Näin unta

Kuva on lainattu Googlesta. 

Loma tekee tehtävänsä. Unen laatu sen kuin paranee
ja unet muuttuvat aina vaan villimmiksi:

Viime yönä minut valittiin työpaikan edustajaksi ensi kesän (?) olympialaisiin naisten keihäänheittoon. Ihmettelin, että miten ihmessä näin voi käydä ja missä byrokratian rattaissa tällainen vahinkopäätös oikein on tehty?? No - kun valinta oli tehty, jouduin kuitenkin hyppäämään urheilukoneistoon. Seikkailin suuressa huippu-urheilun pyhätössä. Vähän Tatin elokuvien tyyliin huuhailin isossa rakennuksessa tyhjän panttina hissipojan opastamana kerroksesta ja huoneesta toiseen ja kuljeskelin pitkillä tyhjillä käytävillä.  Yhdessä kerroksessa kysyttiin mittojani urheiluvaatteita varten. Vastasin ”XL” ja heti perään esitin kainon toivomuksen pitkälahkeisista urheilutrikoista ja tilavasta paidasta… Jossain huoneessa alettiin tutkia kumallisessa tieteellisessä härvelissä, kumpi on tukijalkani ja kummalla kädellä heittämällä keihäs lentää pidemmälle minun kehoni luontaisia ominaisuuksia käyttäen. Seisoessani siinä laitteessa minulle tuli tuskan hiki otsalle ja uni alkoi tuntua painajaiselta. Vai oliko uni sittenkin tyylilajiltaan farssi?

Aamulla mietin taas tovin, mistä uni tuli. Olen toisella korvalla kuunnellut radiosta Kojonkosken kaavailua huippu-urheilun kehittämisestä ja vähän kiinnostuneemmalla korvalla entisen keihäänheittäjä Siitosen kertomuksia luontokuvaamisesta. Työpaikkakin jo unessa vilahti, ei se kokonaan pääse näköjään unohtumaan. Hissipoika siirtyi uneen ehkä tyttären värikkäästä kertomuksesta hänen käynnistään Tiffanys:lla. Oli unessa tietysti minulle myös tärkeä muistutus fyysisen kunnon tärkeydestä. Kiitos tästä muistutuksesta ALITAJUNTA.

Eilen järjestyi onnellinen tapaaminen kummitädin kanssa. 

Odotin sitä ja muistelen vielä tänäänkin. Kiitos teille M. ja M.!

Töllöttämistä

...isän perintötuhkakupin uusi elämä...

Joulun tienoilla tulee istuttua television ääressä tavallista enemmän. On sekä aikaa että kohtuullista tarjontaa. Joulun alla aloitin ensimmäisen maratonin keskellä työviikkoa katsomalla yhtenä yönä Teemalta molemmat vanhat Pohjantähti-elokuvat. Minusta nämä versiot ovat ”oikeita” verrattuna Koivusalon ohjaamiin versioihin, jotka alkoivat pyöriä ykkösen Kotikatsomossa. Olen toisella silmällä (tai enemmänkin korvalla) seuraillut joitakin iltapäivien Niskavuori-elokuvia. Niihin sisältyy paitsi palanen hämäläisen maaseudun pidäkkeistä historiaa myös näytelmäkirjallisuuden ja elokuvan historiaa. Käsikirjoitus on mahtipontista ja näytellään ylidramatisoidusti. Tunnekuohut kuvataan taivaalla kiitävin pilvin tai tuulen myrskytessä viljapellossa. Melkein vain näistä historiallisista syistä elokuvia voi seurata käsitöiden tekemisen tai muun puuhastelun lomassa.

Downton Abbey-sarja on saanut jatkoa syksystä alkaen. Minusta tuntuu, että katselen keskittyneenä kartanomiljöötä, asuja, maisemia ja kaikkia pieniä yksityiskohtia ehkä juonen seuraamisen kustannuksella. Vähän verkkainen juonenkulku on tältä kannalta siis pelkästään hyvä. Viikolla esitetyssä dokumentissa kerrottiin Englannin kartanoiden loiston ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Mielenkiintoista näkökulmaa toi mm. amerkikkalaisten ujuttautuminen varallisuutensa avulla Englannin yläluokkaan sodan jälkeisinä suurien yhteiskunnallisten muutosten vuosina.

Sunnuntaina alkanut 3-osainen brittisarja ”Juhlien jälkeen” vaikutti mielenkiintoiselta. Pidän miespääosan näyttelijästä (Benedict Cumberbatch) ja siksi tämä sarja kiinnosti jo etukäteen. Kuvaus oli visuaalisesti kiehtova. Esimerkiksi aamuinen hevosajaelu valkoisessa sumussa oli niin kaunis ja mielenkiintoinen, että olisin heti halunnut katsoa sen uudelleen ja tarkkaavaisesti. Aamusumu oli valkoinen kuten myös hevonen ja henkilöiden vaatteet. Yhtäkkiä sumu haihtui ja katsoja jää miettimään, mitä tuo ainutlaatuinen hetki poikii jatkossa hetken kokeneiden elämässä. Muutenkin värien ajankuvaan ja symboliikkaan on panostettu. Seuraava jakso pitää tallentaa, koska istun sunnuntaina illalla junassa. Voin siis katsoa yksityiskohtia halutessani uudestaan. Kuten sisämiljöötä, tapetteja, kalusteita, puita, puutarhoja, pukuja, näyttelijätyötä…

Poliisisarja "Vera Stanhope tutkii" vaikuttaa mielenkiintoiselta. Konsepti on periaatteessa tuttua BBC:tä, mutta murhatutkija onkin hieman arvoituksellinen ja persoonallinen keski-ikäinen nainen. Taphtumat sijoituvat Yorkshiren jylhiin maisemiin. Veran poliisiparina on nuori perheenisä. Asetelmat ovat siis hieman käänteiset tavanomaiseen poliisisarjaan verrattuna. Jatkossa selvinnee Veran omaakin historiaa?

Tänäkään jouluna en kyennyt jättämään väliin iki-ihanaa elokuvaa Fanny ja Alexander. Mutta sehän ei katsomalla kulu.  Muista elokuvista on jäänyt päällimmäisenä mieleen torstai-illan elokuva ”Ikuistetut hetket” (ohjaus Jan Troell). Intensiivinen ja melko vähäeleinen elokuva naisesta ja kamerasta. Olihan pääteeman lisäksi muutakin kuten ihmissuhteita, 1900-luvun tavallisen ihmisen ankaraa arkea, perheen kuvausta, ihmisyyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Pääroolit (totinen mutta eläväkasvoinen Maria Heiskanen, karsimaattinen Mikael Persbrandt) näyteltiin ammattitaidolla. Mieleen painuva helmi!

...viimeisiä viedään...

Tänään aion katsella yli kuusi tuntia putkeen ”Ylpeyttä ja ennakkoluuloa”. Jane Austenin tekstistä löytää aina jotain uutta ihailtavaa kuten mielenkiintoisten henkilöiden sujuvaa dialogia ja niihin kätkeytyväa huumoria ja lämminhenkistä ironiaa. Lisäksi voi ihmetellä Englannin maaseutua, 1800-luvun alun ajankuvaa, luokkayhteiskuntaa, naisen asemaa ja loistavia näyttelijöitä. Älykkään ilkikurista Elizabeth Bennetiä ja ylpeää Mr Darcy:a etunenässä. Siis töllöttimen ääreen nyt ja heti!

Joulu palasina

Palasin eilen illalla kotiin joulun täysihoidosta mukavassa pakkasessa. Aamulla heräsin vesisateeseen. Luin aamukahvin juonnin lomassa aaton hesarin jälkikäteen. Siellä olevan artikkelin ”Mistä suomalainen joulu tulee?” perusteella aloin miettiä omia kulutustottumuksia. Jouluisilla hankinnoillani ei tänäkään jouluna pyöritetty kansantalouden viisareita positiiviseen suuntaan. Mitä nyt vähän ostelin lahjoja muille ja itselleni J

Vuosittain Suomessa viljellään 1,8 miljoonaa joulutähteä (joista minulla on yksi) ja 2,5 miljoonaa hyasinttia (ostin joulukuun alussa niistä kaksi). Amarylliksen sipulit tuotaneen sipulikukkamaasta, ehkä Hollannista? Niitä minulle on vuoden vaihteen tienoilla yleensä 2-3, tällä hetkellä yksi valkoinen kukkiva.

Joulukuusi ei mahdu nykyiseen Helsingin kotiin. Maljakkoon olen metsästä vohkinut tuoksun vuoksi pari oksaa jotain havunvihreää. Tilastojen mukaan joulukuusia on 1,5 miljoonassa kotitaloudessa ja kuusen hinta on keskimäärin 40 euroa. Lasten ollessa pieniä meillä oli toki joulukuusi. Kellarivarastossa on tallessa pahvilaatikollinen joulukoristeita menneiltä vuosilta. Niihinhän sisältyy paljon tunnearvoja.

Suomalainen syö keskimäärin kilon kinkkua, yhteensä syömme siis 6 miljoonaa kinkkukiloa! Söin aattona kaardemummalohta (Pipsa Hurmerinnan ohjeen mukaan) ja kotimaisia juureksia. Vihdin maistuvassa joulupöydässä söin siivun sekä kinkkua että kalkkunaa ja kaikkia muitakin erinomaisia jouluherkkuja. Joulun perinteisistä herkuista pidän erityisesti perunalaatikosta ja rosollista (ilman silliä). Sillit ja kraavit kalat ohitan tyystin. Saarioisten äitien valmistamat top 3-laatikot ovat lanttu-, porkkana- ja perunalaatikko. Useina vuosina olen ostanut lanttu- ja porkkanalaatikot valmiina ja vähän tuunaillut niitä, mutta perunalaatikko on valmistettava itse hämäläisen anopin ohjeen mukaan. Tänä vuonna laatikkojen osto ja valmistus jäivät nekin väliin.

Kynttillöiden kulutustilastossa ylitän luullakseni keskimääräisen kynttiläkuluttajan. Havin tehtaalla Riihimäen Kynttilätiellä valmistetaan kynttilöitä ympäri vuoden, mutta myynti painottuu vuoden kolmeen viimeiseen kuukauteen. Ostan etupäässä Havin tai Desicon kynttilöitä, joten ostokäyttäytymiseni kynttilöiden suhteen on Suomen kynttiläteollisuudelle pienenpieni plussa. Kynttilöiden tuonti on kuulemma lisääntymässä, joten lienee syytä jatkaa ostotottumusta.

Joulupukin ja alkoholin voin sivuuttaa tilastomielessä kokonaan, koska en käytä kumpaakaan. Puolikkaan lasin valkoviiniä maistoin lasten käydessä luonani. Sen sijaan heikkouteni on suklaa ja marmelaadikuulat. Tänä vuonna olen popsinut mennen tulleen sekä Fazerin sinisiä että uusia tummia Geishoja. Vihreitä kuulia jokainen suomalainen nauttii tilastojen valossa kolme kappaletta. Vain kolme, mitäh ihmettä! Olen näköjään vihreiden ja Finlandia-kuulien supersuurmahtikuluttaja!

Hyvää Joulua!

Vietimme eilen ensimmäistä ja parhainta joulujuhlaani lasten, vävyn ja MK:n kanssa. Tuntui kodikkaalta ja lämpöiseltä saada lähimmäiset luokseen pitkäksi illaksi. Tänään lapset jatkavat matkaa isänsä luo eteläiseen Hämeeseen ja pääsevät parantelemaan flunssia ja jälkitauteja savusaunaan.

Söimme aterian varioituna lapsille joululahjaksi antamieni keittokirjojen ohjeista. Ostin keittokirjat (Pipsa Hurmerinnan keittiössä ja Safkaa-kirja) jo syksyllä kirjamessuilta, joten olen jo kokkaillut joitakin ruokia niiden ohjeiden mukaan. Mielestäni molemmat ovat hyviä ja inspiroivia opuksia, jos haluaa etsiä uusi tuulia ruuan valmistukseen.

Aamulla olen pyörittänyt pesukonetta ja jatkanut jouluradion tauotonta kuuntelua. Kohta lähdemme MK:n luokse loppujouluksi. Otan föliini ainakin lukemista, lankaa ja sukkapuikot. Kiitos Auli haasteellisesta lankapussista! Joulupäivänä on tiedossa MK:n perheen yhteinen joulutraditio. Hänen kälynsä joulupöytä Vihdissä lienee perinteisin, täydellisin ja yltäkylläisin tänäkin jouluna.

PS

Olen innostunut kokeilemaan uusia leipomuksia ja epäonnostun niissä kerta toisensa jälkeen. Kummallista, koska olen pitänyt itseäni ihan kelpo leipurina. Nyt kokeilin leipoa mantelista klementtiinitorttua. Piti eilen syödä kokonaista kolme siivua vakuuttuakseni, että ei se vie kieltä mennessään. Aamulla söimme loput rippeet. Yllätytys, yllätys! Kakku olikin maustunut ja mehustunut yön aikana aika herkulliseksi.

PPSS

Sain tyttäreltä NY:n tuliaisena joululahjaksi Picasson suunnittelman ja Tiffany:lta ostetun kaulakorun. Aivan sopivan pituisen kaulaani ja mieleisen värisen. Tykkään kovasti! Kivet ovat onyxia, kuukiveä ja kahden eri kiven sekoitekiveä, jonka koostumusken olen jo unohtanut. Hauska oli myös tyttären värikäs ja eloisa kertomus Tiffany:n hissimiehestä ja eri kerroksista, jossa myydään toinen toistaan arvokkaampia koruja. Minun koruni on ostettu kivikorukerroksesta ja suunnittelija-Picasson etunimi on Paloma J

 Hyvää ja rauhallista Joulua!

Akvarellimaisemat

Tänään oli tämän vuoden toiseksi viimeinen työpäivä ja viimeinen niistä, jolloin tulen vasta kahdeksan pintaan kotiin. Kaikki aioitut shoppailut on tehty, aaton alla menen enää ruokakauppaan. Siivonnut en ole useaan viikkoon ja olen ympäristöäni sekotteleva tyyppi. Kaikenlaista pientä ja isompaa, läjää ja kasaa, on siellä ja täällä. 

Launtaina aion imuroida, muuten otan iisisti. Siirrän kieltämättä tuiki tarpeelliseksi käyneen ja perusteellisemman siivouksen myöhempään ajankohtaan. Muistan kyllä nekin joulut, jolloin oli touhua ja tohinaa riittämiin. Nyt en enää stressaa.

Eilen leivoin taatelikakun saadakseni kotiin tutun ja taatun tuoksun. Vanha resepti oli kadonnut ja etsin netistä korvaavan. Jokin meni pieleen ja kakusta tuli vähän lättänä. Korvasin vehnäjauhot spelttijauhoilla ja valkoisen sokerin ruokosokerilla. Muna-sokerivaahto ei vaahtoutunut kunnolla ja speltti ei ehkä ole parasta kuivakakkujen leivontaan. Taatelit olivat kuitenkin ensiluokkaisia. Sisko toi ne tullessaan Jerusalemista - vai Jordaniastako?

Olen lukenut lehdestä, että Helsingin rakennusvirasto ja poliisi ovat tehneet yhteistyösopimuksen, jotta jalkakäytävien kunnossapito saataisiin kuntoon ja yhtiöt hoitaisivat hommansa. Viranomaiset pitävät yhdessä silmänsä auki ja antavat kiinteistöille ja taloyhtiöille aurauskehotuksen. Homma kuulemma on alkanut hoitua myönteisissä merkeissä. Hyvä ja kiitos!

Tuoksun nykyään oudolta. Olen suihkutellut ostosreisuilla hajusteita. ”La vie est belle”-tuoksu on kiinnittynyt takkiini ja rannekellon nahkaremmiin. Tunnistan tuoksun jatkuvasti nenässä. En kuitenkaan (ihme ja kumma!) ole muuttunut Julia Robertsiksi. 

Kokeilin ottaa kuvia sunnuntaina liikkuvasta junasta. Utuisia ja liikkuvia niistä tuli. Vähän akvarellimaisia?

Kotona ja kotona

Vietin viikonlopun syntymäkaupungissa Porissa siskon luona. Aina Poriin mennessä tuntuu vähän kuin palaisin kotiin. Olen asunut lähes 40 vuotta muualla, mutta synnyinseudulla on tunnetasolla edelleen monien muistojen vuoksi pieni osa kotia. Fiiliksiä ei yhtään heikennä se, että Auli-siskon kodissa on aina niin kodikas tunnelma ja tuntee olevansa sinne tervetullut. Ei tarvitse yhtään pingottaa ja voi olla kuin kotonaan. Kiitos sisko!

Kuvassa oleva Porin raatihuone on Porin tunnetuimpia nähtävyyksiä ja minullekin tuttu näkymä lapsuudesta asti. Vuonna 1841 Porin palon jälkeen valmistuneen uusklassisen rakennuksen on suunnitellut Carl Ludvig Engel. Raatihuoneelta avatuu näkymä Raatihuoneenpuistoon, missä muistan käyneeni äidin kanssa jo lapsena ja jonka luulen omien lastenikin muistavan lapsuudestaan. Engel liittää siis nykyisen ja entisen kotikaupungin toisiinsa.  

Saimme melkein koko suvun eli 14 eri ikäistä lähisukulaista istutettua lauantaina saman pöydän äärelle Raatihuoneen kellarin ravintolaan. Niin tunnelmallista, mukavaa ja harvinaista. Ruokakin oli hyvää. Vain vanhin sisko miehineen ja lapseni puuttuivat muiden menojen vuoksi.

Kun tänään lähestyin junassa Helsinkiä tuntui taas siltä, että palaan kotiin. Samaa tuulista ja lumista tuiverrusta sekä siellä että täällä. Kotona sytyttelin heti kynttilöitä. Nyt keitän teetä ja haukkaan kohta maan mainiointa satakuntalaista perinnekakkoa. 

Sädetystä & siedätystä

Helsingin WDC-vuosi ja 200-vuotisjuhlavuosi pääkaupunkina alkavat vedellä viimeisiään. Mitä jäi käteen? Keskustelua designista, pientä kaupunkikuvan kohentumista siellä täällä, luentoja, workshoppeja, lukuisia tapahtumia. Kohta poistuvat kaupunkikuvasta loputkin WDC-logoin varustetut liput ja teippaukset. Valkoisella pohjalla kelluvat ameebamaiset värikkäät hahmot hävisivät jo jokin aika sitten kaupungin roskiksista.

Kaupunginjohtaja Pajunen sytytti maanataina laservalokiilan Unioininkadun akselille.  Sininen valokaari kantautuu Tähtitorninmäeltä Kallion kirkon kupoliin. Viime viikolla jo huomasin valoa testattavan. Aamulla kävelin kirkon sivuitse töihin, koska halusin nähdä säteen kirkon kupolissa läheltä. Aamuisessa lumentihutuksessa laservalo näytti väreilevältä timantilta. Säde kuljetti minut työpaikalle.

Kävelin töihin lumisohjossa taiteillen. Helsingin jalkakäytävät ovat järkyttävän huonossa kunnossa ja vaarallisia. Onhan toki lunta tuprunnut lähes päivittäin. Mutta silti! Mielestäni kaupungin pitäisi hoitaa kaikki lumityöt kantakaupungissa. Rahat katujen talvikunnossapitoon voi kerätä vaikka korotettuna kiinteistöverona. Rahalla kaupunki ostakoon enemmän aurauskalustoa ja miestyövuosia.

Katuja sentään aurataan raideliikenteen toimivuuden varmistamiseksi. Mutta kiinteistöt eivät huolehdi lähes ollenkaan katujen aurauksesta. Katujen ja jalkakäytävien väliin jää lisäksi kiistelty osuus, ei kenkään hoitama alue eli pysäköintiruudut. Niitä ei auraa kukaan. Säälin autoilijoita, jotka joutuvat lapioimaan autonsa kadulta auratun lumivallin alta esiin. 

Toissa talvena kaaduin ja loukkasin polven kierukan juuri aamun kaltaisessa sohjossa. Siitä jäi minulle leikkauksesta huolimatta vamma loppuiäksi. Sietokyky on nyt kertakaikkiaan koetuksella. Helsingin kaupunki, tee asialle jotain! 

Laskeutumista hiljaiseloon

On ollut ihana ylimääräiseltä tuntuva neljän päivän lomaputki. Vähän kuin joulun ajan esimakua: hiljaista oloa, läheisten tapaamista, uusia ruokakokeiluja, pipareita ja kuivaa kakkua päiväkahvilla, kävelyä talvisessa maisemassa. Tätä samaa aion toivoakseni jatkaa kahden viikon kuluttua alkavan kahden joululomaviikon ajan. Talvinen hämäryys ei minua enää ahdista kuten tekee märkä syksyinen pimeys.

Kaksi seuraavaa viikkoa tulee oleman täyttä hulabaloota töissä ja muiden haalimieni menojen vuoksi. Olen onnistunut monenlaisten touhujen vuoksi saamaan tästä syksystä aika hyvän. Keskimääräistä paremmaan. Nyt kaksi viikkoa rutistusta ja sen jälkeen lepoa. Ja sitten valoisampaa vuodenaikaa kohti!

Tänään päätin hakea havunoksan metsästä maljakkoon. Otin linkkuveitsen taskuun enkä viitsinyt sulloa poikkeuksellisesti kameraa mukaan. Koko matkan ajan katselin uskomattoman hienoja värejä ja kaunista harmaata talvimaisemaa. Harmittelin kameran puuttumista. Rantaruovikko on vielä syksyn kauniiksi keltaama, taivas on tänään musteisen siniharmaa ja vastaranta hennon utuisuuden peitossa.

Tänään pitää tehdä kirjoitusharjoitelman alku. Ehdotin kirjoittajaryhmässä, että kirjoittaisimme jatkotarinan. Jokainen kirjoittaa vuoron perään jatkoa aiempaan juttuun ja voi kääntää juonta haluamaansa suuntaan. Sain ehdottajana tehtäväkseni aloittaa jutun. Tänään kirjoitan aloituspätkän. Se alkaa kenties jotenkin näin: Sinä aamuna herätessäni päässäni tuntui raskaalta. Aamuinen kahvalkuulatreeni ei virkistänyt kehoa eikä mieltä. Aamiaista syödessäni huomasin, että taivaalla oli harvinaisen paksu pilvikerros. Maailma oli muuttunut mustavalkoiseksi. Päätin tehdä elämälleni jotain.  Jne….

Noin puoli sivua ajattelin kirjoittaa. Olen jo miettinyt, kuka ryhmäläisistä saa jatkaa tarinaa seuraavaksi. Kutkuttaa, mitä saamme aikaan.

Vapaapäivä

Tänään olen viettänyt harvinaista arkivapaata. Heräsin myöhään sulateltuani pojan eilen tekemää herkullista ”Muffin-topped winter beef stew”- pataa. Tuhdissa padassa olivat mausteet ja lihan kypsyys justiinsa kohdallaan. Harvinaisen hyvin pata maistui myös MK:lle, joka santsasi kokonaista kolme kertaa.

Nuuhkin ja ihailen vielä eilen saamiani yllätysruusuja, niin isoja ja komeita – ihan täydellisiä. Eilen postaamani liikutus siis jatkui vielä ruusuihinkin asti... Kiitos lähettäjälle!

Tänään käytiin MK:n kanssa keskustassa erilaisilla asioilla. Vapaapäivä oli enemmän kuin tarpeellinen juuri tähän paikkaan. Sain monta asiaa hoidettua pois. Hankin mm. rannekellosta toista kuukautta sitten hyytyneen pariston tilalle uuden. Akateemisessa kirjakaupassa nuoret myyjättäret keskustelivat ostoksiani paketoidessaan ja kuunnellessaan samalla kirjansa johdosta haastateltavaa Päivi Istalaa. ”En ole koskaa kuullut tuollaisesta henkilöstä”, sanoi toinen. ”En minäkään, vaikka kertoikin juuri olleensa koko kansan Istalan Päivi?” Minua hymyilytti.

Haikealla mielellä

Luin siskon postauksen Virveriikka-blogista. Liikutuin hänen koskettavasta muistelustaan. Sitten luin tyttären blogia. Katselin kuvia Manhattanilta, omaa lasta keskellä suurkaupunkia, pilvenpiirtäjien lomassa – kutomani kirjoneulelapaset käsissään. Liikutuin. Olen onnellinen, kuinka kotona hän näyttää maailmalla olevan. Poikani tulee tänään onneksi käymään luonani ja saan rutistaa häntä. Kuulin työkaverin vakavasta sairastumisesta eilisissä pikkujoulupirskeissä. Sitä mietin ja murehdin puolet yöstä.

Tämä päivä on minulle paitsi kotomaan itsenäisyyden vuoksi myös henkilöhohtaisesti erityinen. Mielessä ja muistoina ovat lapsuuden itsenäisyyspäivät. Silloin meillä kotona vierailivat joka vuosi kummini. Ajattelen iäkästä kummitätiäni Mirjaa. Mielessäni lähetän hänelle lämpimiä ajatuksia. 

Kuvituksena olevat kristallikruunut ovat Presidentinlinnasta, jossa minulla oli tilaisuus käydä tutustumassa reilu vuosi sitten työasioissa. Salit tuntuivat paljon pienemmiltä kuin mitä televisoikuvista välittyy. Upeat kristallikruunutkin nyt meinaavat alkaa liikuttaa minua kaiken tämän liikutuksen keskellä.

Hämminkiä

Metroliikenne on takkuillut viikonlopun säätötöiden jälkeen. Aamulla metro oli niin täynnä, että matkustajien vaunuunsullojia olisi kaivattu. Metrokuski kuulutti: ”Tervetuloa uudet asiakkaat. Metro on noin 15 minuuttia aikataulusta jäljessä ja siksi täynnä. Yrittäkää löytää itsellenne paikka, vaikkapa naapurimatkustajan sylistä. Nauttikaa elämästä ja niin pois päin. Pahoittelemme liikenteen häiriötä. Hyvää matkaa.”

Aamupäivän aikana neuvottelin muutaman asiakkaan kanssa. Yritän olla asiallisen ystävällinen, vaikka joskus hankalissa tilanteissa se vaatii vähän pinnistelyä. Aamupäivän asiakaspariskunta kiitti pois lähtiessään ja totesi, että ”saimme kaikkiin kysymyksiimme vastauksen ja vähän enemmänkin”.

Iltapäivällä työyhteisössä nostettiin kissat pöydälle. Sanoisin melkein, että törmäsin ammattikuntien väliseen rasismiin. Voi näköjään olla tällaistakin rasismin laatua. Mietin, olisiko fiksu keino poikotoida huomisia pikkujouluja tällä perusteella. Melkein tekisi mieli jättää pippalot väliin. Mietin vielä yön yli.

Illalla olin Musiikkitalossa konsertissa. Havaitsin, että taaimmaisilla piippuhyllyillä mikrofoniin laulettu laulu muuttuu korvissa kakofoniaksi. Väliajan jälkeen tilanne hieman korjaantui, joten ehkä ongelmaa oli pyritty ratkaisemaan.

Itsenäisyyspäivän ruokaostokset tein vasta vähän ennen kymmentä illalla. Odottaessani rautatieaseman edessä kauppakasseineni ratikkaa, näin samanaikaisesti kolme poliisiautoa. Niiden havaitseminen ei lisännyt turvallisuuden tunnetta. Päinvastoin. Ihmettelin, miksi ne parveilevat täällä tavallisena tiistai-iltana.

Ratikassa oli matkustajina kaksi erillistä kaljottelevaa ja kovaäänistä porukkaa. Ärsytti.

Hali hali

Alpakka-langasta on miellyttävää neuloa. Lanka on ihoa vasten pehmeää ja lämmintä. Lanka soveltuu erityisen hyvin sormikaiden ja kaulahuivien neulomiseen.

Alpakoiden väri vaihtelee luonnonvalkeasta ruskean eri sävyihin. Harmaita ja mustiakin alpakoita käyskentelee Etelä-Amerikan tasangoilla. Kuvan alpkakoihin törmäsimme syksyllä Teijon Mathildedalin ruukkialueella. Ei ihme, että alpakoita käytetään terapiaeläiminä. Niin ystävällisen hymyilevän hyväntuulisen näköisiä, vai mitä? Ovat kasvattajaemännän kertoman mukaan sopeutuneet hyvin Teijon olosuhteisiin. Ovat kuulemma sitä, miltä näyttävätkin. Siis kilttejä.

Kasvattaja kertoi myös, että baby-alpakka ei ole vauva-alpakan lankaa, kuten olen kuvitellut. Se on lyhyintä ja kestävintä karvaa ja baby:stä kehrätään arvokkainta alpakkalankaa. Kuvassa olevat lankani ovat baby-alpakkaa ja värjäämättömiä. Hieman hintavia kylläkin. 

Alpakasta neulotuissa sormikkaissa tulee kokemuskeni mukaan herkästi reikä peukalon päähän. Joten jätin suosiolla kaikki sormenpäät pois. Olen tehtaillut suvun nuorille miehille joululahjaksi alpakkasekoitelangasta sormettomia… hmm kämmekkäitäkö nämä ovat.

Minun käteni uppoavat kämmekkäisiin (vai kämmeköihin?) kokonaan, mutta minulla onkin pikkukätöset. Lanka on DROPS Lima/65 % wool 35 % alpaca. Väri on harmaakarvaisesta hymysuusta ja lampaasta kehrättyä. Olen kutonut tiukkaa kudosta puikoilla 3 (ohjeessa 4-5). Silmukoita on 50, resori (3 oikein, 2 nurin) jatkuu kämmenen selkämyksen puolelle, jotta kämmekkä olisi kädessä joustava. Lämpimältä tuntuvat. 

Hali hali J

Punaposket

Työhöni kuuluu yhtenä osana maastoutuminen. Eilisestä maastokatselmuksesta sovittiin kuuden henkilön kesken noin kaksi kuukautta sitten. Katselmus sattui kun sattuikin talven alkamispäiväksi. Koska porukan kalentereihin on vaikeaa sovittaa lyhyellä tähtäimellä yhteistä aikaa, talven tulo ei meitä heilauttanut. Olin varustautunut: hupullinen toppatakki, pitkät housut, kahdet hanskat, pipo, kaulahuivi, villasukat, afterskiit.

Lähdimme kallioiselle avoimelle mäelle puolen päivän aikaan. Juuri silloin tuuli ja lumi tuiversi ankarammillaan. ”Antti” tuiskusi, pyrytti, vihmoi, viuhui, tuiversi, mölysi, myrskysi…  Köykäisen ihmisen tuollainen viuhuna voisi nostaa ilmaan. Minä pysyin tukevasti kalliolla massani ansiosta. Huomasin heti, että villapaita, välihousut ja kolmannet hanskat puuttuivat. Puolitoista tuntia tuiskussa meinasi hyydyttää. Koko loppupäivän poskeni punoittivat verenkierron yrittäessä pitää minut lämpimänä.

Taas kerran siirryttiin kerta heitolla talveen. Talven tuloa ei vaan muistanut konkreettisella tasolla.

 

Tänä vuonna pyöräilykelit jatkuivat aivan talven kalkkiviivoille, 

aina marraskuun viimeiseen päivään asti. 

Aamulla

Aamulla maan peitti ohut lumihuurrekerros. Tuntui kylmältä. Piti suojautua hupun sisään. Onneksi takissani on niin suuri ja lämmin huppu, ettei tuuli haittaa. Pitäisi kuitenkin alkaa kutoa pipoa, harmaasta langasta ehkä.

Matkustin töihin mannheimilaisella raitiovaunulla, joka vaikuttaa 60-lukulaiselta. Tiikkijäljitelmää seinien laminaattiverhoiluissa, istuimessa harmaanvihreää muovinahkaa, detaljeissa menneen tyyliä. Aloitin uuden työmatkapokkarin, Chimamanda Ngozi Adichie:n novellikokoelman. Vaikea nimi, jota en koskaan muista enkä osaa lausua. Aiemmin olen lukenut saman kirjailijan kirjan ”Puolikas keltaista aurinkoa”, joka kertoo Biafrasta nuoruuteni vuosilta. Ajalta, jolloin aloin tiedostaa maailman epäoikeudenmukaisuuksia.

Aamupäivän tein töitä, mutta olin väsynyt. Lounaalla söin jälkiruuaksi pannaria ja vadelmahilloa, vaikka olen periaatteessa jälkiruokalakossa. Hyvää oli, mutta vähän alipaistunutta. Iltapäivän kuuntelin §-tietoutta nuorten juristien suusta. Eivät anna kysymyksiin selkeitä kyllä- tai ei-vastauksia, vaan kiertelevät ja kaartelevat. Kelasin vielä edellistä slideä uuden rävähtäessä valkokankaalle. Ajatus meinasi lähteä harhailemaan, mutta tein parhaani pitääkseni pään kasassa. Huomenna on tiedossa ikävä kokous ja joutunen venyttämään päivää, kuten tein tänään ja eilenkin. Onneksi viikonloppu on tulossa. 

Uutisissa luvataan huomiseksi myrskyä ja paljon lunta. Onneksi tämä marraskuu oli tässä. 

"Suojelen sinua kaikelta"

Äitiys on ikuista. Vaikka lapset kasvavat ja antavat omien siipiensä kantaa, äidille (ainakin minulle) lapset ovat omia pikkuisia. Lapseni ovat monessa asiassa viisaampia ja rohkeampia kuin minä, mutta vanhemmuuden rooli säilyy kuitenkin ikuisesti tietyllä tasolla. Lasten liihotellessa maailman merillä haluaisi levittää omat siipensä heidän suojakseen ja poistaa kaiken maailman pahuuden heidän tieltään. Vaikka jokainen joutuukin omat kivikkonsa kompuroimaan. Tätä mietin kutoessani tyttärelle mukaan kirjoneulelapasia hänen lähtiessään tänään tutkimusmatkalleen suureen maailmaan.

Hyvää ja mielenkiintoista matkaa kullanmuru!

Arkisten kiireiden keskellä saatiin koko perhe perjantaina illalla kasaan. Kävimme syömässä kiinalaisessa Tigerissä Korkeavuorenkadulla. Suosikkini viidestä eri riisin lisukkeesta oli paahdetut munakoisot, jossa oli sopivasti chilin potkua. Tulisinta valitsemistamme rohkenin vain varovasti maistaa.

 Kaikki tuli joukolla syödyksi.

Odotan myöhään illalla saavani tekstivistinä varmistuksen 

lentokoneen saapumisesta valtameren taa.  

Kylässä Kekkosilla

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen asui perheineen Tamminiemessä kolmekymmentä vuotta. Rakennus on suunniteltu alkujaan kauppias Nissenin perheen huvilaksi (v 1904, suunnittelijoina Sigurd Frosterus ja Gustav Strengell). Myöhemmin huvila ajautui Nisseniltä rahamies Amos Andersonin omistukseen. A.A. puolestaan lahjoitti huvilan v. 1940 valtiolle ja nimenomaan presidentilliseen käyttöön, koska oli ystävystynyt presidentti Kallion kanssa. Seuraavat presidentit asuivat huvilassa vain satunnaisesti kesäisin ja Helsingin pommituksia paossa.  Huvilaa on korjailtu ja muutettu moneen otteeseen vuosien varrella. 

Jugend-tyyliä edustavan rakennuksen hienovarainen korjaus ja muutos Urho Kekkosen museoksi valmistui keväällä. Rakennuksen sisustus edustaa Kekkosen ajan tyyliä, kalustukseltaan ja pienesineistöltään eniten 1970-lukua. Aika retroa siis. Itsekin olen Kekkosen ajan kasvatti. 60- ja 70-luvut ovat vielä minullakin kohtuullisen hyvin muistissa.

Julkisivujen rappaus sai korjauksessa aiempaa vaaleamman, hennon punertavan sävyn. Kuvan portaikko johtaa rantasaunalle.

Edustussalissa otettiin vieraat vastaan. Tässä salissa on järjestetty mm. Kekkosen ”lastenkutsuja” eli nuorten poliitikkojen tapaamisia. Kaikkialla oli pienoisveistoksia, maljakoita, taiteilijaystävien tauluja ja muita lahjaksi saatuja esineitä. Flyygelikin on lahja, muistaakseni Itävallasta.

Tuttu työpöytäkin on esineistöltään lähihistoriaa. HPY:n Kekkoselle tekemässä erikoispuhelimessa oli pikavalintanäppäimet ja hadsfree-valmius. Kooltaan laite oli noin 40 x 50 cm. Tietokone ei tietenkään kuulunut Kekkosen ajan työpöydän rekvisiittaan. Presidentti ei kuulemma käyttänyt kirjoiruskonettakaan. Hän kirjoitti tekstinsä aina käsin, mieluiten mustekynällä. Käsiala oli kalenterimerkintöjen perusteella jämäkkää ja säännöllistä, mutta yllättävän pienikokoista.

Varsinkin keittiössä oikein huokuu 1970-luku. Katto on tumman ruskea ja seinät likaisen ruskenakellertävät. 

Kekkosen muutettua huvilaan Tamminiemen pihalle rakennettiin sauna ja adjutanttien tilat. Tamminiemen sauna on taatusti ollut monen poliittisen neuvottelun ja väännön näyttämönä. Saunassa tuoksui raikkaalta saunalta ja tervatuilta hirsiltä. Saunan yhteyteen oli myöhemmin rakennettu yritysmaailman Kekkoselle rakentama uima-allas. Miksikähän tätä ilmiötä tänään kutsuttaisiin...

Privaattipuoli sijaitsi toisessa kerroksessa. Myös kalusteissa näkyvät enemmän tai vähemmän sulassa sovussa kaikki Kekkosen vuosikymmenet ( 1950 - 1980).

Sylvi Kekkosen makuuhuneessa naisellisuutta edustaa kultaisen värinen nojatuoli ja rahi. Urho Kekkosen makuuhuoneessa oli tärkeällä sijalla työpöytä. Pöydän äärellä hän nautti kuulemma aamiaisen sanomalehtien lukemisen lomassa.

Museon opas kertoi, että nuoret vierailijat ovat erityisen kiinnostuneita Kekkosen historiasta. Yllätyin, ajattelin heidän ajattelevan Kekkosesta aikalaisineen, että EVVK.

Valoa!

Aamulla sytytän ikkunan eteen ripustamani valopallon. Taivas muuttuu aamupuuhien aikana pimeästä siniseksi hetkeksi. Onnea on, ettei tarvitse kiirehtiä töihin pimessä. Toisaalta palaan töistä kotiin pimeässä toisin kuin aamuaktiiviset, jotka ehtivät kotimatkalle illan siniseen hetkeen. Minulle sopii paremmin aamusinerrys. Se on myös työnantajan etu, kun en kuitenkaan olisi aamuisin vireä enkä aikaansaapa.

Kotiin palatessani sytytän kynttilät tai tuikut. Muuten minulle riittävät mainiosti nämä toimettomat ja hämärät illat. Kohdevalo valaiseen käsityön ja se riittää. Yritän pärjäillä näine hyvineni. Talvipäivän seisaukseen on vielä kuukausi aikaa. Ajattelen äitiä, tänään hän olisi täyttänyt 85 vuotta. 

Niin harmaata

Viikonloppuna on ainakin Helsingissä ollut harmaatakin harmaampaa. Aivan umpiharmaata. Nyt juuri tuntuu väsymys oikein jysähtävän aivojen sopukoihin. Viime yönä nukuin yhdestätoista yhdeksään. Tekee silti mieli ottaa iltapäivänokoset.

Pimeällä minuun iskee hirmuinen makean nälkä. Nytkin taistelen kahden vaiheilla - lähtisinkö siwalle makean ostoon vai hillitsenkö itseni? Sammuttaisiko graanntiomenasta ja appelsiinista tehty smoothie makeanhimoni? Tai jugurtti ja hunaja?

Tosi vähissä olivat tänään luonnon väripilkahdukset. Muuten täällä Vanhankaupunginlahdella rakennettu ympäristö on tarkemmin katsoen hyvinkin värikästä. Tiilen, vaalean rappauksen ja lasin lisäksi löytyy julkisivuista ja pihojen taideteoksista monia sävyjä.  Harmaalla säällä värit korostuvat. Tekevät tehtävänsä ja yllättävät.

Modernismin jäljillä

Kuluvana syksynä olen jostain syystä onnistunut pitämään vireyttä yllä. Tälläkin viikolla olin töiden jalkeen maanataina kokouksessa, tiistaina ekskursiolla, keskiviikkona oli harrastusilta ja torstaina tein töitä kahdeksaan asti illalla. Perjantai-illan kulutinkin sitten ihan suosiolla television ääressä täydellisen tekemättömyyden olotilassa. Tiistain ekskursioon…

Aiheena oli modernismi rakennustaiteessa. Aloitimme Helsingin Kaupunginteatterista Kalliosta. Vuonna 1967 valmistuneen teatterirakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehdit Timo Penttilä ja Kari Virta. Teatteri on elinkaaressaan siinä vaiheessa, että mittava ja arvoja mittaileva korjaus on edessä.

Ihmeellistä, kuinka erilaiselta isot aulatilat näyttävät tyhjinä, kun niissä yleensä liikkuu ihmisvirran keskellä. Olen aina pitänyt teatterin sisääntuloaulaa ja lämpiöitä elegantteina. Asko Sarkolan aikaan uusitut lämpiökalusteet sen sijaan häiritsevät silmää. Rakennusaikaan on vielä arvostettu julkisessa rakentamisessa aitoja ja arvokkaita materaaleja, kuten marmoria, jalopuuta, messinkiä, nahkaa.

Detaljit on tehty uniikkina ja huolella. Esimerkiksi vanhat messinkiset naulakot ovat sinänsä jo suojelun arvoisia. Huomasin myös, että jopa sähkörasioita oli päällystetty jalopuuviiluilla. Jokainen nainen on varmasti ihastellut teatterissa käydessään hulppeaa, kolmelta seinältä peilein verhoiltua naistenhuonetta valkoisine nahkasovineen ja tiililaattalattioineen?

Näyttämö on aikoinaan ollut  kokeileva ja moderni, muodoltaan yleisöön päin kaareva ja tilava, kooltaan 600 m2. Työtilojen ovikoodaus noudattelee liikennevalojen teemaa. Vihreästä ovesta voi mennä huoletta sisään, keltaisen oven kohdalla kannattaa miettiä hetki, punainen ovi johtaa suoraan näyttämölle.

Henkilökunnan tiloissa en ollut aiemmin käynyt. Oli hallintotiloja, lavastamoa, tarpeistoa, puvustamoa, pukuvarastoa, kampaamoa, maskeeraustiloja, harjoitusnäyttämötilat ja tietysti näyttelijöiden tilat. Aika vaatimattomat nuo viimeksi mainitut, sanoisin. 

Suomen Kansallisooppera täytti viime vuonna sata vuotta. Opperatalo oli kalleutensa vuoksi vuosia kulttuurirakennusten kuuma peruna. Suunnittelukilpailun voitti vuonna 1977 arkkitehtitoimisto Hyvämäki-Karhunen-Parkkinen. Rakennustyöt alkoivat kuitenkin vasta 1986 ja oopperatalo valmistui lopulta vuonna 1993. Tänä aikana modernismi ehti muuttua postmodenismiksi.

Oopperatalossa näkyy pitkä toteutusjakso karkeasti siten, että perusratkaisu on 70-lukua, yksityiskohtaisempi rakennustyyli julkisivuineen ja aukotuksineen 80-lukua ja loppusilaus 90-lukua.

Aulat ovat lähes viileän vaaleat, lattiat on päällystetty Carraran marmorilla. Päälämpiön lasiseinä avautuu Töölönlahdelle ja Hesperianpuistoon. Oopperasalissa on viileän vaaleuden kontrastina käytetty lämmintä puuta. En ollut tätä huomannut aiemmin. Sitä menee vain pimiään katsomoon ja haltioituu näkemästään tai kuulemastaan. 

Viimeinen kohde oli Lauttareen vuonna 1958 valmistunut, arkkitehtien Marjatta ja Keijo Petäjän suunnittelema kirkko. Kirkko sijaisee kallioisella rinteellä, korkea torni on lauttasaarelaisten maamerkki. 

Kirkko on modernin yksinkertainen, jopa karu. Alttaritaulun korvaa kookas puuristi. Erityiset messinkiset valaisimet loivat tunnelmaa pimeässä illassa. Arkkitehtoninen idea on kuitenkin kaikista ilmansuunnista päiväaikaan tulviva valo. En ole tilaa valoisaan aikaan nähnyt, mutta osaan kuvitella valon tulvivan urkuparven takana olevasta lasiseinästä, seinien mittaisista sivuikkunoista ja alttarin yläpuolisesta nauhaikkunasta.