Valoa!

Tammikuiseen tapaan tutustuin LUX Helsinki-tapahtuman valoteoksiin kameran kanssa. Kuvat on otettu ilman jalustaa käsivaraisesti, osa pitkällä valotusajalla. Liikahtanut lopputulos voi silti olla mielenkiintoinen, ainakin kuvalla on itselle muistoarvoa. Katselin juuri edellisten vuosien otoksia, kahdelta vuodelta on LUX-postauksetkin. Osa teoksista on jäänyt hyvin mieleen, jotkut puhuttelevat vähemmän.

Joulukuu ja tammikuun alku on ollut harmaatakin harmaampaa. Aurinko on pilkahtanut pilvien lomasta vain muutamana päivänä ja lyhyesti. Tuntuu, että valoa sitä juuri nyt kovasti kaipaisi. Ilmatieteenlaitos on jo ehtinyt perua termisen talven Etelä-Suomesta. Loppuviikoksi luvataan kuitenkin jopa pakkasta, joten toivoa on muutamasta luxista myös taivaan suunnasta.

Teokset keskittyvät keskustaan ja Töölönlahden rantamille. Töölönlahti on valomaisemana aina kaunis. Ylimmässä kuvassa on Töölönlahden radan viereiselle rannalle parin vuoden aikana rakennetut, osittain vielä keskeneräiset toimitilarakennukset. Ehkä pala kansallismaisemaa on menetetty tai kaupunkirakenne täydentynyt? Mielipiteet vaihtelevat.

Kuvat  valoteoksista saavat taas puhua puolestaan, äänet eivät tosin tähän taltioidu:

Torstaina tänäkin vuonna

Viime päivien ratkaisevassa vaiheessa oleva projekti painaa hieman hartioilla, mutta sukelsin silti torstaina työpäivän jälkeen taiteiden yöhön. Ajanpuutteessa en tehnyt mitään ennakkosuunnitelmaa, vaan etenin huuhaillen eli täysin sattumanvaraisesti kaupungilla. Pidän kaupunkivaeltelusta ja alan tuntea stadin pikku hiljaa kotikaupungiksi. Rakkaaksikin sellaiseksi - moninaisine ilmiöineen.

Lähdin liikkeelle Kaartinkaupungista ja avasin jokaisen ulkoa katsoen mielenkiintoiselta näyttävän gallerian oven. Läpikävelin Sanomatalossa koko ison aulan kattavan runsassisältöisen taideyhdistyksen harrastelijanäyttelyn. Vain muutaman luontoaiheisen grafiikkatyön äärelle seisahduin. 

Rautatieaseman valokuvanäyttelyssä aloin miettiä omaa suhdetta valokuvaamiseen. On mm. luontokuvaajia, urheilukuvaajia, ihmiskuvaajia, reportaasikuvaajia ja fiiliskuvaajia. Joo, taidan olla fiiliskuvaaja.

Artekin ovi oli kutsuvasti auki. Siispä sisään. Huomasin tuoleilla istuvien ihmisten odottavan jotain. Pian selviksi, että Maija Vilkkumaa on tulossa lukemaan otteita pian ilmestyvästä esikoiskirjastaan. Istuin alas vapaalle tuolille pöydän ääreen. Vieressä oleva henkilö alkoi puhua vastapäiselle henkilölle ja tunnistin hänet äänestä Pekka Haavistoksi. Siinä sitten rinnakkain muiden joukossa kuuntelimme Maijan vauhdikasta tekstiä. Ei ehkä ihan minua kiinnostavaa tyylilajia. Läsnäolleet lukuisat nuoremmat naiset vaikuttivat hyvin innostuneilta.

Artekista siirryin Espan vastakkaiselle puolelle ja ostin kuudennen hopeisen taiteiden yö-helan Kalavalan Korusta. Kaduilla oli tavallista enemmän katutaiteilijoita, jotka värittävät mukavasti kaupunkitilaa. Tänä vuonna annoin roposeni tulennielijälle. Töölönlahden kansalaistorilla oli liikaa ihmisiä, joten pakitin heti pois.

Ohi kulkiessa vilkuilin kahden Marimekon myymälän näyteikkunaa, mutta poikkeuksellisesti en astunut sisään myymälöihin. Vaikutan sillä ainoalla tavalla, millä kuluttajana pystyn. Ostoskäyttäytymiselläni. Olen Marimekko-tuotteiden ostolakossa toistaiseksi. Toivon todella, että Marimekko antaa taiteilijoilleen rauhan luoda uutta sen sijaan, että kopiodaan nopeasti ja halpamaisesti muilta. Vauhtisokeus saisi vähän hellittää, kun edes kuluttaja ei meinaa pysyä tuotteiden nopeassa uusiutumisen vauhdissa. Yrityksen kirkasotsaiset kommentit ”vastuunkannosta” hieman nyppivät minua. Lastenkirjasta kun siis ei todellakaan löydy Moorhousen kuosia, mutta kuosista kylläkin lastenkirjan puut. Vakuuttavaa ja tosi vastuullista?

Pysähdyin näyteikkunan ääreen ihastelemaan Minna Parikan kenkiä. Ne ovat kuin pieniä taideluomuksia, mutta en uskaltaisi edes kokeilla kenkiä jalkoihin. Jo pelkkä ajatus saa orastavan vaivaisen luun vonkumaan tuskissaan. Ainoastaan jäniksenkorvallisia mustia avokkaita voisi ehkä joskus käydä pruuvaamassa jalkaan.

Kirjakauppojen runsassisältöisten esittelyjen sijasta valitsin Otavan kirjakaupan, jossa kirjat myytiin houkuttelevalla ale-hinnalla taiteiden yönä. Ihanan väljää ja ilmavaa kirjakauppojen tungokseen ja happivajaukseen verrattuna. Ostin juuri ilmestyneen kolmannen Knausgårdin, mutta hypistelen sitä vielä enkä avaa. (Katsokaa muuten K:n kirjoista kiinnostuneet YLE:n Areenalta dokumentti kirjailijan ajatuksista ja ahdistuksesta. Dokumentti esitettiin tiistaina Femmalta)

Kuuntelin muutaman kirjaesittelyn. Philip Teir kertoi mielenkiintoisella tavalla esikoisromaaninsa ”Talvisota” kirjoittamisprosessista. ALE-loorasta nappasin hänen novellikokoelmansa (1,95 euroa) kartuttamaan novellikokoelmaani. Aina kuulijaa ilostuttavan Heli Laaksosen jutustelua Aapiskirjasta oli pakko kuunnella ja ostaa myös kirja runoilijan omistuskirjoituksen kera. Mihin ihmeeseen tarvitsen aapista? No en mihinkään, mutta kirjassa on hienot runot ja hauska kuvitus (Elina Warsta). Viikonlopun varalle pieni lainaus L-kirjaimen lorusta. Laiskamato on mennyt lääkäriin ja diagnoosi on lorvikatari:

Tohtori lohrut:

Sil see ohi mene, mil o tullukki.

Ens lyhkäne lepo,

sit pikkane huili,

see jälkke loma ja lonka vetämist.

Lorvimal lorvikatar lähte!

Tullessani kymmenen kieppeillä kotitalon ovelle, homaisn hissin ovessa naapurien kutsun tulla elokuun kuutamoa ihailemaan ja nauttimaan sipulisoppaa kattoterassillemme. Menin hieman haikeissa tunnelmissa mukaan. Terassilla oli ilonen meininki ja kattilan pohjalla maukasta soppaa. Kyllä maittoikin. 

Unohtunut ruusu

Murusia Hyvinkäältä

Tänään tutustuin asuntomessujen antiin. Parasta reissussa oli se, että törmäsin messuilla peräti neljään eri työpaikoista tuttuun entiseen työkaveriin. Tapasin mm. Hämeen vuosilta tutun työkaverin, jonka olen nähnyt viimeksi joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt asumme molemmat Helsingissä ja toivottavasti näemme uudestaan.

Messut ovat tänä(kin) vuonna lähinnä talotehtaiden ja sisustusalan näytös. Messuilla on myös sellaisia kummallisuuksia kuin Siperiassa kasvaneesta lehtikuusesta sahatuilla lankuilla kuorrutettu, kevytsoraharkoista muurattu kivitalo (Maja) ja julkisivuiltaan kivitalon näköiseksi rapattu hirsitalo (Lumi) ja monta muutakin kivitaloiksi naamioitua elementtirakenteista puutaloa. Erityisesti Maja on ehdottomasti hieno ja vaikuttava talo, mutta silti materiaalien ristiriita siinä vähän vaivaa minua.

Konstailemattomissakaan, hyvin suunniteluissa taloissa ei ole mielestäni mitään vikaa. 

Tämäkin talo näyttää ihan sopusuhtaiselta mäntyjen lomassa. 

Olkoon puu puuta ja kivi kiveä.

Minusta hienoa messualueella on aluetta ympäröivä kaunis metsikkö.

Tontitt ovat tilavia, noin 800 – 1000 neliöisiä. 

Messualueella on kiinnitetty erityistä huomiota pihojan helppohoitoisuuteen ja 

luonnonmukaisuuteen. Istutukset, kuten heinät ja havupuut sopeutuivat ympäristöön.

Kunttaa ja siirtonurmikkoa ja kiveä eri muodossaan on myös käytetty. 

Ikävä kyllä betonikiveystä on sisäänkäyntien yhteydessä aivan liikaa ja laajoina tylyinä alueina. 

Tampereen messujen hulevesi-teema saa jatkoa Hyvinkäällä.

Asuntojen sisustukset on suunniteltu todellisten tai kuvitteellisten perhetarinoiden mukaan.

 Asuntoja on ehostettu sukukalleuksin ja asukkaiden harrastukset näkyivät sisustusrekvisiitassa.

Asuuko tässä talossa rentoa elämäntyyliä ja laatua arvostava trenditietoinen perhe?

Kauniissa sisustuksessa ainakin asuu, mutta perhe on vielä hakusessa

ja talo myynnissä.

Tässä asunee sitten maalaisromantiikasta ja pienistä kivoista jutuista viehättynyt perhe?

Tämä pitkä ruokapöytä on esitteen mukaan senioripariskunnan toiveiden täyttymys.

Taidetta on käytetty onnistuneesti osana sisustusta.

Puolet alueen taloista lämpiää kaukolämmöllä. 

Toinen puolisko lämmitetään erilaisilla hybridi-järjestelmillä. 

Lämpöä otetaan auringosta, maasta, kalliosta ja ilmasta. 

Seinät ja yläpohjat ovat paksut ja ikkunat hyvin lämmönpitäviä.

Jokaisessa talossa taitaa olla varaava takka. 

Yhdessä talossa on tulilattialämmitys, joten puuta kuluu jonkin verran.

Ennestään tuntematon tuote minulla on tonteilla oleva yhtenäinen jätekatosrakennelma. 

Aika kätevän tuntuinen ja loppujen lopuksi melko huomaamaton kapistus tontin nurkalla.

Maisema on otettu monessa talossa hienosti haltuun. Kuten tässä esimerkkitalossa.

Loikoilisin ihan mielelläni tässä vuoteessa ja katsoisin,

 kuinka mäntyjen rungot taipuvat syysmyrskyssä. Hieno loikoilumaisema.

Yhdessä messujen kalleimmassa talossa on mieleenkiintoinen sisäänkäynti. 

Minulta saattaisi päästä suusta voimasanoja, jos raahaisin esimerkiksi kauppakasseja 

noissa portaissa. Tai vaikkapa kiukuttelevia lapsia - tulisin ainakin kiukkuiseksi.

Tässä muutenkin yksityiskohtia myöten huolella suunnitellussa talossa (Kototalo) 

on esteetön kulku loivaa luiskaa myöten lasitetun terassin kautta sisään.

Betonipintoja käytetään lattioiden ja seinien lisäksi kalusteissa. Pidän lakatuista betonista.

Terassit ovat laajentuneet ja niihin liitetään paljuja yms. 

Kuvassa oleva riippukeinu näyttää aika mukavalta, mutta vielä mieluummin sijoittaisin sen

 jonkin puun katveeseen. Tuo valaisin on myös… no, jotenkin vitsikäs.

Tässä loppukuvassa on kenties jonkun stailaajan ja elämäntyylibloggaajan toiveuni? 

Luonnonpuuta, kivoja tyynyjä kivalla sohvalla, kuparia, lasipulloja, oksia, ihana uutuusvalaisin, 

design-pöytiä, salmiakkaruudullinen rouheanpehmeä matto...

Seinähylly harkittuine esineineen ja kehystetyn posterin kera vain puuttuu  J

Kukkiva stadi

Kivikaupunki on muuttunut yhdessä viikossa kukkivaksi ja entistä virikkeisemmäksi stadiksi. Tapahtumissa on yllin kyllin tarjontaa: Ihanaa Helsinkiä, Kukkivaa Kalliota ja eri kaupungiosa- yhdistysten katutempauksia ympäri kaupunkia ravintolapäivää unohtamatta. 

Espa ja Ruttopuisto olivat täynnä ravintolapäivän kattauksia. Maahanmuuttajat näyttävät rynnineen  ravintolapäivän markkinoille toden teolla. Samalla tulee tietysti sapuskoihinkin vaihtelua, mikä on pelkästään hienoa. Mekin maistelimme välimerellistä mezeä ja grillivartaita.

Omissa hankkeissani on ollut kiireinen, lähes hikinen viikko. Nyt odotan, että omat asiat alkavat lopulta konkretisoitua. Yhtä hanketta olen hoitanut sivutyönä kuusi vuotta ja nyt tässä väännössä ollaan ihan kalkkiviivoilla. Toinen hanke on ollut vireillä elokuusta alkaen. Jännää, kun on muutoksia edessä. Kun luopuu entisestä, avautuu tilaa uudelle. Jotain jään varmasti entisestä kaipaamaan, niinhän melkein aina käy. Se ei saa silti olla este eteenpäin menemiselle. 

Monta ihanaa asiaa on juuri nyt tässä. Kesä on edessä, ihmiset iloisia ja kaupunkikin on puhjennut kukkaan. Viikonlopun aikana ehkä parvekkeenikin virittäytyy viimein kesään. 

 Bulevardilla sijaitsevan kukkakaupan runsas tarjonta levittäytyy katutilaan.

Ruttopuiston kirsikkapuu on puhjennut kukkaan.

Tervetuloa kahvilaan!

Esplanadin sipulikukat ovat sinivalkokeltaisia.

Pohjoisesplanadin valaisinpylväät ovat saaneet floristien loihtimat kukkakoristeet. 

Jostain syystä useaa niistä katsoessa alkoi korvissa soida "DING DONG".

Kulttuurihörpyt

Luin aamulla HS:n kulttuurisivuilta jutun Marjatta Tapiolan tulevan viikon tuplanäyttelyavajaisista. Pitäisi käydä molemmissa näyttelyissä. Myös Luostarisen retrospektiiviin näyttelyyn pitäisi tutustua. Kuten myös Väisäsen juuri ripustettuun näyttelyyn. Pitäisi ehtiä ja ehtiä - kokea kaikenlaista. Omassa elämässä on myös työläs ja aikaa vievä projekti meneillään.

IMAGE-lehdestä luin naapuritalon kirjailija Itkosen Donner-artikkelin. Mielenkiintoinen, suosittelen. LAJINSA VIIMEINEN - artikkelissa kirjailija, kapinallinen, poliitikko, kosmopoliitti, elokuvantekijä, ärsyttäjä, työnarkomaani, kriitikko, hämmentäjä, seksisymboli ja vanhus Jörn Donner kertoo, mikä on elämän tarkoitus.

Jostain toisesta lehdestä osui silmääni, että Donner lukee edelleen 200 kirjaa vuodessa! Siis lähes neljän kirjan viikkovauhdilla. Kuinka paljon hän sitten ennen luki? Lukeeko hän vai silmäileekö?

Olen itse tavattoman hidas lukija ja muutun aina vaan hitaammaksi. Kuin aloin harjoitella luovaa kirjoittamista, lukeminen tuli tietoisemmaksi ja hidastui entisestään. Viivähdän lauseiden rakenteissa, mietin romaanin jäsentelyä ja leikkauksia, pohdin henkilöhahmojen kuvaustyyliä, makustelen dialogia, kuuntelen herkullisimmat tekstinpätkät. Vuoden vaihteeessa luin Knausgårdin ensimmäisen ja nyt luen naapurilta lainaamaani Lundbergin Jäätä. Siis VASTA toinen kirja on menossa tänä vuonna. Apua!

Ollessani lapsi ahkerasti lukeva isä sanoi usein äidille ”Lues Hilkka tämä kohta ääneen”. Sitten hän keskittyi kuuntelemiseen. Äiti oli sujuva lukija, mutta ei mikään kovin ilmeikäs lukutyyliltään. Olikohan isä auditiivinen, kun halusi kuulla parhaat palat ääneen luettuina. Taisi olla. Ainakin hän oli sävykkäämpi ääneenlukija kuin äiti. Kerran poikani putosi säikähdyksestä sohvalta isän lukiessa Punahilkka-sadusta pahis-suden repliikkiä siihen antaumuksella eläytyen .

Viikonloppu on edessä. Taidan lukea Jään loppuun, mennä jäälle hiihtämään (jos ei ihan hirveesti tuiskua…) ja valmistella omaa isoa projektia sen, minkä suinkin kerkiän. Joutenoloa en unohda. Donnerkin mainitsi artikkelissa joutilaana ajattelun tärkeyden!