Lummelampi

Mustion linnan ihastuttavaan puutarhaan Raaseporiin on rakennettu luontopolku, joka kulkee lumpeitten keskellä veden päällä. Piipahtaessamme Mustiossa kotiinpaluumatkalla sunnuntaina, aurinko onneksi helli meitä ja muita. Pilvisellä säällä kukat nimittäin umpeutuvat näkymättömiin. Punaiset, hellän vaaleanpunaiset ja valkoiset lumpeet olivat kauniita ja isokukkaisia. 

Lumpeitten seassa kulkeva polku on sen verran kiikkerä, että sillä kulkiessa vaaditaan hyvää tasapainoaistia. Puiset lankut keikkuvat niiden myötäillessä kunkin kävelijän askeleita. Tällä kertaa tasapainoilu kyllä palkittiin. 

En ole nimittäin milloinkaan aiemmin nähnyt yhtä hienoja ja yhtä paljon lumpeita. Melkein kuin olisi kävellyt Monet:n lummemaalauksessa konsanaan.

Heinäkuun lopun haikeus

Kultavehnä on kypsynyt täyteen keltaisuuteen, ruis on melkein okraa ja kaura heilimöi vaalean vihreänä. Toripöydät notkuvat kesän ihanista antimista. Sadonkorjuun aika tietää kesän täyttymystä. Ihan pian tämän vuoden kesä on enää tallella muistoissa ja mieleen painetuissa hetkissä. Heinäkuun lopulla mielen valtaa haikeus, mikä kumpuaa kesän ohikiitävyydestä ja lyhyen hetken kestävästä suven suloisuudesta.

Kohtalon paikka

Ollessani noin 2,5-vuotias, päätin lähteä maailmalle. Aloitin ensinnä rautatiestä, jonne marssin pieni peltiämpäri kädessäni. Aloin kerätä ämpäriin veturien lämmitykseen käytettyjä ja radalle tippuneita hiiliä. Olimme poimineet niitä yhdessä äidin kanssa, koska asuimme ihan rautatien vieressä hiililämmitteisessä talossa. Äiti oli tietysti tuhannet kerrat vannottanut ja varoittanut meitä lapsia menemästä yksin rautatielle. Ilmeisesti uteliaisuuteni kuitenkin selätti varoitukset ja vaaran uhat.

Keskittyessäni hiilien keräämiseen en huomannut raiteilla lähestyvän junan vihellystä. Naapurin Aune tuli juuri silloin töistä polkupyörällään. Hän havaitsi minut Kaanaan ylikäytävälle polkiessaan. Kauhukseen Aune huomasi myös kauempana puhkuvan ja puhisevan höyryveturin, joka lähestyi minua uhkaavasti. Aune heitti pyöränsä radan penkalle ja säntäsi juosten raiteille. Hän sai kaapattua minut radalta syliinsä juuri ennen junan tuloa. Tuskinpa silloin tajusin, että olin ollut suoranaisessa hengenvaarassa.

En muista tätä tapausta. Kuulin sen kuitenkin myöhemmin Aunen kertomana niin useasti, että olen kuvitellut tilanteen omaksi muistokseni. Muistan jopa, että minulla olisi ollut sininen hame ylläni ja erityisesti sen, kuinka paljon minua harmitti vaivalla keräämieni hiilien vieriminen ämpäristä radanvarteen.

Porissa ollessamme höyryveturi vaunuineen liikennöi muutaman päivän ajan nostalgiamatkoja Porin ja Tahkoluodon välillä. Tuolla raideosuudella raiteet ovat vielä vanhat ja tervattuihin paksuihin puulankkuihin tukeutuvat, joten rautatiellä tuoksuu edelleen aivan aidosti kuin lapsuudessani. Höyryveturi on edelleen juhlava näky - oikea puhiseva ja puhkuva rautahepo. Hiukkaspäästöt lienevät tosin melkoiset, kun juna päästää kaikki "höyrynsä pihalle".

Höyryveturin tasainen tsuku-tsuku-kulkuääni, terävä vislaus ja höyryjen päästöstä syntyvä haikea huokaus ovat piirtyneet kovin syvällä varhaislapsuuden muistoihin. Kokiessani rautatien tuoksun, kuullessani lapsuudesta tutut äänet ja nähdessäni veturin, tunnen itseni edelleen hyvin pieneksi. Kuljen rautatiellä sininen kesämekko ylläni, peltiämpäriä kädessä kantaen ja olen huolia vailla.

Yksityinen tila ja vähän sen vierestä

Tällä viikolla yksi perustehtäväni on ollut ruokkia Norjassa porukalla kalareissulla olevan tyttären sinikieli- ja muita skinkkejä ja hänen ystävänsä akvaariossa asustelevaa pallokalaa ja pohjamudassa piilottelevaa monnia. Aika rentouttavaa, kun ei tarvitse venyä tämän suurempiin projekteihin tällä haavaa…

Teen ruokintavisiitit Töölöön (vai Töölööseen vai Tölikkään? kertokaa minulle oikeat ja aidot stadilaiset). Töölössä olen istahtanut pari kertaa kivassa kahvilassa Tintinissä (Cafe Tintin Tango). Ilmapiiri Töölöntorin laidalla sijaitsevassa kahvilassa on mukava. Ehkä tunnelma syntyy monenlaisista asiakkaista ja tietenkin maukkaasta tarjottavasta. Muutama nuori istuu keskittyneenä tietokoneensa äärellä, naispari on drinkillä, iäkkäänpuoleiset töölöläisrouvat nauttivat salaattilounaasta, pukumies on piipahtanut kahville ja croissantille, vanhempi herra syö vasta aamupuuroa, minä nautin päivän pienen keiton. Ylinnä oleva kuva on kahvilan wc-tilasta. Tila on hyvin pieni ja melko persoonallinen tilakokemus.

Kailliossa Kaarlenkadulla on romanttiseseen tyyliin ja runsaasti sisustettu kahvila Villi puutarha. Kahvilan edessä on tarjoiluterassi, jossa on enemmän istuinpaikkoja kuin pikkuruisessa kahvilassa.

Villin puutarhan wc on melkoisen "villi" sekin. Kapeasta mustasta ovesta mahtuu juuri ja juuri sisään ja wc on hämärä ellein suorastaan pimeä. Ylin kuva on pyttyosaston takaseinältä ja alin käsienpesuosastolta. Olisiko tämän tilaihmeen koko yhteensä noin 1,5 neliötä?

Senaatintorin laidalla on uudehko rento kahvila Köket. Ilmankos ruotsalaiset näyttävät suosivan kahvilaa. Tietävät ainakin astuvansa köökkiin. Tarjolla on pientä suolaista ja kotileipomon tyylistä kakku- ja pullatarjontaa. Kahvilasta saa hyvää cappuccinoa ja ystävällistä palvelua. Henkilökunta kiittää asiakkaan poistuessa molemmilla kotimaisilla ”kiitos, tack”.

Kuva on Köketin wc:n ovessa oleva teippiteos. Houkkutelee vähäsen kaupoissa hypistelemäni lukuisat ja kauniit teipit, jotka olen kuitenkin toistaiseksi jättänyt kauppaan.

Kaupungintalon ala-aulassa on turistien ja stadilaisten info-piste sekä Virka-galleria. Myös wc-tila on yleisessä ja ahkerassa käytössä. Erityisen paljon täällä käy turisteja. Jotkut näyttävät jopa ottavan nokoset aulan sohvilla. Wc näyttää laitostyyppiseltä ja helposti puhtaana pidettävältä. Hanat ovat aika hienot ja koristeelliset, mutta roiskivat vettä yltympäriinsä.

Joku kansalaisrohkea on taiteillut ajatuksiaan pyttytilan kaakeleihin teipattuihin puhekuplakuviin.

***

Sanokaa mitä sanotte, ei ole ihan se ja sama, millaisessa
yksityisessä tilassa sitä pytylle istahtaa!

Kuten kuvista näkyy, lomalainen kulkee kamera käsilaukun pohjalla aina ja kaikkialla... 

Virta vie merta kohti

Lännessä oli kaikki hyvin. Parasta oli tietysti kodikas ja rento oleilu siskon huushollissa ja vanhassa kotikaupungissa Porissa kuljeskelu. Kaupungilla oli vilkasta vilinää kesän huippu-viikolla. Ulkona oli kamalan kylmä ja kova tuuli puhalsi. Kotona purin kamerasta kuvat – niitä on yli kolmesataa. Ehkä muutama postauskin on siis tulossa...

Koska kakkostie on tylsä ja puudutava ajotie, ajoimme Poriin Lounais-Suomen pienempiä teitä pitkin. Takaisin palasimme pohjoista reittiä eli Tampereen kautta. Aikaa kuluu tietysti enemmän, mutta näin saa myös uusia vaikutteita. Ja eihän loman viettoon kiire kuulu muutenkaan. Maaseutureittejä ajellessa miettii meidän ihmisten erilaista elämänpiiriä helsinkiläisestä näkökulmasta. Harvaan asuttua maaseutua, maanviljelyä elinkeinona, maaseudun palveluja ja ihmisten elämää siellä. Ja sitä, mitkä edellytykset asutulla maaseudulla ja maanviljelyllä on Suomessa. Peltoja joka tapauksessa Etelä-Suomessa vielä näyttää riittävän, mutta lehmiä ei juuri näy pelloilla. Ovatko lehmät tehotuotantonavetoissa? Sikalat ainakin ovat jättimäisiä lihatehtaita, ne tunnistaa kyllä vielä nykyäänkin hajuaistin avulla. 

Aloimme jo unelmoida pittoreskista espresso-baarista, kun ei tullut pysähdyspaikkoja vastaan ja kahvihammasta kolotti. Valtateiden varsillahan on joka kunnan kyljessä ABC-tankkauspaikka autoille ja ihmisille. Juuri niitä toistensa kaltaisia pysähdyspaikkoja halusimme välttää, mutta muu tarjonta näyttää lähes olemattomalta. Pitäisikö kehitellä maaseudun pieneksi ja vaatimattomaksi tukielinkeinoksi vaikkapa ”Kahvikuppi & kakku”-ideaa ”peti & puuro”-majoitusmuodon tyyliin?

Matkalla kiinnitti huomiota mm. upea Loimijoki lukuisine peltojen välissä luikertelevine sivu-uomineen. Loimijoen varrelle on syntynyt kyliä ja kuntakeskuksia kuten Loimaa. Kuntaliitoksetkin alkoivat mietityttää, vaikka se lienee välttämätöntä. Entiset kuntien kirkonkylät näyttävät aika hiljaisilta. Kaupallisia palveluja tarjoaa yksi Sale, jossa on kaiketi sivuposti ja pika-apteekki. Väestön keski-ikä on korkeahko, joten pakosti sitä alkaa miettiä, miten ihmiset täällä pärjäävät ja millä he hankkivat elantonsa? Ohitimme monia entisten kuntien tyhjyyttä huokuvia kirkonkyliä kuten Vampula ja Panelia.

Joillakin kylänraiteilla silmä lepäsi, esimerkiksi aika hyvin rakenteellisesti säilyneessä Irjanteen kylässä Eurassa (tai Eurajoella?). Luviassa on myös myönteisellä tavalla historian havinaa. Pyhäjärven hienon itäisen rantatien varteen on rakennettu muutama tyystin ympäristöön sopimaton ökytalo. Ihmettelen vähän. En sinänsä uuden rakentamista, mutta ympäristöön sopimattomuutta kylläkin.

Ojien, purojen ja jokien innoittamana katsoin netistä Kokemäenjoen vesistön valuma-alueen karttaa. Tässä vähän faktaa: Kokemäenjoen vesistö on maamme neljänneksi suurin vesistö. Sen pinta-ala on yhteensä noin 27 050 km2. Se muodostuu Kokemäenjoen valuma-alueesta, Loimijoen valuma-alueesta sekä seitsemästä järvireitistä. Koko vesistöalueen järvisyys on 11 prosenttia. Pohjoisessa vesistö ulottuu Ähtäriin, idässä Päijänteeseen ja etelässä Forssaan.

Leveimmillään joki virtaa Kokemäellä ja Harjavallan tienoilla. Kokemäenjoen valtavaa vesimassaa on tietenkin hyödynnetty. Harjavallan voimala jauhaa edelleen vedestä sähköä, mutta vanhat ruukit ja myllyt ovat hiipuneet pois käytöstä. Kuvissa näkymiä Leineperin entisestä ruukista Kullaalta, joka on nykyään osa Ulvilan kuntaa.

Porin kohdalla joki haarautuu erillisiksi uomiksi, joiden väliin jäävät luodot. Niistä tunnetuin on porilaisten kaupunkivirkistyspuisto Kirjurinluoto. Nykyään joki on puhdistunut minun nuoruusajoistani siinä määrin, että joessa voi jälleen pulikoida.

Kokemäenjoki laskee Pihlavanlahteen, joka on arvokasta vesilintujen pesintäaluetta. Olen syntynyt paikassa, jossa Kokemäenjoki virtaa mereen. Lapsuuteni maisemat ovat tuhoutuneet kemianteollisuutta harjoittavan tehtaan muokatessa ympäristöä uuteen uskoon. Paikka on vähän kuin ”Karjala” meidän perheelle. Käymme silloin tällöin katsomassa, onko mitään tuttua enää jäljellä: vanhaa paksurunkoista mäntyä, Kaanaan kellarin liuskekivipäällysteistä kattoa tai jälkiä talojen perustuksista. 

En muista, että lapsuudessa ranta olisi ollut näin rehevä kuin mitä se nyt on? Kuva on otettu Metsämaan lintutornista, jonne kulki lapsuuden maisemia muistuttava polku rehevän tiheikön läpi. Muistan lapsuudesta, kuinka mukavalta polulla kasvava lyhyt nurmi tuntui jalanpohjissa, kun rantaan mentiin paljain jaloin. Silloin joessa eleli vielä jokirapujakin. Niiden kuoria oli rannalla paljon eivätkä kuorenpalaset tuntuneet yhtä mukavalta kuin nurmi.

Porin edustalla meri on matalavetistä ja karikkoista, kivikkoisia luotoja on runsaasti. Tämä kuva on Antoorasta, etäisimmältä luodolta, jonen pääsee autolla.

Reposaaren kohdalla meri on jo avoinna ja äärettömänä edessä. Vastaista rantaa ei täällä näy. 

Vatsa on lastattu marjoilla

Mustikkamaitoa aamulla...

mansikoita ja jugurttia päivällä...

mustikoita ja mansikoita illalla.

Huomenna käännetään auton nokka kohti länttä ja synnyinseutujani.

Nauttikaa kesästä!

Kotiseuturetkellä Varsinais-Suomessa

Aamulla aurinko paistaa ja kevyt tuulenvire vilvoittaa. Käännetään MK:n kesäpaikasta auton nokka kohti tietä. Tienviitassa lukee Perniö. Kauan sitten  saaristosta palatessamme pyöräilimme poikki Perniön. Kävimme marketissa täyttämässä juomapullot ja todennäköisesti ostimme jäätelöt. Pysähdyimme keskiaikaisen harmaakivikirkon vierelle, kiersimme kirkon ympäri ja kokeilimme kaikkia lukituttuja ovia. Toistakymmentä vuotta olen miettinyt, että olisimmepa päässeet sisälle komiaan kirkkoon.

Kotiseuturetkellä näemme palan suurta Salon kaupunkia, ts. maaseutua reitillä Toija – Perniö – Muurla - Kisko. Sydänkesä ihan hellii meitä.

 Näemme huikeita peltonäkymiä, kultavehnää ja keltarypsiä.

Virtaavaa vettä, kanoottireitin sulkevan vanhan vesivoimalan.

Perinnemaisemaa, uinuvia kyliä, isoja taloja, mummonmäkkejä.

Sympaattisen joukon vähän varuillaa olevia ammuja.

Vanhoja jalopuita, viivasuoraa männikköä ja nuoria koivuja.

Kulttuurihistoriaa ja sen komian kirkon. 

Näimme palasen ihan parahinta kesää.