Oppi 4: Ole kuin kotonasi

Iltaisin luen, kudon sukkaa, väritän langoilla.

Istun alas. Sohvalle tai keinutuoliin.
Sytytän kynttilän.

No, joskus poljen tovin kuntopyörää.

Nämä kuvat otin uudella valovoimaisella objektiivilla Fujinon f=35 mm 1:1,4.

Uusia ulottuvuuksia on tarjolla, mutta pitää vielä näköjään vähän treenata ja kokeilla.

Tovelle, 100 v

Hei Tove!

Minulla on yöpöydällä kaksi elämänkertaasi, mutta olen nauttinut tästä ainutkertaisen kauniista vuoden 2014 kesästä ja kesälukemiset ovat jääneet pölyttymään pöydälle. Ateneumin näyttelyssäkään en ole vielä ehtinyt käydä. Menen kyllä ehdottomasti käymään. 

Mielestäni olet ollut taitava graafikko-kuvittaja ja nokkela sanankäyttäjä. Pidän kovasti veljesi kanssa yhteistyössä tekemistänne sarjakuvakirjoista ja niiden moniuloitteisuudesta. Löysin sarjakuvakirjat vasta aikuisena lukiessani niitä samaan aikaan kuin lapseni. Muumikirjoista pidän eniten ehkä Muumipapasta ja merestä. Myös Muumilaakson marraskuu puhuttelee syysapeata puolta minussa, mutta alan ehkä päästä siitä kaihoisuudesta iän myötä hieman yli. 

Eniten pidän piirroskirjoistasi "Kuka lohduttaisi Nyytiä" ja "Kuinkas sitten kävikään". Kirjojen kuvitus erityisesti mustavalkoisilla aukeamilla on äärimmäisen kaunista ja taitto on tehty hyvin tarkkaan harkiten - unohtamatta myöskään Kirsi Kunnaksen hienosti käännettyjä riimityksiä. Kuvakirjassa "Vaarallinen matka" voin ihailla kuvataitelijan puoltasi. Kirjojen tekstit avautuvat eri ikäisille ja eri elämäntilanteissa eläessä uudessa valossa. Löydän teksteistä aina myös palan itseäni. Kuvataiteesi on ikäväkseni minulle toistaiseksi vieraampaa. Television dokumenteissa olen ihaillut, kuinka ennakkoluuloton ja oma persoonasi olet uskaltanut olla. 

Tänään syntymäpäivänäsi menen tutustumaan Katajanokalle Tove Janssonin puistoon. Käydessäni viime kesänä Söderskärin majakkasaarella loin vahvan mielikuvan siitä ympäristöstä, mistä olet ammentanut luomisvoimaasi. Kiitos, kun jaoit luovuuttasi ja osan mielikuvituksestasi myös meille!

Terveisin Päivi

Kaunis ja hyödyllinen

Nähdessäni kirjakaupassa kirjan ”Avaimia ajattomiin suomalaisiin sisustuksiin” ja huomatessani sen koostuvan sisustusarkkitehti Hanni Koroman sisustuksista, en epäröinyt kävellä kirjan kanssa kassalle. Usein ei tule tällaisia hankintoja enää tehtyä, kun hyllyt pusuavat jo entuudestaan kirjoista. Sisustusblogejakin seuraan enää hyvin harkiten, koska useimpien kaupallisuus ja samankaltaisuus tympii.

Tätä teosta voin kuitenkin ilolla suositella, jos on kiinnostunut sisustamisesta pintavirtauksia syvemmin. Se tuntuu mukavalta käsissä, taitto on tyylikäs ja kuvat miellyttävän mattapintaisia ja vivahteikkaita. Teoksessa esitellään 14 suomalaista kotia, jotka ovat asujiensa näköisiä ja sijaitsevat eri ikäisissä rakennuksissa. Sisustuksista välittyy kirjan nimen mukaisesti ajattomuus ja kestävyys. Kirjasta löytyy perustietoa väreistä ja niiden valinnasta sekä pähkinänkuoressa tietoa sisustusarkkitehtuurin perusteemoista. Jokaisen sisustuksen lähtökohdista, rakennuksesta ja asukkaista kerrotaan mukavaan tyyliin.

Kirja innostaa minuakin siirtymään makuuhuoneen kimpppuun, joka on muuton jäljiltä vielä ”vaiheessa”. Mietin makkarin pitkän seinän tapetoimista tai maalaamista. Hmm, siinäpä on pohtimista.

Maisema on muuttunut yön aikana talviseksi. Siispä parvekkeelle kuvaamaan. Mukavaa viikonloppua!

Välitilassa

Ihailen tyhjenevässä kodissa vielä valon kiertoa seinillä. Naapurien antamat ruusut kuihtuvat kauniisti maljakossa.

Kolme päivää on nyt roudattu tavaroita kahden kodin väliä. Lasti kerrallaan tavarat siirtyvät vajaan kilometrin päässä sijaitsevaan uuteen kotiin. Uusi muuntuu lasti lastilta kodiksi ja vanha palautuu tyhjiksi seiniksi. Niiden sisään seuraava asukas rakentaa vielä ennen joulua oman pesänsä. Eilen MK ja vävy raahasivat patjat lattialle ja viime yön nukuimme jo täällä.  Poika on ollut ahkerana kantoapuna ja tytär auttanut siivoamisessa.

Kun runsas vuosi sitten kerroin ostaneeni uuden asunnon, tytär neuvoi laittamaan kaksi kolmasosaa kirjoista kierrätykseen. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta hävikki on ollut vaatimaton (noin 2 hyllymetriä). Minulla on totta totisesti liikaa lankoja, astioita sekä niitä kirjoja. Viimeistään muutossa tämä käy selväksi kuin pläkki. Aloitan vuoden alusta pitää lankahävikkilaskuria ja luovun aina yhdestä kirjasta, kun ostan uuden. Näin olen päättänyt!

PS. Blogini on saanut piiiitkästä aikaa uusia kirjautuneita lukijoita. Tervetuloa, ilahdun!

Hämärä hetki

Meditoin aamun hämärässä kotini parhaan näkymän äärellä. Tämä näkymä jää jälkeeni, kun pian muutan uusien näkymien äärelle. Tuijotan kulmaikkunasta siihen merikaistaleeseen, mikä pilkottaa talojen välistä. Tyhjennän päätä kaikesta tohinasta.

Jotain olen tässä elämässä oppinut. Pari viikkoa olen suurinpiirtein paahtanut töissä ja purkanut vielä lokakuussakin kesäloman aikaista ruuhkaa. Tämä viikko oli tehokas, sain kaksikymmentä senttiä töitä pois pöydältäni. Vieläkin sitä on jäljellä, mutta vapaana aamuna mielessä käy työstä vain hetken häivähdys. Nuorena en vielä osannut etäännyttää työkiireitä irti omasta elämästä. Nyt se onnistuu jo aika hyvin - usemmiten.

Havahdun ajatuksistani yläkerrasta kuuluvaan meteliin ja avaan aamu-tv:n. Kuuntelen Ollilan haastattelua ja mietin, tuleeko tuo meteli imuroinnista vai asunnon viikkostailauksesta? Tavallisestihan olen tähän aikaan hankkiutumassa töihin enkä kiinnitä tuollaiseen kalusteiden siirtelyyn huomiota.

Mietin, lähdenkö siskon luo Poriin junalla vai bussilla. Pidän enemmän kiskoilla matkustamisesta, mutta aikatauluista ei taas tiedä. Taivaalta on tullut aamuyöllä syksyn ensilunta ja ne VR:n kuuluisat vaihteet...? Taidan käyttää Satakunnan liikenteen palveluja ainakin menomatkalla. 

Kiva mennä käymään vanhassa kotikaupungissa ja ennen kaikkea tavata pitkästä aikaa kaikki siskot. Hyvillä mielin alan pakkailla minimaalisia asioita matkakassiin. Matkavihdykkeet ensimmäisenä: keskeneräinen neuletyö, aamun HS, Kirjailijattaren runokirja, Westön uusin kirja ja torstain Anna-lehti. Työpuhelin alkaa soida. Suljen sen.

Syksyinen näkymä viime sunnuntailta Kaivopuistosta. 

Iloitsen!

Olen iloinen Alice Munron Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Itselläni on läheinen, mutta hieman ristiriitainen suhde novellikirjallisuuteen. Olen kirjoittanut aiheesta mm. täällä. Iloitsen erityisesti siksi, että vaikea, ehkä jopa vaikein (?) kirjallisuuden laji eli novellikirjallisuus palkittiin. Ja vielä Alice Munro, yksi suosikeistani!

Munroa saa pokkareinakin. Suosittelen lämpimästi lukemaan hänen teoksiaan. Novellit eivät aina aukene heti, mutta kestävät monta lukukertaa. Uudestaan lukemalla avautuu uusia näkökulmia. Teksti on hienoa ja Kristiina Rikmanin suomennukset ovat huippua nekin.

Mukavaa syksyistä viikonloppua, esimerkiksi laatukirjallisuuden parissa!

Torstaina tänäkin vuonna

Viime päivien ratkaisevassa vaiheessa oleva projekti painaa hieman hartioilla, mutta sukelsin silti torstaina työpäivän jälkeen taiteiden yöhön. Ajanpuutteessa en tehnyt mitään ennakkosuunnitelmaa, vaan etenin huuhaillen eli täysin sattumanvaraisesti kaupungilla. Pidän kaupunkivaeltelusta ja alan tuntea stadin pikku hiljaa kotikaupungiksi. Rakkaaksikin sellaiseksi - moninaisine ilmiöineen.

Lähdin liikkeelle Kaartinkaupungista ja avasin jokaisen ulkoa katsoen mielenkiintoiselta näyttävän gallerian oven. Läpikävelin Sanomatalossa koko ison aulan kattavan runsassisältöisen taideyhdistyksen harrastelijanäyttelyn. Vain muutaman luontoaiheisen grafiikkatyön äärelle seisahduin. 

Rautatieaseman valokuvanäyttelyssä aloin miettiä omaa suhdetta valokuvaamiseen. On mm. luontokuvaajia, urheilukuvaajia, ihmiskuvaajia, reportaasikuvaajia ja fiiliskuvaajia. Joo, taidan olla fiiliskuvaaja.

Artekin ovi oli kutsuvasti auki. Siispä sisään. Huomasin tuoleilla istuvien ihmisten odottavan jotain. Pian selviksi, että Maija Vilkkumaa on tulossa lukemaan otteita pian ilmestyvästä esikoiskirjastaan. Istuin alas vapaalle tuolille pöydän ääreen. Vieressä oleva henkilö alkoi puhua vastapäiselle henkilölle ja tunnistin hänet äänestä Pekka Haavistoksi. Siinä sitten rinnakkain muiden joukossa kuuntelimme Maijan vauhdikasta tekstiä. Ei ehkä ihan minua kiinnostavaa tyylilajia. Läsnäolleet lukuisat nuoremmat naiset vaikuttivat hyvin innostuneilta.

Artekista siirryin Espan vastakkaiselle puolelle ja ostin kuudennen hopeisen taiteiden yö-helan Kalavalan Korusta. Kaduilla oli tavallista enemmän katutaiteilijoita, jotka värittävät mukavasti kaupunkitilaa. Tänä vuonna annoin roposeni tulennielijälle. Töölönlahden kansalaistorilla oli liikaa ihmisiä, joten pakitin heti pois.

Ohi kulkiessa vilkuilin kahden Marimekon myymälän näyteikkunaa, mutta poikkeuksellisesti en astunut sisään myymälöihin. Vaikutan sillä ainoalla tavalla, millä kuluttajana pystyn. Ostoskäyttäytymiselläni. Olen Marimekko-tuotteiden ostolakossa toistaiseksi. Toivon todella, että Marimekko antaa taiteilijoilleen rauhan luoda uutta sen sijaan, että kopiodaan nopeasti ja halpamaisesti muilta. Vauhtisokeus saisi vähän hellittää, kun edes kuluttaja ei meinaa pysyä tuotteiden nopeassa uusiutumisen vauhdissa. Yrityksen kirkasotsaiset kommentit ”vastuunkannosta” hieman nyppivät minua. Lastenkirjasta kun siis ei todellakaan löydy Moorhousen kuosia, mutta kuosista kylläkin lastenkirjan puut. Vakuuttavaa ja tosi vastuullista?

Pysähdyin näyteikkunan ääreen ihastelemaan Minna Parikan kenkiä. Ne ovat kuin pieniä taideluomuksia, mutta en uskaltaisi edes kokeilla kenkiä jalkoihin. Jo pelkkä ajatus saa orastavan vaivaisen luun vonkumaan tuskissaan. Ainoastaan jäniksenkorvallisia mustia avokkaita voisi ehkä joskus käydä pruuvaamassa jalkaan.

Kirjakauppojen runsassisältöisten esittelyjen sijasta valitsin Otavan kirjakaupan, jossa kirjat myytiin houkuttelevalla ale-hinnalla taiteiden yönä. Ihanan väljää ja ilmavaa kirjakauppojen tungokseen ja happivajaukseen verrattuna. Ostin juuri ilmestyneen kolmannen Knausgårdin, mutta hypistelen sitä vielä enkä avaa. (Katsokaa muuten K:n kirjoista kiinnostuneet YLE:n Areenalta dokumentti kirjailijan ajatuksista ja ahdistuksesta. Dokumentti esitettiin tiistaina Femmalta)

Kuuntelin muutaman kirjaesittelyn. Philip Teir kertoi mielenkiintoisella tavalla esikoisromaaninsa ”Talvisota” kirjoittamisprosessista. ALE-loorasta nappasin hänen novellikokoelmansa (1,95 euroa) kartuttamaan novellikokoelmaani. Aina kuulijaa ilostuttavan Heli Laaksosen jutustelua Aapiskirjasta oli pakko kuunnella ja ostaa myös kirja runoilijan omistuskirjoituksen kera. Mihin ihmeeseen tarvitsen aapista? No en mihinkään, mutta kirjassa on hienot runot ja hauska kuvitus (Elina Warsta). Viikonlopun varalle pieni lainaus L-kirjaimen lorusta. Laiskamato on mennyt lääkäriin ja diagnoosi on lorvikatari:

Tohtori lohrut:

Sil see ohi mene, mil o tullukki.

Ens lyhkäne lepo,

sit pikkane huili,

see jälkke loma ja lonka vetämist.

Lorvimal lorvikatar lähte!

Tullessani kymmenen kieppeillä kotitalon ovelle, homaisn hissin ovessa naapurien kutsun tulla elokuun kuutamoa ihailemaan ja nauttimaan sipulisoppaa kattoterassillemme. Menin hieman haikeissa tunnelmissa mukaan. Terassilla oli ilonen meininki ja kattilan pohjalla maukasta soppaa. Kyllä maittoikin. 

Unohtunut ruusu

Siitäs sain

Vasen olkapääni oli kipeä neljä vuotta sitten. Olkanivelen vaivat ovat kivuliaita, hitaasti paranevia ja aika yleisiä varsinkin meillä ikääntyvillä olkalaukku- ja käsityöihmisillä. Olkanivel on terveenä hyvin liikkuva nivel - käsihän pyörii normaalisti joka suuntaan ja ympäriinsä. Jos nivel on kipeä, koko käsi on pois pelistä. 

Olkapäätäni tutkittiin aikoinaan ja sain jumppaohjeita lihasten vahvitamiseksi. Ei kipu minnekään hävinnyt ja odottelin jatkotutkimuksia. Kun menin neljä vuotta sitten kesällä Oriveden opistolle kirjoittamiskurssille, olin kauhuissani nähdessäni asuntolan vuoteet. Vuode oli kapea ja vaneeripohjainen, patja 6 cm:n paksuinen superlon-patja. Ajattelin, että minusta tulee lopullisesti invalidi nukkuessani seitsemän yötä tuossa sängyssä kipeän olkapääni kanssa!

Mutta kuinkas kävikään. Kurssi ja sen anti ylitti kaikki ennakko-odotukset.  Olin seitsemän vuorokautta ja  ympäri vuorokauden flow-tilassa. Palatessani kurssilta kotiin ja lilluessani vielä jonkin aikaa inspiraation jälkimainingeissa huomasin yks kaks, että olkapääni olikin ihan kokonaan parantunut. Tämä oli siis jonkinlainen ihmeparantuminen.

Nyt vuorostaan MK on potenut samankaltaista olkapään kipua ja alkanut hiljattain parantua vaivoistaan saatuaan diagnoosin ja hoidon. Juhannuksena aloimme vertaille käsiemme liikeratoja käsiämme pyöritellen, käännellen ja väännellen. Taisin mennä liiallisuuksiin terveestä kädestä intoiluni kanssa sillä seuraksella, että olkapää kipeytyi uudestaan. 

Viime viikon ajan se vaivasi jatkuvasti. Lääkitsin olkapäätä ja käsivartta kylmägeelillä. Perjantaina kipu muuttui viiltäväksi - kuin puukko olisi ollut olkanivelessä. Käsi on nyt siis oikeesti ja kunnolla kipeä. Hammasta purren onnistuin lauantaina käymään suihkussa, pukemaan vaatteet päälleni ja menemään apteekkiin ostamaan jättipulkilon kaikkein vahvinta kipugeeliä.

Onneksi MK palasi lauantaina työmatkalta valtameren takaa ja tuli ystävällisesti auttamaan minua arkiaskareissa. Miettikään, miten esim. pyykit ripustetaan kuivumaan pyykkinarulle yhdellä kädellä tai miten vahdetaan vuoteeseen lakanat? Minä olen nyt kaksi päivää käyttänyt kipugeeliä ja toivon voivani mennä huomenna töihin. Tällä hetkellä jokainen vasemman käden liike vaatii harkintaa ja tietokoneen näppäilykin onnistuu vain terveellä kädellä.

Aika on kulunut lehtiä ja kirjoja lukien, tv:tä katsellen, kynsiä lakkaillen ja työmatkajuttuja kuunnellen. Otin talomme kimppakirjahylystä luettavaksi Riitta Lindegrenin muistelmat ”minä, toimittaja”. Sopivaa ja vaivatonta potemislukemista, lyhyitä ja nopealukuisia muistoja pitkältä lehtinaisen uralta. RL:n uralle on ajoittunut kulttuurielämän politisoituminen, median kaupallistuminen ja julkkiskulttuurin synty. Kirjan perusteella syntyy mielikuva sosiaalisesti lahjakkaasta ja kunnianhimoisesta toimittajasta, jolla avautuu ihmeen sujuvasti ovia vallan kammareihin ja julkisuuden kulissien taakse. Olen tainnut lukea tämän toimittajan artikkeleita nuoruudesta asti, koska meille kotiin tuli Anna-lehti jo 60-luvulla. Minullekin on tullut lehti aika ajoin. Satunnaisesti olen joskus tilannut pätkän Gloriaakin, sehän on RL:n uran kirkkain luomus.

Nyt pitäisi kipeästi kehitellä jostain 24/7-flow. Vai nukkuisinko seuraavat yöt lattialla retkipatjalla?

Kevennystä

Eilisen otsan rypistelyn ja rutistelun vastapainoksi vähän kevennystä...

NYT-liitteessä ilmestyi jo vuosia sitten Hellstenin Virtahepo-kirjojen hupailujuttu. Nauroin tätä lukiessa ihan maha kippurassa. Leikkasin jutun talteen ja iskin jääkaapin oveen magneetilla. Kellertävän sävyn perusteella tuosta on todellakin vierähtänyt jokunen vuosi. 

Vieläkin tämä jaksaa naurattaa, viimeistään kohdassa "Tuntematon virtahepo" ainaskin minulla alkaa suupielet nousta. Sain idean postaukseen Rva Pionilta täältä.

Tärkeät lauseet

Aloin tämän vuoden alussa kirjottaa pieneen punaisen muistikirjaan jokaisesta lukemastani kirjasta muistiin jonkin erityisen kohdan. Kun taltioin tärkeimmät lauseet musitikirjaani käsin, ne syöpyvät ehkä aktiiviseen muistiin. Paheeni on lukiessani riipustella tekstejä ja tehdä alleviivauksia kirjan sivuille. Lainakirjaan ei tietenkään voi näitä muistin virkisteitä suttailla. Sutattua kirjaa on taas noloa antaa jollekin toiselle lainaksi ja luettavaksi. 

Karl Ove Knausgårdin teoksessa ”TAISTELUNI ensimmäinen kirja” oli muistiin merkittäviä lauseita vaikka kuinka paljon. Hienot lauseet ja ajatukset ovat piilossa subjektiivisen tajunnanvirtatekstin seasssa. Muistiin merkitsemäni lause on kirjan viimeinen:

Ihmiset ovat vain muoto muiden muotojen joukossa, niiden joita maailma ilmaisee yhä uudestaan ja uudestaan, ei vain siinä mikä elää vaan myös siinä, mikä ei elä, piirtyneenä hiekkaan, kiveen, veteen. Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeinpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle.

Ulla-Lena Lundbergin teoksessa ”Jää” on mielestäni parasta saariston vuodenkierron ja luonnon kuvaus. Tämän aistivoimaisen kuvauksen meren vapautumisesta jäästä kirjaan itselleni muistiin:

Ylhäältä tapulista näkyy koko meri. Lännessä aina taivaanrantaan asti, ja kaikki saariston luodot ja karit ja saaret ja maa pohjoisessa ja koillisessa. Ne kaikki yrittävät pysytellä paikoillaan, kun jäälohkareet vyöryvät toistensa päälle ja rojahtavat kallioiden yli. Yhdellä rysäyksellä salmet ovat avoinna ja vesi ryöppyää ja kerää voimia ja heittäytyy ajelehtiville jäälautoille, jotka törmäävät toisiinsa niin että paukkuu ja soi. Rantojen ympärillä on suuret reunukset, joihin kasaantuneet jäälautat puskevat tungoksessa toisiinsa, taistelevat ja mylvivät. Pienempien luotojen yli ne painaltavat pysähtymättä ja raapivat ne puhtaiksi samoin kuin mannerjää aikoinaan, suurempi saari pysäyttää ne vähäksi aikaa ja syntyy suuria ahtojääsumia, joissa lohkareet makaavat toisiinsa puskien. Avomeren suunnalla näkyy mustia ja vihreitä ja sinipunaisia juovia jotka vetäytyvät yhteen ja laajenevat, kun jääpeite liikkuu alltoina, natisee ja valittaa, murtuu ja mylvii. Kauempana kuuluu kumua, kun aava meri pääsee vapaaksi.

Kulttuurihörpyt

Luin aamulla HS:n kulttuurisivuilta jutun Marjatta Tapiolan tulevan viikon tuplanäyttelyavajaisista. Pitäisi käydä molemmissa näyttelyissä. Myös Luostarisen retrospektiiviin näyttelyyn pitäisi tutustua. Kuten myös Väisäsen juuri ripustettuun näyttelyyn. Pitäisi ehtiä ja ehtiä - kokea kaikenlaista. Omassa elämässä on myös työläs ja aikaa vievä projekti meneillään.

IMAGE-lehdestä luin naapuritalon kirjailija Itkosen Donner-artikkelin. Mielenkiintoinen, suosittelen. LAJINSA VIIMEINEN - artikkelissa kirjailija, kapinallinen, poliitikko, kosmopoliitti, elokuvantekijä, ärsyttäjä, työnarkomaani, kriitikko, hämmentäjä, seksisymboli ja vanhus Jörn Donner kertoo, mikä on elämän tarkoitus.

Jostain toisesta lehdestä osui silmääni, että Donner lukee edelleen 200 kirjaa vuodessa! Siis lähes neljän kirjan viikkovauhdilla. Kuinka paljon hän sitten ennen luki? Lukeeko hän vai silmäileekö?

Olen itse tavattoman hidas lukija ja muutun aina vaan hitaammaksi. Kuin aloin harjoitella luovaa kirjoittamista, lukeminen tuli tietoisemmaksi ja hidastui entisestään. Viivähdän lauseiden rakenteissa, mietin romaanin jäsentelyä ja leikkauksia, pohdin henkilöhahmojen kuvaustyyliä, makustelen dialogia, kuuntelen herkullisimmat tekstinpätkät. Vuoden vaihteeessa luin Knausgårdin ensimmäisen ja nyt luen naapurilta lainaamaani Lundbergin Jäätä. Siis VASTA toinen kirja on menossa tänä vuonna. Apua!

Ollessani lapsi ahkerasti lukeva isä sanoi usein äidille ”Lues Hilkka tämä kohta ääneen”. Sitten hän keskittyi kuuntelemiseen. Äiti oli sujuva lukija, mutta ei mikään kovin ilmeikäs lukutyyliltään. Olikohan isä auditiivinen, kun halusi kuulla parhaat palat ääneen luettuina. Taisi olla. Ainakin hän oli sävykkäämpi ääneenlukija kuin äiti. Kerran poikani putosi säikähdyksestä sohvalta isän lukiessa Punahilkka-sadusta pahis-suden repliikkiä siihen antaumuksella eläytyen .

Viikonloppu on edessä. Taidan lukea Jään loppuun, mennä jäälle hiihtämään (jos ei ihan hirveesti tuiskua…) ja valmistella omaa isoa projektia sen, minkä suinkin kerkiän. Joutenoloa en unohda. Donnerkin mainitsi artikkelissa joutilaana ajattelun tärkeyden! 

"Unittelua"

Ilotulituksen kuvauskokeilua pitkällä valotusajalla. Kuvan sävyjä on muokattu maalauksellisiksi.

Herään aamulla ensimmäisen kerran pimeään. Tuntuu viileältä ja kuulen seinänaapurin yskivän. Vedän peiton paremmin ylleni ja muotoilen tyynyn höyhenet niskalle sopiviksi. Vaivun takaisin pimeään. Seuraavan kerran herään kesken unen ja kuulen yläkerran naapurin kulkevan eestaas asunnossaan.  Säleverhojen välistä näen valoisaa. Käännän kylkeä ja suljen silmät vielä hetkeksi. Vaivun meditatiiviseen unen ja valveilla olon välitilaan. Se on ihan parasta.

Lopullisesti herätessäni katson kelloa. Kymmenen! Otan vierestä kesken olevan kirjan ja jatkan aamua lukemalla tunnin lämpimän peiton alla.

Karl Ove Knausgårdin kirjaan (Taisteluni – ensimmäinen kirja) ei ole ollut ihan helppo päästä sisälle. Jossain 40. sivun paikkeilla se tempaisi imuunsa ja nyt en voi keskeyttää. Menen lauantana ostamaan toisen kirjan taisteluja. Kolmatta kirjaa ei ole vielä suomennettu, mutta Norjassa sekin on kuulemma kuohuttanut. Täältä löytyy mielenkiintoinen Juha Itkosen artikkeli kirjailijasta. 

Loman ajan olen levännyt niin hyvin, että olen laskenut eläkeikään jäljellä olevat työvuodet. Olen myös seurannut työuran pituuteen ja työkykyyn liittyvää keskustelua itsellekin ajankohtaisina. Koen olevani siinä mielessä työuran huipulla, että voin käyttää työssä hyödykseni koko yli 30 vuoden työkokemusta ja erilaisissa töissä kertynytty ammatillista näkökulmaa. Ikä näkyy siinä, että lepo työstä on erityisen tärkeään. Se on välttämätöntä. 

Aamulla

Aamulla maan peitti ohut lumihuurrekerros. Tuntui kylmältä. Piti suojautua hupun sisään. Onneksi takissani on niin suuri ja lämmin huppu, ettei tuuli haittaa. Pitäisi kuitenkin alkaa kutoa pipoa, harmaasta langasta ehkä.

Matkustin töihin mannheimilaisella raitiovaunulla, joka vaikuttaa 60-lukulaiselta. Tiikkijäljitelmää seinien laminaattiverhoiluissa, istuimessa harmaanvihreää muovinahkaa, detaljeissa menneen tyyliä. Aloitin uuden työmatkapokkarin, Chimamanda Ngozi Adichie:n novellikokoelman. Vaikea nimi, jota en koskaan muista enkä osaa lausua. Aiemmin olen lukenut saman kirjailijan kirjan ”Puolikas keltaista aurinkoa”, joka kertoo Biafrasta nuoruuteni vuosilta. Ajalta, jolloin aloin tiedostaa maailman epäoikeudenmukaisuuksia.

Aamupäivän tein töitä, mutta olin väsynyt. Lounaalla söin jälkiruuaksi pannaria ja vadelmahilloa, vaikka olen periaatteessa jälkiruokalakossa. Hyvää oli, mutta vähän alipaistunutta. Iltapäivän kuuntelin §-tietoutta nuorten juristien suusta. Eivät anna kysymyksiin selkeitä kyllä- tai ei-vastauksia, vaan kiertelevät ja kaartelevat. Kelasin vielä edellistä slideä uuden rävähtäessä valkokankaalle. Ajatus meinasi lähteä harhailemaan, mutta tein parhaani pitääkseni pään kasassa. Huomenna on tiedossa ikävä kokous ja joutunen venyttämään päivää, kuten tein tänään ja eilenkin. Onneksi viikonloppu on tulossa. 

Uutisissa luvataan huomiseksi myrskyä ja paljon lunta. Onneksi tämä marraskuu oli tässä. 

Kauniit ja ruma

Kuva on lainattu täältä.

Valmistaudun kirjoittamisella ja lukemisella höystettyyn viikonloppuun. Seuraava kirjoittajaryhmän kokoontuminen lähestyy... Jälkimaistelen samalla vielä viime sunnuntain kirjamessujen antia. Kuuntelin muutamaa oikein mielenkiintoista keskustelua ja ostin muutaman kirjan. Huomaan, että olen pokkareiden kautta hiljakseen - vähän itsellenikin salaa - siirtymässä digi-kirjoihin. Jos vain uutuudet ilmestyisivät samanaikaisesti perinteisten kirjojen ilmestyessä, ostaisin heti tiedostot kirjojen sijaan. Ryhtyisin luullakseni tabletti-lukijaksi?

Kyllä minäkin tykkään pitää kirjoja käsissäni, hypistellä, plärätä, selailla ja nuuhkia niitä. Mutta haluan hankkia perinteisessä muodossaan enää vain KAUNIITA kirjoja. Mitä teen esimerkiksi Sofi Oksasen ”kyyhkyskirjalla” käsissäni? Se on ulkoasultaan suorastaan vastenmielinen. Niin ruma, että siihen tuntuu ikävältä tarttua. Sisältökään tuskin on sinänsä kaunista, niin ounastelen edellisten kirjojen perusteella. Vaikuttaviahan SO:n kirjat toki ovat. Kansien pitää luonnollisesti olla sopusoinnussa kirjan sisällön kanssa. Kyllä karu tai rujokin voi olla kaunista. Entä väkivaltainen? Voiko sitä visualisoida kauniisti tai edes laadukkaasti? Mihinkähän LIKE ja SO oikein ovat kansilla pyrkineet? Onko joku oivaltanut? Oho, tuli kamalasti kysymyksiä, toivottavsti myös vastauksia...

Kirjan kauneuteen vaikuttaa kansi, nidonta, typografia, mahdollinen kuvitus, paperin laatu jne. Ja pienet viimeistellyt yksityiskohdat. Kaikki edellä mainittu on kohdallaan kirjamessuilta ostamassani ja moneen kertaan kirjakaupoissa pläräämässäni kirjassa 20+12 MUOTOILUTARINAA HELSINGISTÄ. Se voittikin viime vuonna kauneimpien kirjojen tietokirjojen sarjan. Ostin myös kaksi muuta kaunista kirjaa, mutta en voi paljastaa niitä ennen joulua. Silloin joku onnellinen löytää kirjat lahjapaperin sisältä. Ja ehkä nämä kirjat valitaan vuoden 2012 kauniiden kirjojen sarjaan?

Romaanit ostin pokkareina.  Kolme pokkaria maksoi 12 euroa. Niin pitkälle en ole vielä edennyt, että olisin perehtynyt digi-kirjojen tarjontaan ja hintoihin. 

Talvea odotellessa

Perjantait ovat minulle usein työviikkojen tehopäiviä. Olen iltapäivä- ja loppuviikkopainotteinen työntekijä. Varsinkin tällä viikolla torstaina ja perjantaina työt sujuivat tehokkaasti. Torstaina kylläkin osittain pitkäksi venähtäneen työpäivän ansiosta.  Sain noin 10 cm töitä valmiiksi, mutta LÄHES valmiiksi ainakin 25 cm.

Nyt mietin, mitä teen launtaina ja sunnuntaina. Kutkuttaa kirjamessut, vaikka viime viikkoina parrasvaloissa loistanut norjalainen kirjailija Knausgård taitaakin jo viikonlopuksi palata kotiinsa Ruotsiin. Kirjoittajapiirimme opettaja ylisti hänet taivaisiin ja tietysti riensin heti ostamaan  teoksen ”Taisteluni, ensimmäinen kirja”. Alku oli kuitenkin iltalukemiseksi aika kovaa tekstiä. Aloitan viikonloppuna uudestaan.

Eilen olin ensimmäistä kertaa RSO:n konsertissa Musiikkitalossa. Kyllä kesti ja nytkin saan kiittää naapuriani, joka varasi liput ja houkutteli mukaan. Leonidas Kavakos toimi patsi kapelimestarina myös Mozartin viulukonserton solistina. Vaikutuksen teki varsinkin Schubertin Sinfonia nro 9, ”suuri  C-duurisinfonia”. En ole musiikin syvällinen asiantuntija, mutta minun korvissani koko sali soi, joten akustiikka taitaa olla kohdallaan. Eivät siis menneet lattiarakenteisiin käsin levitetyt hiekkakerrokset ym. akustiikan takaavat poppakonstit hukkaan.

Kuvat ovat Töölönlahdelta, jossa kierrän perjantaisin joskus pienen lenkin töistä lähdettyäni ja ennen ympyrätalon S-Marketiin suuntautuvaa kauppareissua. Hakaniemen torin laidalla Pepsi-logossa oleva lämpömittari näytti ratikkapysäkille kävellessä pakkasta -2 ja ratikkaan noustuani -3 astetta. Täytyy nyt heti nostaa parvekkeelta viimeiset yrtit sisälle. Varsinkin stevian ohuet lehdet paleltuvat kenties pikku pakkasellakin. Talvi on tulossa, vaikka aamuyön ensilumesta on enää jäljellä vain kevyt kuura maassa. 

Jotkut olivat näköjään jo aloittaneet viikonlopun ympyrätalon Alkon liepeillä...

60o06,5’N 25o24,8’E

Söderskärin majakkasaari on kiehtonut minua, koska joitakin vuosia sitten teimme hienon reissun Bengtskärin majakalle. Lähes yhtä hieno sää suosi meitä eilen, vaikka tuuli vähän puhalteli ja keinutteli paattia. Söderskärin majakkasaarelle liikennöi kaksi eri alusta muutamana päivänä viikottain, toinen Kauppatorilta ja toinen Vuosaaresta. 

Söderskär on juuri se majakka, joka on ollut Tove Janssonin esikuva kirjassa ”Muumipappa ja meri”. Kirja kertoo mm. yksinäisyydestä ja oman elämän merkittävyyden etsimisestä. Itseään etsiskellessään muumipappa ryhtyi majakanvartijaksi ja halusi sytyttää sammuneen majakkalyhdyn. 

Kirjailija tunsi seudun hyvin, koska on itse viettänyt kesiään Porvoon saaristossa. Sitä en tiennyt entuudestaan, että vanhempi ja jo purettu majakka on ollut innoittajana muumitalon ideoinnissa. Söderskärillä näin kuvan tästä majakasta ja samankaltaisuus on ilmeinen.

Saari ja ympäröivät luodot ovat karuja, mutta luontonsa puolesta arvokasta merellistä maisemaa. Alue on luonnonsuojelualuetta jo 1930-luvulta alkaen ja Natura 2000-alue.

Rakennukset ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaita ja niitä korjataan parhaillaan Metsähallituksen organisoimana. Itse majakka on yksityisomistuksessa ja sitä on korjattu 2000-luvulla. Majakkasaarella on majakan lisäksi entisten majakanvartijoiden asuinrakennus, jugend-tyyliä edustava  majakkamestarin asuinrakennus ja sauna. Viereisellä luodolla on luotsimestarin asunto. Nyt entisiin asuntoihin korjataan majoitustiloja. Majakkamestarin rakennuksessa on kahvila, jossa eilen paistettiin vierailijoille lettuja.

Söderskärin luodot ovat merilintujen tärkeä pesintäluoto. Mm. haahka ja räyskä pesivät täällä. Liikkuminen saarella on kielletty keväästä elokuun puoleen väliin. Rajoitettu ja oppaan kera tapahtuva vierailu sallitaan juhannuksesta alkaen. Luodolla on pitkään tehty riistantutkimusta. 

Myöhemmin elokuussa lintujen pesinnän jälkeen saarelle voi mennä omalla veneellä. Silloin pääsee majakkasaaren viereiselle pesimäluodolle lähes huomaamatonta riippusiltaa pitkin.

Myös kasvit ovat tyypillisiä luotojen ja karujen saarien kasvillisuutta. Nyt saarella kukkivat keto-orvokit, keltaiset maksaruohot ja ruohosipulit.

Majakka täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Moneen vuoteen se ei ole enää toiminut majakkana, valot on siis sammutettu vanhasta kristalliprismalinssistä vuosia sitten.

Alan miettiä ihmisen hetkellisyyttä tällaisissa paikoissa. Joskus täällä on asunut useita sukupolvia merenkävijöitä. Heidän elämänsä on ollut ankaraa. Kauniina aurinkoisena kesäpäivänä saarella vierailija voi kokea vain sunnuntaisävytteisen häivähdyksen entisistä ajoista. 

Runoja kirjojen nimistä

Innostuin Rva Pionin ”kirjannimirunoudesta”, johon hän oli saanut idean jostain toisesta blogista. Suoristelin, järjestelin ja katselin tänään omia kirjarivejäni ja huomasin, että nimistä voisi ehkä kirjoittaa kokonaisen runokirjan. Kaikki tekstit otsakkeineen ovat siis kirjahyllyissäni olevien kirjojen nimiä. Kokeilkaa omasta hyllystänne. Oikein kivaa! Ihanaa, kun lomalla voi tehdä kaikenlaista tällaista. Kotipuuhailua. Kuvitus Helsingin kaupunginmuseon näyttelystä ”Lisää funkkista, Reino”. 

Helpointa  on tietysti aloittaa rakkausrunosta.

Tästä tuli ehkä hieman omistavan itsekäs, toisen kokijan näkökulma rakkaudesta:

OLE LUONANI AINA

Kirjava Satama

Valkoinen hotelli

Sunnuntai

Rakastavaisten illallinen

Heijastus ikkunassa

Että hän muistaisi saman

Runo arjen yltäkylläisyydestä:

OMAN ELÄMÄNSÄ SANKARI

Koskenlaskijana työelämässä

Johdan itseäni

Luihin ja ytimiin

Pää tallella

Ulkona

?

Kantaa ottavampaa runouttakin kirjannimistä voi rustata:

TIETÄMÄTTÖMYYS

Huojuva talo

Kotona maailmankaikkeudessa

Kuinkas sitten kävikään

Pystyyn kuolleet

Kaikki puut

Ilmastonmuutos – nyt

Runo lapsuuden loppumisesta. Kaikki nämä kirjat ovat muuten runokokoelmia:

MISSÄ LEIKKI LOPPUU

Aleksis Kiven katu

Hyppynarun varjo

Myöhemmin samana kesänä

Meitä oli kolmetoista

Tuoreessa muistissa kevät

Ja tämä on sitten jo ihan dadaa….

VIELÄ YKSI ASIA

Puusta pudonnut

Trigonometrian oppikirja
Mozartin hiukset

Terassilla

Lyhyttä kirjoittamista

Heräsin luovaan kirjoittamiseen myöhään. Aiemmin olen harrastanut kuvallista ilmaisua eri muodoissa. Sittemmin olen havainnut, että kysymys on lähes samasta asiasta. Välineet vain vaihtelevat. Molemmilla tavoilla tekijä viestittää kokijalle jotain, minkä innoittamana kokija muokkaa oman henkilökohtaisen kokemuksen. Joko verbaalisen tai visuaalisen.

Aloitin harrastuksen vähän onnenkantamoisena elämänkertakirjoittamisen ryhmässä. Innostuksen sytyttyä osallistuin muutama kesä sitten Orivedellä proosakirjoittamisen kurssilla. Sen jälkeen kirjoittaminen on pitänyt minua otteessaan. Seuraavaksi pääsin kustannusyhtiön novellikirjoittamisen kurssille. Ajattelin naiivisti, että novellit ovat lyhyempiä juttuja ja ehkä saisin niiden kirjoittamiseen jostain irroitettua aikaa. No, nyt viisastuneena tiedän novellikirjoittamisen olevan yhden vaativimmista kaunokirjallisuuden lajeista. Kustantajan kurssi oli teoriaopetuksen suhteen antoisa. Opettaja, arvostettu novellikirjailija, ei ollut kirjoittamisen ohjaajana mielestäni kuitenkaan pedagogi. Hän oli kirjailija, jolla oli oma totuutensa mutta ei kykyä kannustaa kirjoittajaa etsimään sitä oman totuuttaan. Kurssin seurauksena kirjoittamishaluni hyytyi joksikin aikaa kokonaan.

Nyt olen toista vuotta osallistunut ammattitaitoisen ohjaajan kirjoittajapiiriin. Olen kirjoittanut teoriaopetuksen  harjoitteina ”pieniä tarinoita ihmisistä elämän käännekohdissa.” No, ei todellakaan kuulosta kovin omaperäiseltä, mutta on kuitenkin kutkuttavan mielenkiintoista. En haaveile omasta kirjasta, en maineesta enkä arvostelusta HS:n kulttuurisivuilla. Minä VAAN kirjoitan, lähinnä itselleni. Se on ihanaa ja vapauttavaa. Kirjoittaen kehittyy – vielä tämänkin ikäisenä. Samalla kehittyy lukijanakin tietoisemmaksi.  

Novellikurssin ”trauman” jälkeen olen kerännyt melkoisen novellikirjakokelman. Klassikoita aina Tsehovista Hemingwayhin, modernisteja, kotimaasta ja muualta. Kuvassa on joitakin suosikkikirjoja. Uusin ihastus on kiinalaisen nuoren kirjailijan Yiyun Li:n ”Kultapoika, smaragdityttö”. Tarinoissa kuvataan modernia Kiinaa niukin sanoin ja tehokeinoin – mutta vaikuttavasti.

Huomenna on kevään viimeinen kokoontuminen. Kesätauko ei tietenkään ole este kirjoittamiselle, vaikka itse tarvitsenkin tapaamisten tuomaa potkua.

Kysymys kirjan nimistä yms.

Koska olen purkanut kirjahyllyä remonttitöiden vuoksi, olen päättänyt samalla kohentaa hyllyä järjestelemällä sen osittain uuteen uskoon. Entistäkin tiiviimpi lopputulos on tavoitteena. Kävin ostamassa yhden ylimääräisen hyllyn. Karsintaakin pyrin tekemään. Erillinen työhuone olisi helpotus kirjojen liialliseen dominointiin. Toisaalta olen  lapsuudesta asti tottunut siihen, että olohuoneen yksi seinä on vuorattu kirjoilla. Minun hyllyissäni kirjat on jaoteltu sekä aihepiirin, pääasiallisen selkämyksen värisävyn ja aakkosten mukaan. Siten saan yleisilmeen hieman rauhallisemmaksi. Pystyn kuitenkin etsimään aakkosten mukaan kirjan. Jos en muista kirjan selkämyksen väriä, pitää käydä läpi valkoselkäiset, sinisävyiset, punaruskeat jne. hyllyt. Aika pian kaipaamani kirja löytyy. Aiemmin jaottelin värit esteettisemmiksi ryhmiksi, mutta en löytänyt enää kirjoja! Tyydyin kompromissiin.

Eilisessä kirjoittajaryhmän kokouksessa oli aiheena henkilökuvaus. Olen jo toista vuotta kirjoittanut eräänlaista tyyppigalleriaa, henkilökuvauksia ihmisistä jonkun asian äärellä. Kirjoittaessa on vaikeaa arvioida sortuuko kliseisiin, itsestäänselvyyksiin tai liian alleviivaavaan ihmiskuvaukseen. Tulkinnanhan tekee lopulta lukija ja hänen tulkinnanvapauttaan olisi hyvä kunnioitettaa. Toivon kirjoituksistani kriittisempää palautetta. Ryhmässämme ollaan ehkä liiankin hienotunteisia toisten tekstien suhteen. Ihmisten kuvaus on mielenkiintoista, hauskaakin. On mahdollista, että joutuu hetkeksi kuvaamansa hahmon pään sisään. Muutaman kerran olen nähnyt  kuvaamastani tyypistä yöllä unta. Herätessäni olen joutunut hetken miettimään, kuka minä oikein olen?

Keskustelimme myös hyvistä ja huonoista kirjojen nimistä. Mielipiteen näyttävän poikkeavan melkoisesti. Itse toin esiin runollisia ja kuvailevia nimiä. Olen mieltynyt mm. ”Joen yli puiden siimekseen” (Hemingway), ”Kuin surmaisi satakielen” (Lee), Andien mainingit (Neruda). Olen ostanut joskus kirjoja kirjan nimen mukaan, esimerkiksi kirjan ”Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi” (Sacks). Useat tuntuivat tykästyneen napakoihin ja iskeviin nimiin. Olisi kiva kuulla, mihin kirjan nimeen sinä olet mieltynyt? 

Kesäpaikka

Minulla on runsaat kymmenen vuotta ollut ilo nauttia silloin tällöin MK:n kesänviettopaikasta. Paikka on 1940-luvulla Kiskon entiseen kuntaan, Salon nykyiseen kaupunkiin järven rannalle rakennettu pientila. Päärakennuksen lisäksi pihapiiriin kuuluvat talousrakennus, kaksi aittaa ja rantasauna. Paikan jakavat MK ja hänen neljä sisarustaan perheineen. Parhaimmillaan porukkaa on paljon, mutta jokaisella on päärakennuksen yhteisen keittiön, olohuoneen ja lasiverannan lisäksi oma soppensa. MK:n soppena on ollut jo nelisenkymmentä vuotta hirsirakenteisen vanhan luhtiaitan toinen kerros.

MK:n ukki on ostanut tilan vuonna 1959, saman vuonna jolloin MK on syntynyt. Oheisessa isän ottamassa valloittavassa kuvassa MK viettää ensimmäistä kesäänsä tässä paikassa ja kuvan perusteella näyttääkin varsin hyvin viihtyvän äidin nauratettavana. Kuva on aitan seinällä. Perhe matkusti aikoinaan maalle koko kesäksi, kolmeksi kuukaudeksi. Viisilapsisen perheen lisäksi paikan jakoivat ukki ja mummi sekä kotiapulainen. Isä kävi maalla viikonloppuisin. Ukin kuoltua  MK sai luvan muuttaa aitan yläkertaan. Ukin pöytä ja tuoli ovat aitassa edelleen tallella ja ne sopivatkin ympäristöön kauniisti.

Paikassa näkyy viehättävällä tavalla perheen kesänvieton historiaa. Korjaukset on tehty 40-lukua kunnioittaen. Vanhat ovet ovat kauniita ja keittiön kiintokalusteet ovat alkuperäisiä koivupuisia. Huonekaluistakin osa on ollut täällä aina. Esimerkiksi keittiön tuolit, joista neljä on korkeaselkänojallista aikuisten ja viisi matalaselkäistä lasten tuolia. Olohuoneen pönttöuuni toimii vieläkin tarvittaessa lämmönlähteenä. Mukavuuksia on lisätty vuosien varrella sopivasti: keittiössä on vesihana ja viemäri, liesi toimii kaasulla, jääkaappi ja pakastin kuuluvat keittiövarustukseen.

Kollektiivisesti ylläpidettävä paikka vaatii porukalta yhteistä panostusta. Pitää sopia, mitä milloinkin entrataan, pitää hoitaa pientä metsikköä, kaataa puita ja tehdä saunapuita, niittää heinät, hommata kaasua, kääntää komposti, huoltaa huussia jne. Päivällinen tehdään porukalla ja kulut jaetaan aterioivien kesken. Ruuat hankitaan Salon vilkkaalta torilta ja lähiseudun kaupoista. Töitten lisäksi ehditään toki puuhastella muutakin, mikään työleiri paikka ei ole. Juhannuksena minä luin ja kudoin villasukkia, MK:n sisko virkkasi amigurumeja. Hieno hiirulainen jäi muistoksi hyppimään pöydälle. Lapset tai pikemminkin jo nuoret tekevät omia puuhiaan, esimerkiksi virittävät Verrari-mäkiautoa. Pitkästä historiasta kertoo melkoisen kattava dekkari- ja sarjakuvakirjasto. Hyllystä löytyy aina joku dekkari, jonka juoni ei ihan heti muistu mieleen.

Juhannuksena tutustuin ensimmäistä kertaa uuteen kesäpaikkalaiseen.  Kaksitoistaviikkoinen leikkisä ja suloinen koira muistutti pitkine jalkoineen bambia.