Kesäpaikka

Minulla on runsaat kymmenen vuotta ollut ilo nauttia silloin tällöin MK:n kesänviettopaikasta. Paikka on 1940-luvulla Kiskon entiseen kuntaan, Salon nykyiseen kaupunkiin järven rannalle rakennettu pientila. Päärakennuksen lisäksi pihapiiriin kuuluvat talousrakennus, kaksi aittaa ja rantasauna. Paikan jakavat MK ja hänen neljä sisarustaan perheineen. Parhaimmillaan porukkaa on paljon, mutta jokaisella on päärakennuksen yhteisen keittiön, olohuoneen ja lasiverannan lisäksi oma soppensa. MK:n soppena on ollut jo nelisenkymmentä vuotta hirsirakenteisen vanhan luhtiaitan toinen kerros.

MK:n ukki on ostanut tilan vuonna 1959, saman vuonna jolloin MK on syntynyt. Oheisessa isän ottamassa valloittavassa kuvassa MK viettää ensimmäistä kesäänsä tässä paikassa ja kuvan perusteella näyttääkin varsin hyvin viihtyvän äidin nauratettavana. Kuva on aitan seinällä. Perhe matkusti aikoinaan maalle koko kesäksi, kolmeksi kuukaudeksi. Viisilapsisen perheen lisäksi paikan jakoivat ukki ja mummi sekä kotiapulainen. Isä kävi maalla viikonloppuisin. Ukin kuoltua  MK sai luvan muuttaa aitan yläkertaan. Ukin pöytä ja tuoli ovat aitassa edelleen tallella ja ne sopivatkin ympäristöön kauniisti.

Paikassa näkyy viehättävällä tavalla perheen kesänvieton historiaa. Korjaukset on tehty 40-lukua kunnioittaen. Vanhat ovet ovat kauniita ja keittiön kiintokalusteet ovat alkuperäisiä koivupuisia. Huonekaluistakin osa on ollut täällä aina. Esimerkiksi keittiön tuolit, joista neljä on korkeaselkänojallista aikuisten ja viisi matalaselkäistä lasten tuolia. Olohuoneen pönttöuuni toimii vieläkin tarvittaessa lämmönlähteenä. Mukavuuksia on lisätty vuosien varrella sopivasti: keittiössä on vesihana ja viemäri, liesi toimii kaasulla, jääkaappi ja pakastin kuuluvat keittiövarustukseen.

Kollektiivisesti ylläpidettävä paikka vaatii porukalta yhteistä panostusta. Pitää sopia, mitä milloinkin entrataan, pitää hoitaa pientä metsikköä, kaataa puita ja tehdä saunapuita, niittää heinät, hommata kaasua, kääntää komposti, huoltaa huussia jne. Päivällinen tehdään porukalla ja kulut jaetaan aterioivien kesken. Ruuat hankitaan Salon vilkkaalta torilta ja lähiseudun kaupoista. Töitten lisäksi ehditään toki puuhastella muutakin, mikään työleiri paikka ei ole. Juhannuksena minä luin ja kudoin villasukkia, MK:n sisko virkkasi amigurumeja. Hieno hiirulainen jäi muistoksi hyppimään pöydälle. Lapset tai pikemminkin jo nuoret tekevät omia puuhiaan, esimerkiksi virittävät Verrari-mäkiautoa. Pitkästä historiasta kertoo melkoisen kattava dekkari- ja sarjakuvakirjasto. Hyllystä löytyy aina joku dekkari, jonka juoni ei ihan heti muistu mieleen.

Juhannuksena tutustuin ensimmäistä kertaa uuteen kesäpaikkalaiseen.  Kaksitoistaviikkoinen leikkisä ja suloinen koira muistutti pitkine jalkoineen bambia.

Piti häätää pari näätää…

Juhannuksesta tuli hieman toisintoa edellisen kesän ensimmäisestä käynnistä MK:n kesänviettopaikassa. Näätäperhe oli toistamiseen kotiutunut makuupaikkanamme pitämämme aitan yläpohjan ja vesikaton välitilaan. Jo vuosi sitten totesimme, että vilkasta yöelämää elävät, yöllä metsästävät villieläimet ja yöuniaan vaalivat ihmiset eivät mahdu saman katon alle. Eivätkä muutenkaan. Viime kesänä jouduimme perehtymään siihen, miten näätäpesueesta päästään eroon.  Näädät pitää kirjaimellisesti savustaa pois! Huolehtimalla siitä, että ikivanha hirsirakenteinen aitta ei lennä samalla savuna taivaan tuuliin.

Viime kesänä emonäätä hävisi jo lähes itsensä kokoisten poikastensa kanssa helposti. Kaikki yhteydet välitilaan tukittiin silloin teräsverkolla. Mutta näädillä on aikamoiset käpälät, isot kynnet ja lihansyöjän hampaat! Verkko oli murrettu kahdesta kohtaa, varatiehän se pitää näädälläkin olla. Nyt pesue oli sitä mieltä, että savun haihduttua katolle pitää päästä takaisin! Jouduimme tarttumaan aikamoisiin reviirimme puolustustoimenpiteisiin. Siirsimme suosiolla sijamme pariksi yöksi päärakennukseen. Kulkureitit tukittiin uudestaan ja emo tuntui tarkastuskäynnillään ymmärtävän yskän. Mutta kaksi pikkunäätää pyrki suorastaan raivoisasti takaisin kotiin. Mikään kolistelu, karjunta tai uhkaava käytös ei meinannut niihin tehota. Emme halunneet vahingoittaa eläimiä, vain häätää näädät. Tykkiä muistuttavan vesipyssyn suihku oli lopulta poloisille liikaa! Näädät vilistivät metsään.

Näädät ovat todella vikkeliä liikkeissään, niiden valokuvaaminen iltahämärissä oli jokseenkin turhaa. Ne ovat kauniita, sulavaliikkeisen notkeita ja petomaisia! Omatunto kolkutti, teimmekö oikein? Villieläimet eivät kuitenkaan kuulu ihmisten asumuksiin ja pihapiiriin.  Ehkä teimme niille palveluksen hätyytellessämme ne metsään, minne pikkupedot luontaisesti kuuluvat?

Aitasta lisää seuraavassa postauksessa...

Hyvää Juhannusta!

Olen pakkauspuuhissa, kyynärsauva kuuluu tänä juhannuksena matkakamppeisiini Siirryn maaseudun rauhaan, luonnon helmaan. Käsitöineni ja kirjoineni jatkan siellä jo aika hyvällä mallilla olevaa koiven parantelemista. Täysihoitoa on tiedossa!

Kaunista keskikesän juhlaa kaikille lukijoille!

21.6.1993

Pari postausta sitten kerroin kesäkäsityöharrastuksesta, kanavatyynyistä. Nyt kertomani tarina kuvan tyynyistä (ja vähän muustakin) on hyvin henkilökohtainen, jopa turhankin intiimi. Kerron sen kuitenkin siksi, että jos blogia sattuisi lukemaan juuri nyt vaikeassa elämätilanteessa oleva, haluan oman tarinani myötä luoda uskoa siihen, että epätoivoiselta näyttävä tilanne voi aina kääntyä parempaan päin.

Olen kirjonut kuvassa olevan orvokkityynyn 18 vuotta sitten, kesällä 1993. Olin tilannut orvokkityynyn postimyynnistä vähän aiemmin keväällä. Huhtikuun lopulla sairastuin vakavasti ja jouduin yli kuukaudeksi sairaalaan aivan yhtäkkiä sekaisin menneiden veriarvojen vuoksi. Veriarvoja testattiin sairaalassa päivittäin ja osa putkiloista lähetettiin ympäri Eurooppaa tarkempiin syyneihin. Olin todella sairas. Olin alle nelikymppinen kahden alakoululaisen yksinhuoltajaäiti. Lääkärit eivät saaneet mitään selvää sairaudestani eikä siihen siksi ollut toimivaa hoitoakaan. Liitin oireeni ennen sairastumista saamaani infektiolääkkeeseen, mutta lääkärit puistelivat yksissä tuumin päitään. Muistan infektiolääkärin sanoneen minulle: ”Olette kuolemansairas ja olette potenut tätä kroonista sairautta jo vuosia”. Tietoisuus omasta kehostani ja sen tilasta alkoi pahasti horjua. Olin vähällä alkaa uskoa lääkäriä. Eläinlääkärisiskoni ryhtyi etäkonsultiksi. Hänen kehotuksestaan aloin tivata tarkkoja veriarvoja, mm. autoimmuunisairauden paljastavista kokeista.  Sain vastaukseksi, että ”kun emme onnistu saamaan niitä kiinni”. Tästä tuli siskon rohkaisemana minulla pieni, mutta sitäkin tärkeämpi oljenkorsi.  Lopulta pääsin kesäkuun alussa kotiin odottamaan kolmeksi viikoksi aina vain harvinaisempien ja vakavampien sairauksien tuloksia.

Kotiin palattuani orvokkityynyn kirjomisesta tuli terapiaa. Aloitin tyynyn kirjonnan vasemmasta alakulmasta, tummimmasta orvokista. Vähitellen huomasin pienenpieniä parantumisen merkkejä olotilassani. Lapseni oli pakon edessä ”ulkoistettu”, he kiersivät kesän aikana isänsä ja äitini luota siskolta siskolle. Kolmen viikon kuluttua, kesäkuun 21. päivänä minulla oli aika sairaalan lääkärin vastaanotolle. Tuolloin minun piti saada vastaukset viimeisistä verikokeista.

Vastaanottoaika oli iltapäivällä kello 13. Olin koko päivän niin hermona, että suussa tuntui veren makua. Odotin tuomiota siitä, kuolenko vai jäänkö henkiin. Mielessäni varauduin ihan kaikkeen. Kaikki pienet detaljit jäävät ikimuistoisessa tilanteessa hyvin tarkasti mieleen, koska aistit ovat erityisen terästyneinä. Muistan tuolloin aamupäivällä kirjoneeni keltaisesta orvokista oranssin väristä keskustaa. Muistan jopa, millä shampoolla pesin kyseisenä aamuna hiukseni ja sen, että kukkamaljakossa oli päivänkakkaroita ja että ruokapöydällä oli sinikukallinen pöytäliina. Sairaalan mennessäni minulle oli ylläni tummansiniset ysärilahkeiset puuvillahousut, jotka laihtumisen vuoksi olivat hyvin väljät ja jotka oli pakko kiristää vyön avulla vyötärölle. Ylläni oli valkoinen, hyvin väljältä tuntuva paitapusero, jalkoihin puin pitsiset nilkkasukat ja kenkinäni oli mustat nahkasandaalit. Kesäpäivänseisauksena vuonna 1993 oli hyvin samantapainen sää kuin tänään Helsingissä. Hieman utuinen ja puolipilvinen.

Aluesairaalan sisätautien osastolle mennessäni koko henkilökunta juhlisti kesäpäivää mansikkakakun ääressä kahvitellen. Odotusaulassa istuessani kuuntelin iloista puheensorinaa, kesäsuunnitelmia ja naurun helinää. Hermostuneena pureskelin hetkessä ja huomaamatta kynteni ihan verille.  Oireitteni syy selvisi, kun viimein pääsin lääkärin vastaanotolle. Olin sairastunut lottovoiton kaltaisella todennäköisyydellä vakavaan infektiolääkkeen aiheuttamaan myrkytykseen. Viimeisen verikokeiden mukaan elimistöni oli selvinnyt voittajana ja toipuminen oli jo käynnistynyt. Toipumisaikana sain orvokkityynyn valmiiksi ja loppulangoista tein Kaffe Fassetin kirjan mukaan varioimani pikkutyynyn.

Kesäkuun 21. päivä katson orvokkityynyä aina vähän pidempään. Olen kiitollinen keholleni siitä, että se hoiti tilanteen perheeni kannalta onnellisesti. Kiitos vielä kerran myös siskoilleni teiltä kultakin tuolloin saamastani rohkaisusta, lastenhoitoavusta ja kaikesta muusta tuesta!

Pokaali ja kahdeksan asiaa minusta

                                                     

Sain ARKIPORINAA-plogin kirjoittajalta Paulalta muutama päivä sitten kiertopokaalin. Sen saaja voi kertoa itsestään kahdeksan asiaa. Kaikki halukkaat, olkaat hyvät! Voitte pistää pystin kiertoon ja kertoa kahdeksan asiaa itsestänne.

Rupesin oikein pohtimaan, mitkä asiat mukamas olisivat kertomisen arvoisia? Sitten päätin kirjoitaa, mitä tänään ja tällä hetkellä mieleen tulee. Jonain toisena päivänä ehkä jotain muuta?

1)

Minulla on kaksi lasta, tytär ja poika. Luulen, että lapseni ovat kasvattaneet minua kaikkein eniten. Pidän äitiyttä tärkeimpänä roolinani ja lapsia ihmeellisimpänä, mitä olen saanut aikaan.

2)

Kynät ja pensselit istuvat hyvin käsiini. Olen ollut ihan pienestä asti ahkera ja hyvä piirtämään. Olen tarvinnut näitä lahjoja myös työssäni.  Harrastan taiteilua vaihtelevassa määrin ja eri muodoissa, en kunnianhimoisesti vaan ilokseni. Olen muutenkin visuaalinen ihminen, muistan asiat helposti näkömuistin avulla. Nautin kaikesta visuaalisesti kiehtovasta, kuten luonnosta, taiteesta, arkkitehtuurista, maisemasta. Oikein katsomalla ruma voi muuttua kauniiksi.

3 )

Kärsin pitkään satakuntalaisesta ujoudestani. Ujous vaivasi minua koko lapsuuden ja nuoruuden. Hermoilin esim. esitelmien pitämistä koulussa ja ujostelin tuntemattomia ihmisiä. Sittemmin kouluttauduttuani jouduin heti ensimmäisessä työpaikassa vaativiin tilanteisiin, joissa jouduin olemaan esillä ja vakuuttamaan tuntemattomat. Onnistuin,  luottamus itseeni kasvoi ja selätin vähitellen ujouden. Se ei vaivaa enää minua, mutta tunnistan tietyissä tilanteissa edelleen sisimmässäni ujon pikku-Päivin.

4)

Asuinpaikkojen ja työpaikkojen vaihtuessa olen jättänyt taakseni monia hyviä ystäviä. Olen huono pitämään heihin yhteyttä, mutta ajattelen ja muistelen heitä. Palauttelen nimiä, ääniä ja kasvoja mieleeni.

5)

Innostun helposti uusista asioista, esimerkiksi käsitöiden tekemisestä tai jostain muusta uudesta harrasteprojektista. Viimeinen villitys on ollut luova kirjoittaminen. Intoni kirjoittamiseen syttyi lopullisesti pari kesää sitten Orivedellä. Olen hidas kirjoittaja, viilaan ja viilaan tekstiä loputtomiin.

6)

Pidän itseäni hyvänä ruuanvalmistajana ja olen myös herkuttelija. Teen ruokaa enimmäkseen ”omasta päästä” eli enemmän tai vähemmän luovasti. Lapseni ovat myös hyviä kokkeja ja olen oppinut heiltä ennakkoluulottomuutta ruuan valmistuksessa. Järjestyksen ylläpidossa sen sijaan olen suorastaan surkea.

7)

Olen luonteeltani tietyissä tilanteissa helposti provosoituva ja saatan menettää malttini. Varsinkin murrosiässä sain kamalia raivareita ja mittailin vanhempien ja sisarusten sietokykyä. Nyttemmin olen kyllä huomattavasti seestynyt ja opetellut laskemaan kolmeen.

8)

Viihdyn hyvin myös itsekseni, kunhan se ei ole jatkuvaa ja pakollista. Vaikka olen kasvanut isossa perheessä ja itsellänikin on ollut lapset ja perhe, muistan aina tarvinneeni omaa aikaa ja tilaa.  Olemme tässä suhteessa MK:n kanssa onnellisesti vähän toistemme kaltaisia. 

Kesäkäsityö

Kesällä teen mielelläni kanavatöitä. Nyt kun minulla sattumoisin on tätä vapaata aikaa päivät pitkät, kaivoin eilen edelliseltä kesältä jemmassa olleen kanavatyön kaapin uumenista. Kanavatyö on sellaista puuhaa, että kaiken maailman mielessä pyörivät asiat saa päässä tosi hyvin järjestettyä ja arkistoitua.  Ihanaa puuhaa.  Kesällä on riittävästi valoa ja aikaa kanavatyön tekemiseen. Hommalla on nimittäin taipumus karata käsistä, ei vaan malta lopettaa: vielä tuo terälehti ja tuo kukan keltainen kohta… Kesälomalla tämä ei koidu turmioksi, koska päiväähän voi jatkaa yöhön. Ja valoa vaan riittää ja riittää.

Ongelma on se, että en pidä seinilleni ripustettavista kanavatöistä, joten teen vaan iänikuisesti uusia ja uusia tyynynpäällisiä. Keksiikö kukaan muuta järkevää kanavatyön käyttökohdetta? Teen kanavatöitä kanavatyökirjoista (esim. Ehrman:n kirjat), pistot yksittäin laskemalla ja valitsemalla mielestäni sopivat värisävyt.

Jos vielä joskus menen Harrodsin tavarataloon Lontooseen, otan Visa-kortin mukaan ja ostan jonkun superihanan ja haasteellisen moneksi kesäksi riittävän kanavatyön.  Siellä on kokonainen osasto varattuna toinen toistaan upeammalle kanavatöille. 

Hiljaa mennään

Ei kiirettä vaan aikaa kuunnella ajatuksia, lukea lehtiä, kuunnella radiota, tehdä käsitöitä. Jalka on paketissa varpaista eteenpäin. Se saa nyt ihan rauhassa toipua. Teen kaiken hoito-ohjeiden mukaisessa järjestyksessä, en ota yhtään riskiä komplikaatioiden syntymiseksi. Koipi saa jääpussit kolme kertaa päivässä, sitä pidetään ylhäällä ja vältetään jokaista askellusta. Niitä en kyllä juuri nyt himoitsekaan… Toivonpa, että voin vielä joskus hyppiä, pomppia ja juosta. Edes kävellä paremmin kuin mitä kävely on ollut sitten tammikuun, jolloin kupsahdin lumen alla olleeseen jäähän liukastettuani.   

 Kerrankin on aikaa lukea vaikka aamusta iltaan.

Näppäimet viihteen, ajankulun ääreen ja maailmaan ovat käden ulottuvilla. 

Lohtupullo

Moni voi ihan aiheesta ajatella, että lohtunsa kullakin. Näin on. Sain tänään töissä ollessani tekstiviestin, että aika ”koipireiden” tähystysleikkaukseen on jo ensi viikon keskiviikkona. Alkoi sutina töiden järjestelyssä. Alkujaanhan minun piti jäädä lomalle juhannuksesta alkaen, mutta nyt loma alkaakin ”koipireiden” lepuuttelulla ja ikään kuin hieman etuajassa ja potemislomalla pidennettynä.

En selviä tästä muuten kuin menemällä tulevana viikonloppuna töihin. Säätiedotusten mukaan lämmin ja aurinkoinen viikonloppu on tulossa, mutta mutta…  Lomailen ja poden kuitenkin paremmalla mielellä, kun tiedän, ettei muiden tarvitse selvitellä työpöytääni ja hoidella keskeneräisiä hommia omiensa lisäksi!

Ostin kuitenkin lohtupullon. Olen nuuhkinut tuoksun pirskahduksia kosmetiikkaosastoilla pitkin kevättä. Eihän tällaisesta mielikuvien luomisesta voi kieltäytyä... :

"Kupliva, kukkaishedelmäinen tuoksu. Tuoksu hurmaa aurinkoisuudellaan ja energisyydellään. Tuoksu täynnä leikkimieltä ja hurmaavaa iloisuutta. Tuoksu, joka vie mukanaan pitämään hauskaa, olemaan onnellinen ja nauttimaan auringon lämmöstä."

Työtä kiusausten keskellä

Lomaa edeltävät viikot ovat minulla aina jostain syystä hektiset. Aiemmin paniikinomainen kiire ennen lomaa liittyi projektityöhön, nyt en tiedä ihan tarkalleen mihin? Tottumukseenko? Pitää minun nytkin toki hoitaa keskeneräiset asiat pois ja käsittämättömän paljon niitä kertyykin aivan loppusuoralle. Eilen olin tehokas ja kotiin lähtiessäni lähestulkoon tyytyväinen työssä aikaansaamaani. Tänään oli hajanaisempaa: asiakkaita, paljon sähköpostia ja iltapäivällä kokous.

Katselin kokoustilan ikkunasta turisteja tulvillaan olevalle Senaatintorille ja ihastelin suurta valkoista kirkkoa. Vastapäisen rakennuksen ”ei kovin valoisan” kokoushuoneen pienistä ikkunaruuduista auringossa kylpevä kirkko näyttää aina jotenkin ihan suhteettoman suurelta. Melkein pelottavan suurelta, liian valkoiselta ja kirkollista arvovaltaa huokuvalta. Hypnotisoivalta.

Kävelin takaisin töihin hetken matkaa pitkin Aleksia ja tavoitin kesäkatufiiliksen. Oli niin kesäistä ja lämmintä. Sitten alkoivat jäätelötötteröt kävellä vastaan. Jouduin käymään melkoista tahtojen taistelua, että vältin pehmikset, ihanat monipalloiset ja –väriset vohvelitötteröt, Ben&Jerryt…  Pysäkkimainoksissa on meneillään Aino-jäätelön pikkupurkkien kampanja ja jäätelömainoksia on liimattu raitiovaunujenkin kylkiin. Huh huh, mutta onnistuin kuin onnistuinkin ohittamaan tötteröhoukutukset! Viime kesän kireät housujen on  kohta sujahdettava ongelmitta ylleni! Sunnuntaina sitten ehkä sallin sen tötterön itselleni...

Violetin villitys

Joskus silmä alkaa takertua johonkin tiettyyn väriin. Värisävy alkaa vaania kaikkialla. Silmä takertuu siihen uudestaan ja uudestaan, alkaa etsiä väriin pieniä nyansseja, erotella tummuusasteita ja päävärien keskinäistä kilvoittelua, pienen pieniäkin tietyn värisiä detaljeja... Jokin aika sitten olin limenvihreän hullaannuttama. Nyt silmiini iskeytyy violetti.

Kaikki alkoi syreeneistä, ihanasta ja valitettavan lyhytaikaisesta alkukesän viettelyksestä ja tuoksuhurmiosta. Sitten muistin Tallinnasta monta kesää sitten ostamani laventelin sävyisen pellavaisen paitajakun. Huonosti päälläni istuvan ja pellavan tapaan aina ryppyisen, mutta jotenkin kesään kuuluvan ja ryppyineenkin minua miellyttävän.  

Suoraan paidasta hairahdin laventelin huumaan. Violettia, siniseen tai punaiseen kallellaan olevia sävyjä on nyt kaikkialla. Ihan kaikkialla.

  

Kaivoin esiin opiskeluaikojen kattavan, mutta ulkoasultaan aivan antiikkisen oloisen teoksen ”Arkkitehtuuri, väri, ihminen”. Kirjassa on mahdottomasti väritietoutta, mutta vain muutamia värisivuja. 70-luvulla väripainatus on taitanut olla kallista. Juuri tällaiseenhan teokseen olisi värikuvia tarvittu? Kattavan väritietouden vuoksi olen kuitenkin pitänyt mustavalkoisesta väriteoriateoksesta kiinni. Etsin kirjasta ”psykologisen väriavaimen”, jossa kuvataan eri sävyjen vaikutus ajatteluun, tuntemiseen ja tahtomiseen. Mitä tärkeää violetin kiiluminen kaikkialla viestittää minulle itsestäni ja henkisestä tilastani? 

Tummanvioletti: mystillinen, rauhaton, raskauttava, surua, erikoisuutta, syvyyttä etc. 

Vaaleanvioletti: lumoava, tenhoava, eripurainen, kivulloinen, taikuutta, noituutta, tuoksua, huumaa etc…

Selvä juttu, se onkin enemmän tuo vaaleanvioletti, joka pistää silmään.  Kyllä täsmää. Koipi on kipeä ja tunnen itseni hetkittäin klonkkaavaksi ja kivulloiseksi. Asuinympäristössäni kylvetään taas keväiseen tapaan pahansuopaisuutta ja haluaisin olla niin lumoavan tenhoavan viisas, että kykenisin asettumaan ympäristön eripuraisuuden ulkopuolelle. Ohittaa sen ilman ajatuksen häivääkään. Kevään tuoksut ovat todellakin huumanneet viime aikoina. Mutta entäs tuo noituus ja taikuus? Hmm, hmm? 

No, henkisen vastapainoksi pitää kehitellä terveellistä reipasta ulkoilua ja hiukan materiaa.... Sunnuntaikierroksella rantapuistossa ja naapuruston  outlet-myymälöissä  violetin voittokulku sen kuin jatkuu, jatkuu ja jatkuu….

Laventelin tuoksu

Sain joskus nuorena lahjaksi provence-tyyppisestä, pienin violetein kukkasin kuositetusta kankaasta ommellun pussin – en muista enää keneltä pussin sain. Sen muistan, että pussi tuoksui ihanalta, ihastuin heti raikkaaseen laventelin tuoksuun. Siitä alkaen olen pitänyt tuoksusta. Pidän myös laventelin sävystä ja yhdestä sen sävyisestä pellavapaidastani. 

Viime kesänä hankin parvekkeelle ensimmäisen ruukkulaventelin. Se ei oikein menestynyt vaan kuivettui eikä tuoksunut kunnolla. Eipäs luovuteta, ajattelin. Ostin keväällä kaksi uutta tainta ja nyt sain sitä, mitä toivoin.  Laventelit viihtyvät parvekepylvään juurella erinomaisen vihannasti. Kun niitä löyhyttelee, tuoksu tulvii parvekkeelta aina olohuoneenkin puolelle parvekeoven ollessa avoimena. Iltaisin laventeli tuoksuu voimakkaimmin.

Tuoksuna laventeli on paitsi raikas myös lääkinnällisesti mieltä rauhoittava. Eilen minulla oli surkea päivä. Hermoilin tammikuussa loukkaamaani kipeää jalkaa, vaikka viimeinkin viime viikolla selvisi syy kipuun ja odotan nyt leikkauskutsua. Juuri kesän alkaessa...! Lomapäivä meni melkein kokonaan taloyhtiön asioiden hoitoon yhdessä muun hallituksen kanssa. Kevään yhtiökokouksen pahansuovan piikittelyn jälkeen teen tätä "pyyteetöntä ja palkatonta" talkootyötä entistäkin vastentahtoisemmin.   Kaikki muukin harmitti, kuten edellisen kesän vaaleiden farkkujen kireys….

Illalla istuin parvekkeelle ja annoin rauhoittavan laventelin tyynnyttää ärsyyntynyttä mieltäni. Leppeä kesäilta, taivaalla kiitävät poutapilvet, tuttu tumma meri ja vielä rusehtava rantaruovikko – ja laventelien tuoksu. Mieleni tasapainottui ja nukuin sikeästi ja hyvät yöunet.  

Oi ihana vihreä!

Kevään kuluessa on ollut mielenkiintoista seurata Suomen eri kolkissa blogiaan kirjoittavien luontohavaintoja. Aina ensimmäisistä vihreistä elonpilkahduksista nyt jo kukkiviin syreenikimppuihin ja kielojen tuoksuun. Viime aikoina on joukolla laitettu kasvihuoneita kuntoon ja pistetty siemenet, idätetyt perunat tai sipulit kasvimaan lämpimään multaan. Kokemuksesta tiedän, että kasvimaan tai –huoneen ylläpitoon liittyy työvaihe jos toinenkin. Alkukeväästä sitä istumatyöntekijäkin huomaa talven uinuneiden lihasten olemassaolon, takareisiä väsyttää ja selkä on voimaton. Muistan entiseltä pihaltani hyvin sen onnen tunteen, kun koko päivän puuhasteltuani viimeinkin illan tullen seisoin kasvimaan vierellä ihailemassa työni jälkeä ja kuunnellessani kasvun ihmettä.

Nyt minulla on valoisa parveke ja lähistöllä Annalan puutarha hyötykasviyhdistyksen ihanine penkkeineen ja monen kitkijän omine pienine puuhamaapalstoineen. Meillä on naapureiden kanssa oma palsta ja sinne pääsen halutessani vahvistamaan selkälihaksia.

Parvekkeellekin voi otollisissa olosuhteissa perustaa vaikka pienen kasvimaan. Olen tyytynyt vain muutamaan mausteyrttiruukkuun ja tomaatteihin. Niistä sain viime kesänä kiloittain satoa. Kuvan pienet vihreät raakileet keräävät jo väriä pintaan ja odottavat malttamattomina pääsyä haarukkaani. Kaupasta ei saa yhtä hyviä!