Niin tai näin

Huhtikuuni on poikennut tavanomaisista huhtikuista. Olen ollut väsynyt ja jatkuvista työkiireistä uupumuksen kynnyksellä. Olen ynnäillyt kaikki jäljellä olevat lomapäiväni ja miettinyt, kuinka suuren loven eläkkeelle siirtyminen toisi talouteen. Töissä usea työkaveri on pitkällä sairauslomalla. Se pistää meittimään omaa jaksamista. Osittain tämänhetkinen ahdinko töissä johtuu juuri resurssien vajauksesta.

Olin muutama viikko sitten kotikonnuilla Porissa. Vanhempi siskoni on ollut jo parisen vuotta eläkkeellä ja näyttää viihtyvän. Nuorempi sisko on töissä vielä yhden lukuvuoden. Olen miettinyt, että kävisin töissä vielä puolitoista vuotta, jolloin täyttyy ns. henkilökohtainen eläkeikäni. Tänä keväänä olen miettinyt, jäänkö sittenkin elekkeelle heti, kun se on mahdollista? Työni on mielenkiintoinen näköalapaikka ja se pitää pakosti mukana tässä ajassa. Kaikki tämä painaa taas työssä jatkamisen vaakakupissa.

Tämä on tietenkin hyvin henkilökohtaista pohdintaa. En tiedä vielä, mihin päädyn pohdinnoissani. Asia pyörii kuitenkin päässäni erityisesti sunnuntai-iltaisin, kun seuraava työviikko on edessä. Alan alitajuisesti pohtia, kuinka paljon on kokouksia ja minä päivinä, missä järjestyksessä työni ensi viikolla teen ja mitä pitäisi saada aikaiseksi.

Kävimme siskojen kanssa Porissa Metsähautausmaalla ja Käppärän hautausmaalla. Löysimme melkein kaikki nekin haudat, joissa lepää kaukaisempia sukulaisia tai muita vanhempiemme lähipiiriin kuuluneita läheisiä ihmisiä.

Omat vanhempamme lepäävät Metsähautausmaalla komeaksi kasvaneen mustikkapehkon alla honkien humistessa ympärillä.

Sellaista elämää

 

Elämä on tällä hetkellä lähinnä pieniä ohitse vilahtelevia hetkiä työn lomassa. No on se työkin tietysti elämää, ilman työtä ei ehkä olisikaan elämää – ainakaan tällaisenaan kuin se nyt on.

Olen koko työurani ajan ollut työhön sitoutunut ja vastuunkantaja. Voisi sanoa, että joskus liikaakin. En ole myöskään pelännyt uuden oppimista. Urani paras esimies tarjosikin uusia haasteita aina ja heti, kun huomasi, että alan kaivata viritystä rutiineihin.

Nykyiseen asiantuntijatyöhön minut palkattiin yli viisikymppisenä työkokemuksen perusteella. Tällä iällä työ ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi enää kovin merkityksellistä. Työ pitää kyllä kieltämättä aivot vikkelässä kunnossa ja se on ikääntymisen myötä ennen kaikkea itselleni hyväksi. Entistä useammin olen havainnut ajattelevani sitä aikaa, kun voin täyttää päiväni muilla asioilla työn sijaan. 

Näitä olen miettinyt viime aikoina, kun yksi työkavereista on jäänyt eläkkeelle, useampi on pitkällä sairauslomalla ja yksi on astunut uutena ummikkona vuorotteluvapaana olevan sijalle. Olen täällä aikaisemminkin riipustellut tylsästä aiheesta eli liioista töistä ja nyt on taas se tilanne, että tekemätöntä työtä kasaantuu jatkuvalla syötöllä, päivät kuluvat asiakasneuvotteluihin ja kokouksiin ja ajattelutyö on tehtävä iltaisin. Se alkaa kostautua.

Viime viikonlopun makasinkin vuoteessa keuhkoputket täynnä limaa. Kävin lauantaina aamulla melko huterassa kunnossa ostamassa appelsiineja ja lottokupongin. Join puristettua mehua monta lasillista. Yskin limat keuhkoista eikä tullut nuhaa. Ei tullut lottovoittoakaan, joten menin sitten maanataina taas töihin ;-) 

Sähköä ilmassa

Tänä vuonna olin vuodenvaihteessa kolme viikkoa talvilevolla. Tapailin perhettä ja muita ihmisiä, ajattelin aatoksiani ja hissuttelin kotona. Unohdin hetkeksi työt ym. arkisen. Tunsin itseni latautuneeksi töiden alkaessa talvitauon jälkeen.

Kun painon työkoneen ctrl-alt-delete:ä kirjautukaseni töihin ja tuottoisan arjen pariin, kuului pahanenteisesti ZZZZ ja kipinät sinkoilivat. Töihinpaluu osoittautui liian sähköiseksi! Näppis hajosi etusormeni hipaisusta ja koko tietokone meni niin sekaisin, että jouduin lopulta kutsumaan tite-ryhmän apuun. Muuten oli ihan kiva palata töihin! 

Hupsista!

Nyt en kerta kaikkiaan keksi enää mitään hyvää syytä olla päivittämättä blogia….. Tietokonekin kun oli pakko avata laskuja maksaakseni. En ajatellut tietoisesti pitää näin pitkää kirjoitustaukoa, mutta aika vain hupsahti jonnekin. Ensin oli mielessä monenlaisia aiheita, mutta vähitellen ne hiipuivat jonnekin taka-alalle ja keskityin selviytymään ns. työelämän haasteista. Virittelen nyt taasen tätä kirjoittamista vaikka sitten hitaaseen tahtiin.Yritän myös lukea muiden postauksia, blogien seuraaminenkin kun on jäänyt väliin pitkäksi toviksi. 

Lomalla siis ollaan onnellisesti toista viikkoa. Ennen tätä kevät oli ylikiireinen ja jouduin tekemään touko-kesäkuussa kuusipäiväisiä työviikkoja. Se on lähes liian rankkaa tällä iällä. Oli ne jokakeväiset peruskiireet ja niiden lisäksi pari aikaa vievää kehittämisprojektia. Minua henkilökohtaisesti ei siis ylen määrin ole harmittanut kylmä ja tuulinen kevät ja alkukesä. Ei sää haitannut varsinkaan ostettuani toukokuun alussa tuulen ja sateen loitolla pitävän parkatakin. Se osoittautui koko hintansa väärtiksi ja parhaaksi tekemäkseni ostokseksi aikoihin.

Tästä keväästä ja alkukesästä päällimmäisenä on mielessä perheen pienen ihmisen kehityksen seuraaminen. Tyttären tytär on nyt 3,5 kk:n ikäinen ja hän on oppinut jo vaikka mitä. Hän on kasvanut vastasyntyneestä vauvaksi, pieneksi omaksi itsekeen. Onneksi tytär ja vävy ovat toivottaneet meidät isovanhemmat tervetulleiksi vauvan kehityksen aktiiviseen seuraamiseen.  

Nyt on ollut pari lämmintä kesäistä päivää sadeherkkien päivien jälkeen. Kevään kiireiden vuoksi tuntuu parhaalta lomalta juuri nyt lähinnä vain oleminen ilman suunnitelmallisuutta tai tiukkoja aikatauluja. Huomenna menaamme lähteä pienelle reissulle Turkuun ja Naantaliin.

Tänään kävin vaihteeksi Kumpulan kasvitieteellisessä paratiisissa. Napsin kuvat puutarhassa kävellessäni. Tällä hetkellä kukkivat monelaiset valkoiset ”hörhelöt”, hortensiat ja spireat yms. Ja ruusut - ne tuoksuivat niin huumaavalta, että oli pakko sulkea silmät. 

Kaunista kesän jatkoa!

Malmö-Kööpenhamina ynnä muuta

Huomenna pitää taas laskeutua normielämään. Aamulla taitaa väsyttää, koska nukkumaanmeno on siirtynyt yöllä kahden korville. En ole mahtanut mitään sisäisen kellon kiepahdukselle enkä ole kyennyt säätämään rytmiä normaaliksi ennen töiden alkamista. Huomenna panen kellon soimaan, menen töiden jälkeen vielä uimaan ja toivottavasti saan seuraavana iltana ajoissa unen päästä kiinni.

Olen joululoman aikana sukuloinut, kohennellut hieman kotia, katsonut aika paljon televisiota ja samalla kutonut pois lankavarantojani. Päivitin lankamenekin blogiin ja totesin kutomattomien lankojen entisestään lisääntyneen? Tavoite oli ihan päinvastainen - piti kuluttaa varastoja pois! Toisaalta muutama isompi käsityö on viittä vaille valmistumassa. 

Katsoin lomalla mm. Silta-sarjan toisen tuotantokauden parin päivän aikana putkeen. Luulen, että sarjan intensiivinen katsominen on sille eduksi monimutkaisten juonenkäänteiden vuoksi. Koska kävin viime kesänä Kööpenhaminassa ja Malmössä, katselin myös kaupunkitilaa tarkemmin ja näinkin sarjassa tuttuja paikkoja. Kaupungin silhuetit on kuvattu hienosti, tasainen Kööpenhamina sillan toisella puolen ja Malmö torsoineen toisella. Tekijät osaavat hyödyntää arkkiteehtuurin ja tanskalaisen muotoilun osana kokonaisuutta. Silmiin osui myös Atrekin ja Iittalan tuotteita kodeissa. 

Samainen aihe eli ekoterrorismi oli juonen aiheena myös YLE:n Tellus-sarjassa. Silta vetää mielestäni kyllä pidemmän korren jännitteeltään, rooleiltaan ja käsikirjoituksen osalta. Rikostutkinnan lisäksi sarjassa on oleellista hieman kimurantit poliisipersoonat sillan molemmin puolin, heidän saumaton yhteistyönsä ja keskinäinen dialogi, ystävyyskin.

Kööpenhaminassa päätimme äkkiseltään ohi kävellessämme mennä katsomaan hienon poliisitalon arkkitehtuuria. Pääportilla oli asiakaspalvelupiste ja hyvin ystävälliset poliisimiehet päästivät hetken mietittyään ja neuvoteltuaan joukkomme sisäpihalle 10 minuutin ajaksi. Sitten alkoi hirmuinen kamerojen tohotus ja muun kuvauslauman välttäminen kunkin otoksissa. Sisäpiha vilahtelee Sillassa ja joissain kohdin roolihenkilöt kävelevät sisäpihan viereistä kaarevaa käytävää pitkin. Yksi poliisi tuli kanssamme sisäpihalle ja kun 10 minuuttia oli kulunut, hän pyysi meitä poistumaan.

Kuvat ovat ottamiani pikaotoksia. Palasin niihin Sillan siivittämänä. Kuvistakin ilmenee, että sisäpiha on askeettisuudessaan ja klassisistisessa kurinalaisuudessaan hulppea tilakokemus. En löytänyt netistä tietoa arkkkitehdista tai valmistumisen tarkasta ajankohdasta. Tyylin perusteella rakennus on peräisin noin 1920-luvulta ja edustaa tuon ajan pohjoismaista klassismia. Lienee yksi tuon aikakauden ja tyylin helmistä. Samaan aikaanhan on valmistunut meidän eduskuntatalomme. 

Mihin se joulukuu melkein hurahti?

Välillä sitä miettii, että mihin aika oikein hupenee. Aloin miettiä, mitä tässä kuussa on tapahtunut.
Paljon aikomaani on jäänyt tekemättäkin.

*

Tässä
joulukuista 
tajunnanvirtaa:
olen tavannut molempia lapsia
olen ollut terve koko kuukauden

vaikka olen mennyt melkein joka ilta liian myöhään nukkumaan

ja herännyt aamulla herätyskellon pirinään väsyneenä
olen myöhästynyt lähes päivittäin vähäsen töistä

olen tullut työpäivinä kotiin aikaisintaan kuuden jälkeen

olen nähnyt lounaalle kävellessä useana päivänä auringon!

olen käynyt isosiskon luona Espoossa

olen käynyt kerran viikossa uimassa
olen täyttänyt vuosia

olen tehnyt töitä vähän yli puolen metrin verran

olen saanut töissä yhden varsinaisen tahtojen taiston onnellisesti maaliin

työnantaja lahjoitti minulle kaksi ylimääräistä vapaapäivää kiitokseksi ahkeroinnista

olen syönyt kolme jouluateriaa (joista yksikään ei ole olllut ns. perinteinen)

olen pitänyt yhden kevytpaastopäivän viikossa

olen käynyt yksissä glögijuhlissa
olen ollut mukana kaksissa pikkujouluissa

olen käynyt kahdessa konsertissa

olen käynyt yhdessä näyttelyssä ja kerran galleriassa
olen käynyt hypistelemässä joulumarkkinoilla

en ole ostanut joululahjoja (hankin kaikki lahjat syksyn aikana, hyvä minä)

en ole vielä leiponut taatelikakkua, mutta olen hankkinut ainekset siihen

en ole suunnitellut jouluaterioita tai hankkinut ruoka-aineksia niihin

en ole siivonnut kunnolla koko joulukuun aikana

olen käynyt pesemässä pyykit talopesulassa (pesukone hajosi)

olen nauttinut amaryllisten kukista

en ole hommannut hyasintteja

olen polttanut kynttilöitä (monia kynttilöitä)

olen kuunnellut jouluradiota

olen lähettänyt joulukortit (myöhässä, kuten aina)

olen ummistanut korvani Putinin ja Venäjän tilanteen suhteen

olen lukenut hesaria huonosti ja aikomani kirjatkin ovat lukematta
blogejakin olen seurannut vain satunnaisesti ja päivittänyt omaani harvakseen
olen voittanut yhden sarjan pienimuotoisessa valokuvauskilpailussa ja saanut lahjakortin Rajalaan
muiden sarjojen sijoituksita sain läjän leffalippuja

olen katsonut tv:sta monta ns. romanttista komediaa ja muutaman loistoelokuvan (tänään Sovituksen)

olen ostanut Marimekosta pöytäliinakankaan jouluksi, mutta en ole ommellllut päärmeitä

olen ostanut jouluherkuiksi pähkinöitä, marsipaanisuklaata, wienernougat:a ja marmeladikuulia
olen antanut lahjana tuntemattomalle osuuteni joulumieli-keräykseen

olen neulonut kolmet punaraitaiset sukat

olen tilannut nettikaupasta valkoista ja vaaleanpunaista alpakka-lankaa

olen saanut työkaverilta marjakuusen komian oksan maljakkoon joulupuun korvikkeeksi

en ole nähnyt vielä  marraskuussa siskontytölle syntynyttä poikaa, mutta huomenna näen!

Nyt lomailen runsaat kaksi viikkoa. Tiedossa on vähän sukulointia, esijoulu lasten kanssa,
lepoa ja löysäilyä, ulkoilua, hyvää ruokaa ja mahdollisesti uusi päärmätty pöytäliina pöydällä….

Mukavaa ja rentoa Joulun odotusta sinullekin!

Pilkahduksia

Helsingissä uutisoitiin auringon kurkistelleen marraskuussa taivaalla 13 tunnin ajan. Laskin, että keskimäärin aurinko möllötti taivaalla päivittäin 26 minuuttia. Eipä todellakaan ole ihme, että on tuntunut pimeältä ja synkältä.

Mutta onneksi alkoi viimeinkin tämä joulukuu ja toi heti pelastuksen pahimpaan hätään, valottomuuteen. Eilen aurinko paistoi vähän aikaa iltapäivällä ja tänään jo pidempään. Kokoonnuimme työpaikalla päätyhuoneeseen ja katselimme, kuinka upeasti aurinko laski Töölönlahteen. Taustalla näkyi Helsingin silhuetti kirkontorneineen ja monine tunnistettavine rakennushahmoineen. Pala kansallismaisemaa kylpi purppurassa ja näkymä peilautui peilityyneen veteen.  Joku meistä puki kokemuksen sanoiksi ”tämä on ihan parasta työhyvinvointia!” Pahus, kamera oli kotona.

Olen saanut valon voimalla tällä viikolla tosi hyvin raivattua työpöytää. Iltaisin olen kutonut raitasukkia ja koti alkaa olla räjähdyksen partaalla. Lauantaina lapset tulevat kylään, joten yritän perjantaina töiden jälkeen tehdä jonkinlaisen pikaraivauksen.  On se vaan onni ja autuus, että juuri keskellä pimeintä vuodenaikaa on tämä Joulu, valon juhla. 

Hento vaalea

Tänään olimme työkokouksessa Viikin tiedepuistossa vanhassa Viikin kartanon väentuvassa. Iltapäivällä lounaan ja kahvin välissä, kesken yhteisen pohdinnan joku hihkaisi, että ”LUNTA”. Kaikki me käänsimme salamannopeasti katseemme kohti väentuvan ikkunaa. Kyllä, hento lumisade oli alkanut.

Mukavaa, kun tulee talvi. Ensilumi tosin sulanee pian, koska pakkanen antaa vielä odottaa. Olenkin jo odotellut lunta, koska maailma muuttuu heti valoisammaksi. Joulua en ole vielä ajatellut, marraskuutahan kestää vielä viikon verran.

Tänään ajattelin, että onpa hyvä, ettei minun tarvitse vastalahjana lahjuksille tai rahasta mainostaa blogissa joulutorttuaineita, joulusomisteita, kynttilöitä ja mitä kaikkea sitä onkin tullut silmäiltyä jo marraskuun ajan blogeissa. Ei tarvitse, kun tili tulee ihan muualta ja rahat riittää torttuainesten yms. ostoon. Riittää, kun kirjoitan, että tänään satoi Helsingissä ensilumi!

Aurinko yllätti

Olin koko viikon ilmanalan matalapaineiden kyykyttämä ja aivot olivat ihan TÖÖT. Olen ripotellut kalenteriin loppuvuodeksi viikottaisen saldovapaan, koska kesällä tuli tehtyä aivan liikaa töitä. Tänään olin arkivapaalla ja ajattelin lojua koko päivän sohvalla lueskellen. Aloitin lojumisen herättyäni. Kuuntelin radioita ja luin hesaria aamupalan nauttimisen lomassa. Käperryin kesällä virkkaamani torkupeiton sisään, mutta sitten ikkunasta tulviva aurinko alkoi vaivata.

No mikäs siinä, minäpä lähdin ulos kävelemään. Siellä olikin pirtsakin vilpoinen sää. Aurinko on paistanut tänään koko päivän. Myöhemmin kävin kaupassa kävellen ja vielä nyt illansuussa ennen auringonlaskua kävin kolmannen kerran kävelemässä ulkona. Aivot toimivat taas! Jälleen kerran tuli todistettua, kuinka matalapaineiden ja korkeapaineiden vaihtelu vaikuttaa ihmiseen kehollisesti.

Torkkupeitto on virkattu aaltomaisena pylväsvirkkuuna, lanka on norjalaista 100 % Drops-villalankaa ja hankittu Liljan Lankakaupasta. Raidoituksen olen virkannut kahdeksasta eri sävystä lomittaen. Peiton koko on reilunpuoleinen 1,3 m x 1,7 m, joten mahdun hyvin käpertymään sen sisään. Lankaa peittoon kului 1,6 kg. Virkkasin peittoa kesällä hellejakson aikana, kun teki mieli virkata. Mietin silloin, että onko tässä mitään järkee? Mutta onpahan ainakin peitto nyt syksyllä käyttövalmis.

Niin se on

Niin se vaan on, että syyskuun kieppeillä viimeistään tulee syksy. Kauniin kesän vuoksi se tuntuu tänä vuonna luonnolliselta vuodenkierrolta. Ainakaan vielä syksyn tulo ei ahdista. Parvekekukkien kastelu on hidastunut ja lannoituksen puutteessa kukinta alkaa vähitellen hiipua. Toisen parveekkeni tomaattisato on melkoinen. Poimin sieltä joka päivä kourallisen tai pari pieniä punaisia ja oranssin värisiä herkkuja.

Tällä viikolla on ollut töissä taas aikamoista menoa ja meininkiä, paljon muuhun ei aikaa ole riittänytkään. Kahtena päivänä olen joutunut astumaan parrasvaloihin ja alkuviikon aikana muun työn lomassa valmistella, mitä siellä parrasvaloissa puhun. Nykyisessä työssäni esiintymiset tai powerpointtien valmistelu ei ole ihan jokapäiväistä. Tänään tuntuikin, että takki on nyt aika tyhjä ja tulin kotiin jo viideltä. Olenkin ehtinyt tehdä kaikenlaista, kuten ottaa pienet nokoset sohvalla ja virkata reunusta parahultaan syksyksi valmistuvaan torkkupeittoon, jonka Auli-sisko kannusti virkkaamaan.

Helsingissä on satanut viime päivinä ihan mennen ja tullen. Joka päivä olen kastunut ainakin kertaalleen. Sade on ollut välillä tihuutavaa ja välillä on satanut raskaita, suuria ja märkiä pisaroita. Hetkittäin on tuntunut siltä, että taivashanat olisi aukaistu ja vettä on tullut kuin saavista kaatamalla. Tällä viikolla olen totuttautunut viileneviin ja kovaa vauhtia pimeneviin iltoihin. Olen vetäissyt jalkaan villasukat ja sytyttänyt kynttilän. 

Hyvä loma - parempi mieli

Runsaat neljä viikkoa sitten syöksähdin lomalle. Loma oli vaihteleva ja hyvä – suunnittelemattomanakin tai ehkä juuri siksi. Oli sopivasti menoa, vierailuja ja sukulointia, yksi muutto ja riittävästi omaa-aikaa-päiviä. Lukemaan en juuri ehtinyt, yhden aikomistani kirjoista aloitin viimeisenä lomapäivänä.

Loman aikana kävin kerran töissä kastelemassa kukan. En avannut kertaakaan puhelinta enkä lukenut sähköposteja. Tänään sitten tipahdin takaisin työelämään. Lähes 30 astetta lämmintä työhuoneessa, läjä töitä pöydällä, paljon sähköposteja ja kysymyksiä sekä yhden työkaverin loman aikainen ”selkäänpuukotus”.  Mutta tipahdettu on ja saatu muistutus työelämän pelisäännöistä. 

Päiväkirjaan voi varmaan kirjoittaa, että ihan p a s k a päivä! Aloitan huomenna uudestaan ja alusta loman jälkeisen elämän. 

Syöksähdys lomalle

Olen lukenut lehdestä, kuinka pitää valmistautua lomaan. Pitää hidastaa hyvissä ajoin työtahtia, pitää putsata työpöytä ja antaa tilaa uudelle, on hyväksi valmistella vähän ja positiivisella mielellä loman jälkeisiä työkuvioita. Lomaohjelma pitäisi suunnitella itselle ja perheelle armeliaasti, ettei tuli lomastressiä tai parisuhdekriisiä.

Minä tein viimeiset työpäivät töitä kellon ympäri lähes paniikkitunnelmissa ja tulin eilen kymmeneltä illalla kotiin. Vatsaa kurni nälästä, mutta onneksi kämppis MK kysyi, että saisiko olla jotain? Ja niinpä hetkessä eteeni ilmestyi kuppi teetä, voileivät ja rahkapulla! Aamuyöllä herätessäni ajatukset vielä pyörivät töissä ja aamulla soi sulkematta jäänyt työpuhelin. Aamupäivän ajan oli vielä vähän säädeltävä MK:n työkuvioiden kanssa enkä tiennyt millä kulkuneuvolla lähden siskon luo Poriin ja mihin aikaan. Puoleen päivään mennessä asiat kuitenkin ratkesivat ja nyt alkaa tuntua ihan pikkuisen siltä, että LOMA on nyt alkanut. Töistä lähtiessä pöytä ja kaikki apupöydät jäivät siivoamatta ja paperiläjien peittoon. Tekemättä jänneet työt pinosin kolmeen kasaan kiireellisyysjärjestyksen mukaan: kiireelliset, lähes yhtä kiireelliset ja vähemmän kiireelliset. Niihin palaan loman jälkeen.

Ei se elämä aina mene niin kuin parasta olisi eikä lomalle laskeuduta kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Mutta kuitenkin LOMA alkoi nyt ja lähden ehtoisan emännän eli Auli-siskon hoiviin Poriin muutamaksi päiväksi. Mitään muuta ei sitten ole vielä suunniteltukaan loman varalle, joten lomastressiä ei nyt ainakaan ole odotettavissa! Illalla nähdään Auli ja J!

Tällaista tänään

Taas on meneillään jokakeväinen ilmiö. Olen töissä päivät, illat ja lauantait. Päivät meinaavat sotkeutua jo toisiinsa. Tänään aamulla luulin, että oli lauantai. Olikin vasta perjantai. Päivästä tuli sitten vissiin se toivomani toivontai - viikon lisäpäivä? Olen saanut parin viikon aikana noin 40 cm töitä valmiiksi. Vielä olisi toinen mokoma saatava pois pöydältäni ennen kesälomaa. 

Jaksan kyllä sinänsä tehdä töitä, mutta ikävimmät ja itsekeskeisimmät asiakkaat, ne kaikkijustminullejaheti-tyypit tuntuvat nyppivän minusta irti lähes pieniä ihmisen palasia. Eikä tästä postauksestakaan kovin hääppönen tullut, mutta tuli nyt kuitenkin tämä pahuksenmoinen potutuksen tunne tänne itselleni ikuistettua. 

Voi tätä arkea!

  

Päivät hupenevat käsistä, vierivät sormien välistä. Aamulla lähden töihin ja juuri milloinkaan en palaa kotiin ennen seitsemää. Ei ole ollut melkein koko alkuvuoden aikana riittävästi tilaa ajattelulle. Se on paha juttu, todella paha. Viikonloppuisin olen kyllä virkistäytynyt mielenkiintoisissa paikoissa ja mukavassa seurassa. Pitäisi keritä uimaan. Se on minulle tehokkain keino kohottaa kuntoa. Onneksi osaan pitkittyneistä työpaineista huolimatta relata iltaisin ja nukkua hyvät yöunet.

Tänään siivosin töissä outlookin kalenterista tarpeettomiksi käyneitä nimiä. Muutama on jäänyt eläkkeelle, pari vaihtanut työpaikkaa ja kolme menehtynyt sairauksiin vuoden kuluessa. Mietitytti kaikkien joukosta poistuneiden nimien siivoaminen. Pysäytti ja sai ajattelemaan. Me sitkeät olemme työnantajille vastuuta kantava voimavara. Mutta ei meidänkään selkänahkaa jyystämällä maailmaa silti paranneta. Ei paranneta!

Tyttären ja vävyn innoittamana teen hyvää itselleni. Kevätsiivousta ainaskin. Olen kuukauden vegaani-ruokavaliolla ja katson, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään? Liha yms. eivät näköjään tee tiukkaakaan ja sen tiesinkin ennalta. En tunne minkään sortin himoa jotain pihvilihaa kohtaan. Ei juustosta luopuminenkaan ole loppujen lopuksi ollut vaikeaa, vaikka niin etukäteen kuvittelin. Kahvimaitoa kaipaan ja teehen hunajaa. Soijamaito ei maistu maidolle ja juoksettuu herkästi, vaahterasiirappi sen sijaan on hyvä hunajan korvike. Aamujugurttia himoitsen eniten. Kokeilen erilaisia soija-, kaura- ym. jugurtteja. Osaako joku vinkata hyvästä jugurtin korvikkeesta?

Itsepetosta tai ei, mutta pääsiäisen suklaamunat piti tietenkin syödä ennen ruokavaliolle ryhtymistä. Rajansa se on sentään ihmisen kieltäymyksillä. Munat syötiin siis varastoon hyvissä ajoin eikä niitä enää edes tee mieli.  No, ehkä ihan vähän yhtä Fasun mignon-munaa.

Nyt syödään näitä muita soikeita. Tutuksi tulevat nyt tofut, tempet sun muut vegaanit maut.  

Päivästä päivään ( I )

Joka työpäivä menen töihin Kallion kaupunginosaan seitsenkerroksisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen. Päivittäin kävelen shakkiruudutetuilla käytävillä. Sivuutan TILA-nimisen valokuvateoksen työhuoneeseen kävellessäni. Kertaakaan en ole ollut niin ajatuksisssani, että olisin kävellyt sisälle teokseen. Saas nähdä, löydänkö itseni vielä jonain päivänä kuvan tilasta?

Ulkoa kantautuu sisälle työhuoneeseen läheisen päiväkodin lasten ulkoillessa mölyä. Kadulta kuuluu raitiovaunun kirskunta ja Kallion pelastuslaitokselta pelastamaan ampaisevien paloautojen ujellus. 

Kesällä ikkunan ollessa avoimena katupöly laskeutuu pöydällä oleville papereille ohueksi verhoksi. 

Pikalähtöjä

Aamulla herätessäni päivä jo sarasti. Vilkaisin herätyskelloon, että joko se pian pirahtaa soimaan. Jestas sentään, kello oli jo kymmentä vailla yhdeksän. Ilmankos tunsin levänneeni. Pikavaihe päälle: vessaan, vaatteet ylle, olkalaukkuun kaikki tarpeellinen, takki niskaan ja juoksuun. Tasan puoli tuntia heräämisestä olin töissä Hakaniemessä. Tosin ratikka sattui tulemaan pysäkille juuri sinne puuskuttaessani ja metrokin saapui heti, kun sain köpöteltyä liukuportaat alas.

Metropysäkillä ja työpaikan kulmilla oli paljon ihmisiä ja poliisin rynnäkköryhmä. Vilahdin töihin melkoisen rivakasti peläten, että joku vaaratilanne on meneillään. Myöhemmin selvisi, että paikalla kuvattiin kohtausta elokuvaan. Outo tilanne kuvasti kuitenkin osuvasti muutenkin outoa aamua.

Kymmeneen asti vastailin puhelimeen, sitten neuvottelin peräkkäin kahden asiakkaan kanssa. Toisen kanssa jouduin vähän jo hoppuilemaan, koska kalenterissa oli neuvottelu Kampissa kahdeltatoista. Sinne siirryn vartissa metrolla. Mutta olin viisi minuuttia myöhässä enkä kerinnyt pissalle. Vasta kokouksen päätyttyä yhden jälkeen pääsin vessaan. Myöhästyneen pikalounaan jälkeen vastailin sähköposteihin ja sain yllätysasikkaan. Aivan erityisen ja hankalan sellaisen. Mielessä kävi jopa, että onneksi poliisit ovat valmiiksi kadulla, jos tilanne käy uhkaavaksi. Varttia yli viisi päätin, että tämä oli nyt tältä päivältä tässä. En edelleenkään ole työn sankari. Saatan sen sijaan olla idiootti tai vähintään työn orjuuttama.

Kotimatkalla ostin runsaat kaksi kiloa Egyptin naveleita, mehukkaiksi havaitsemiani. Kilohinnasta (0,69 e) päätelleen jossain muuallakin tehdään töitä orjan lailla…

Mitenkä kuva liittyy tähän päivään? Ei sitten mitenkään, mutta kuvastaa kuitenkin toivetta, että voisin joskus viettää kodissani yhden arkipäivän itseni kanssa vailla yhtään velvoitetta mihinkään! Vai olisiko kaikesta tohinasta huolimatta sittenkin sisinnä minua joku rauha? 

Töihin & iPadiin unohtuneena

Kaksi viikkoa sitten solahdin arkeen pitkän loman jälkeen. Parissa viikossa saldotunteja on kertynyt niin paljon, etten kehtaa niitä tänne edes kirjoittaa. Elämä on sujunut tätä rataa: aamulla hämärässä töihin, illalla pimeässä kotiin, leipää ja teetä (kun muuta ei jaksa tehdä), sohvan nurkkaan iPadin kera, sitten nukkumaan. Töissä on käyty viime aikoina vakavassa hengessä resurssikeskusteluja, joten en suinkaan korosta tässä nyt sankaruuttani. Ihan muusta on kyse, mutten voi tänne työasioita tämän tarkemmin kirjoittaa.

Tähän väliin iPad on ollut juuri passeli ja helppo vapaa-ajan korvike. Nopea ja näppärä. iPadissä hoidan virtuaalista maatilaani, murskaan karamelleja, täytän sudokuja, katselen vanhoja ohjelmia Areenalta (kuten Ponille kyytiä), luen sähköpostit ja katsastan teidän bloginne. Astiat ovat kertyneet tiskipöydälle, pyykit pyykkikomeroon, kukat kuihtuneet maljakoihin. Nukkumaan mennessä olen lukenut muutaman sivun Munroa tai pari aukeamaa naistenlehteä. Sitten olen sammunut. Ja aloittanut aamulla seuraavan samanlaisen päivän.

Päässä on kiristänyt liika työnteko. Koko kehossa on kiristänyt vaatekerrokset, kun on pitänyt pukeutua kylmän vuoksi lämpimästi. Ihossa on kiristänyt pakkanen ja kuiva ilma. Ostin luomuöjyistä sekoitetun kuivaöljyn ja se hupsahti nahkaan niin, että melkein tirisi. Varpaissa ei ole kiristänyt. Ostin ALE:n loppurysäyksestä talvinilkkurit, joissa on lämmin vuori, riittävästi tilaa varpailla, pitävä pohja ja vetoketjut kahden puolen etuläppää. Käytännöllisyys, mukavuus ja turvallisuus ohittivat tyystin kaikki muut valintakriteerit.

 

Viikonlopun aikana olen pakottanut itseni ulos ja liikeelle, kun pakkanenkin vähän hellitti. Eilen kulki vielä tahmeasti, mutta tänään nautin kävelystä. Tein pitkän kävelylenkin rantaa pitkin Hermanniin, Kalasatamaan, Vallilaan, Tukkutorille ja Teurastamon alueelle. Kameraa ei ollut mukana, koska maisema oli lähtiessäni harmaa ja sävytön. Taas harmitti, koska näin paljon kuvattavaa. Vanhoja patinoituneita tiiliseiniä, kauniisti kaareutuvia oksia, huurteiset ruusunmarjat, eteeni lehahtaneet pörheät varpuset… Koko viikonloppu tarvitsin melkein edellisestä työviikosta toipumiseen, ehkä vähän sain ladattua ensi viikon varallekin.

 

Sain siskolta joulukuussa ihmellisen amarylliksen. Se on puskenut yhteensä neljä kukkavanaa ja jokaisessa on ollut neljästä viiteen kukkaa. Taidan yrittää säilöä tämän superyksilön uusien kukkavanojen toivossa.

Tunteikas viikko

Viikko on ollut täynnä lämpimiä tunteita, lempeitä ajatuksia ja arvokasta läsnäoloa.

Maanantaina kotitalon taloyhtiö ja naapurit järjestivät minulle läksiäiset. Puhetta, pianonsoittoa, laulua, kuohuvaa, suolaista ja makeaa. Minulle jäi lämmin muisto illasta. Toivottavasti muillekin.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kirjoitin tarinan salaperäisestä äidinäidistä. Koska hänen menneisyydessään on salaisuuksia ja aukkoja, täytin ne mielikuvituksen voimalla. Olen jo pitemmän aikaa miettinyt erilaisia todennäköisiä ja kohtalokkaita elämänkäänteitä. Kun lopulta syvennyin kirjoitamiseen viime hetkellä, koin ikäänkuin uivani äidinäidin nahkoihin niin, että kirjoituksen tyylikin poikkesi tavanomaisesta kirjoitustyylistäni. 

Tämä on aika outo prosessi enkä ihan tarkkaan tiedä, mitä kaikkea siinä toisen nahkoihin menemisessä tapahtuu. Prosessin jälkeen aika vieras äidinäiti astui monta askelta lähemmäksi minua. Mieli ihan herkistyi, kun eläydyin hänen vaikeisiinkin elämänkohtaloihinsa.

Keskiviikkona kävin ostamassa talon väen lahjarahoilla mustan nahkaverhoillun Domus-tuolin Artekin Aitasta työtuoliksi uuteen kotiin. Kävin myös uuden asunnon puutteiden korjausten jälkitarkastuksessa. Vahvistui taas tunne siitä, että kyllä tästä minulle hyvä koti tulee.

Torstaina tein niin pitkän työpäivän, että melkein tuli tunteet pintaan jo pelkästä väsymyksestä. Olen lähes koko joulukuun lomalla, mikä teettää töitä etuperoisesti.

Tänään perjantaina olin koulutuksessa kaupunginpuutarhan tiloissa. Menomatkalla ihailin sinistä Töölönlahtea ja lyhtynä toistavaa talvipuutarhaa. Lounastauolla kävin talvipuutarhassa kameran kera. Kuvasin kaikkea pientä ja herkkää, kuten yllä olevista pikkukukkakuvista näkyy.

Kotiin tullessani poikani M. tuli käymään ruokakassi mukanaan. M. valmisti minulle pinaattikeittoa vähän eri tavalla kuin miten minä yleensä keiton teen. Makasin olohuoneen sohvalla unen ja valveilla olon rajatilassa ja kuuntelin astioiden kilinää pojan tehdessä ruokaa. Tuollainen kilinä on muuten äärettömän kodikasta läsnäoloa. En ole pitkään aikaan kuunnellut tuolaista kodikkuutta työpäivän jälkeen. Hempeälle mielellehän siitä tulee.

Huomenna ryhdyn tyhjentämään ja purkamaan kirjahyllyjä. Viikon päästä minulla jo on avain parin ratikkapysäkin päässä olevaan uuteen kotiin.