toivottavasti ei tule rankkasadetta vähään aikaan.

Osa valkoposkihanhista on jo kuoriutunut ja saarella taapertelee harmaata karvapalleroisia. Hanhet pesivät pareittain. Vartioiva hanhi puolustaa aika raivokkaasti pesuettaan. Hautova hanhi näytti minun mielestäni rauhalliselta ja tylsistyneeltä. Se järjesteli koko ajan munia ja peitteli niitä höyhenillä. Tämä kuva on otettu ihan venelaiturin vierestä laiturila käsin. 

Saarella on mielenkiintoinen historia. Lonnalla on mm. allekirjoitettu Suomen sodan jälkeen sopimus, jolla Suomi siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Saarella on myös purettu sotien jälkeen laivojen magnetisointia, etteivät alukset laukaise miinoja. Laitteet on museoitu saarelle. 

Suosittelen tutustumaan saaareen ja sieltä käsin avutuvaan upeaan Helsinki-panoraamaan.

Virta vie merta kohti

Lännessä oli kaikki hyvin. Parasta oli tietysti kodikas ja rento oleilu siskon huushollissa ja vanhassa kotikaupungissa Porissa kuljeskelu. Kaupungilla oli vilkasta vilinää kesän huippu-viikolla. Ulkona oli kamalan kylmä ja kova tuuli puhalsi. Kotona purin kamerasta kuvat – niitä on yli kolmesataa. Ehkä muutama postauskin on siis tulossa...

Koska kakkostie on tylsä ja puudutava ajotie, ajoimme Poriin Lounais-Suomen pienempiä teitä pitkin. Takaisin palasimme pohjoista reittiä eli Tampereen kautta. Aikaa kuluu tietysti enemmän, mutta näin saa myös uusia vaikutteita. Ja eihän loman viettoon kiire kuulu muutenkaan. Maaseutureittejä ajellessa miettii meidän ihmisten erilaista elämänpiiriä helsinkiläisestä näkökulmasta. Harvaan asuttua maaseutua, maanviljelyä elinkeinona, maaseudun palveluja ja ihmisten elämää siellä. Ja sitä, mitkä edellytykset asutulla maaseudulla ja maanviljelyllä on Suomessa. Peltoja joka tapauksessa Etelä-Suomessa vielä näyttää riittävän, mutta lehmiä ei juuri näy pelloilla. Ovatko lehmät tehotuotantonavetoissa? Sikalat ainakin ovat jättimäisiä lihatehtaita, ne tunnistaa kyllä vielä nykyäänkin hajuaistin avulla. 

Aloimme jo unelmoida pittoreskista espresso-baarista, kun ei tullut pysähdyspaikkoja vastaan ja kahvihammasta kolotti. Valtateiden varsillahan on joka kunnan kyljessä ABC-tankkauspaikka autoille ja ihmisille. Juuri niitä toistensa kaltaisia pysähdyspaikkoja halusimme välttää, mutta muu tarjonta näyttää lähes olemattomalta. Pitäisikö kehitellä maaseudun pieneksi ja vaatimattomaksi tukielinkeinoksi vaikkapa ”Kahvikuppi & kakku”-ideaa ”peti & puuro”-majoitusmuodon tyyliin?

Matkalla kiinnitti huomiota mm. upea Loimijoki lukuisine peltojen välissä luikertelevine sivu-uomineen. Loimijoen varrelle on syntynyt kyliä ja kuntakeskuksia kuten Loimaa. Kuntaliitoksetkin alkoivat mietityttää, vaikka se lienee välttämätöntä. Entiset kuntien kirkonkylät näyttävät aika hiljaisilta. Kaupallisia palveluja tarjoaa yksi Sale, jossa on kaiketi sivuposti ja pika-apteekki. Väestön keski-ikä on korkeahko, joten pakosti sitä alkaa miettiä, miten ihmiset täällä pärjäävät ja millä he hankkivat elantonsa? Ohitimme monia entisten kuntien tyhjyyttä huokuvia kirkonkyliä kuten Vampula ja Panelia.

Joillakin kylänraiteilla silmä lepäsi, esimerkiksi aika hyvin rakenteellisesti säilyneessä Irjanteen kylässä Eurassa (tai Eurajoella?). Luviassa on myös myönteisellä tavalla historian havinaa. Pyhäjärven hienon itäisen rantatien varteen on rakennettu muutama tyystin ympäristöön sopimaton ökytalo. Ihmettelen vähän. En sinänsä uuden rakentamista, mutta ympäristöön sopimattomuutta kylläkin.

Ojien, purojen ja jokien innoittamana katsoin netistä Kokemäenjoen vesistön valuma-alueen karttaa. Tässä vähän faktaa: Kokemäenjoen vesistö on maamme neljänneksi suurin vesistö. Sen pinta-ala on yhteensä noin 27 050 km2. Se muodostuu Kokemäenjoen valuma-alueesta, Loimijoen valuma-alueesta sekä seitsemästä järvireitistä. Koko vesistöalueen järvisyys on 11 prosenttia. Pohjoisessa vesistö ulottuu Ähtäriin, idässä Päijänteeseen ja etelässä Forssaan.

Leveimmillään joki virtaa Kokemäellä ja Harjavallan tienoilla. Kokemäenjoen valtavaa vesimassaa on tietenkin hyödynnetty. Harjavallan voimala jauhaa edelleen vedestä sähköä, mutta vanhat ruukit ja myllyt ovat hiipuneet pois käytöstä. Kuvissa näkymiä Leineperin entisestä ruukista Kullaalta, joka on nykyään osa Ulvilan kuntaa.

Porin kohdalla joki haarautuu erillisiksi uomiksi, joiden väliin jäävät luodot. Niistä tunnetuin on porilaisten kaupunkivirkistyspuisto Kirjurinluoto. Nykyään joki on puhdistunut minun nuoruusajoistani siinä määrin, että joessa voi jälleen pulikoida.

Kokemäenjoki laskee Pihlavanlahteen, joka on arvokasta vesilintujen pesintäaluetta. Olen syntynyt paikassa, jossa Kokemäenjoki virtaa mereen. Lapsuuteni maisemat ovat tuhoutuneet kemianteollisuutta harjoittavan tehtaan muokatessa ympäristöä uuteen uskoon. Paikka on vähän kuin ”Karjala” meidän perheelle. Käymme silloin tällöin katsomassa, onko mitään tuttua enää jäljellä: vanhaa paksurunkoista mäntyä, Kaanaan kellarin liuskekivipäällysteistä kattoa tai jälkiä talojen perustuksista. 

En muista, että lapsuudessa ranta olisi ollut näin rehevä kuin mitä se nyt on? Kuva on otettu Metsämaan lintutornista, jonne kulki lapsuuden maisemia muistuttava polku rehevän tiheikön läpi. Muistan lapsuudesta, kuinka mukavalta polulla kasvava lyhyt nurmi tuntui jalanpohjissa, kun rantaan mentiin paljain jaloin. Silloin joessa eleli vielä jokirapujakin. Niiden kuoria oli rannalla paljon eivätkä kuorenpalaset tuntuneet yhtä mukavalta kuin nurmi.

Porin edustalla meri on matalavetistä ja karikkoista, kivikkoisia luotoja on runsaasti. Tämä kuva on Antoorasta, etäisimmältä luodolta, jonen pääsee autolla.

Reposaaren kohdalla meri on jo avoinna ja äärettömänä edessä. Vastaista rantaa ei täällä näy. 

Kuulaasta illasta pimeään

Helsingin kantakaupunki avautuu polkypyöräilijälle hieman uudesta näkökulmasta. Juhannusyönä on harvinaisen hyvä tilaisuus sightseeing-pyöräilyyn, kun liikenne on muuten minimaalista.

Yhdeksän jälkeen aattoiltana lähdimme hitaalle nautiskelureitille, joka myötäilee Etelä-Helsingin rantaviivaa. Reitti suuntautui kotirannalta kohti Hermannin rantatietä, Kalasataman kautta ja Sörnäisten rantaa pitkin Meri-Hakaan, sieltä jatkoimme pitkin Pohjosrantaa kohti Katajanokkaa, jonka kierrettyämme koukkasimme kauppatorille, Kaivopuistoon ja Eiran rantaan, josta poljettiin edelleen Hietalahteen, sitten Ruoholahteen ja pyöräilybaanaa pitkin Töölöön. Töölössä maistelimme kioskisärvintä. Töölönlahden rantaa pitkin poljimme pohjoiseen ja suorinta tietä kotiin.

Rannoilla on katujen ja puistojen lisäksi venelaitureita, laivaterminaaleja, satamatoimintaa, jäänmurtajien parkkipaikka, lukuisia muistomerkkejä, mattolaitureita, kesäterasseja... Helsingissä rannat ovat lähes kaikkialla onneksi kaikkien meidän yhteistä olotilaa. 

Matkalla näimme myös tyhjentyneitä parkkipaikkoja, autioita tarjoiluterasseja ja lokkien valtaaman kauppatorin. Piknik-seurueita oli siellä täällä puistoissa. Antaumuksellisimmat juhlijat olivat kuskanneet grillit ja jopa sohvat mukanaan. Näimme tietenkin myös rantojen yksinäisiä miehiä ja muuten vaan väsähtäneitä. 

Mielestäni eniten Helsinkiä on juuri meren tuntu ja läheisyys. Kaupungin eteläisiltä rannoilta avautuu huikeita näkymiä saaristoon ja avomerelle. Maisemaan ei kyllästy. Tässä vaiheessa pyöräilyä alkaa olla jo hämärää eikä objektiivin ominaisuuksilla enää pysty ikuistamaan rantaviivan utuista sineä.

Vanhan, ajan patinoiman ympäristön lisäksi reitillä oli uusia, uljaiksikin pyrkiviä kaupunginosia. Kalasatamassa ja Jätkäsaaressa on tällä hetkellä nostureiden viidakko. 

Töölönlahdella pimeni lopulta niin, että kuvaaminen kävi mahdottomaksi. Paluumatkalla Sturenkadun pitkässä ylämäessä huomasin, että reisilihakset tarvitsevat lisää rääkkiä… 

Lähtiessämme kuulaan siniselle taivaanrananlle ilmestynyt superkuu seurasi matkaa kunnes puikahti pilven taakse. Noin 30 kilometrin jälkeen olimme jälleen kotona ja kello oli siirtynyt juhannuspäivän puolelle. Oli pimeää ja taivas pilvessä.