Vakavaa asiaa

Kuuntelin tänään kolmatta kertaa tiedekirjailija-toimittaja-arkkitehti Pasi Toiviaisen näkemyksiä maapallomme tilasta. Toiviainen on tutkinut ilmastomuutosta 20 vuotta ja työskentelee YLE:n tiedetoimituksessa. Hänen teoksensa ”Ilmastomuutos. Nyt.” ilmestyi vuonna 2007.

Kerta kerralta pessimismi on lisääntynyt Toiviaisen puheenvuoroissa. Nyt hänellä ei ole enää ”toiviaistakaan” jäljellä maapallon ilmakehän lämpenemisen pysäyttämiseksi. Aika pysäyttämiseen meni jo eikä ihmiskunta päässyt sopimuksissa tai toimenpiteissä alkua pitemmälle. Yhdysvallat tuottaa karkeasti noin kolmanneksen ilmakehän päästöistä, mutta ei ole milloinkaan ratifioinut Kioton sopimusta. Se on anoa yhteinen aikaansaannos, jossa on pyritty maapallon laajuisiin tavoitteisiin ilmastomuutoksen hillitsemiseksi. Suomi on Kioton päätöksiin sitoutunut, mutta sopimus umpeutuu tänä vuonna. Uutta ei ole, koska Kööpenhaminan meeting meni myttyyn. Ei siis ole!

Mitä teemme? Odotamme, mitä seuraa napajäätiköiden täysin ennustamattomasta sulamisesta. Ennen pitkää meri työntyy mantereille, sään ääri-ilmiöt lisääntyvät lisääntymistään, puhdas vesi ja ruoka loppuvat. Ehkä voimme tehdä vielä jotain äärimmäisten katastrofien hillitsemiseksi? Vaikealta se kuitenkin tuntuu, koska markkinataloudessa kaikki perustuu jatkuvaan bruttokansantuotteen kasvattamiseen. Hieman yksinkertaistettuna ainakain näin on.

Mitä minä teen? Olen 15 vuoden aikana pienentänyt omaa hiilijalanjälkeäni omilla valinnoilla ja toimenpiteillä. Kuten muuttanut puolta pienempään asuntoon ja luopunut autosta. En läheskään tarpeeksi kuitenkaan. Jokainen voi kuitenkin joka päivä tehdä omia tärkeitä ranneliikkeitään, valintoja suuuntaan tai toiseen.

Kävelin luennon jälkeen Töölönlahden viereiseen kaupunginpuutarhaan. Vedin keuhkot täyteen sateen raikastamaa ilmaa. Puutarhassa kukkii vielä monia ruususja: aniliineja, persikan värisiä, valkoisia, oransseja. Pienet vaaleanpunaiset ruusut (Rosa sommar wind) eivät taida ehtiä avata nuppujaan enää tänä kesänä.  --- Täytyy siis vaan elää tässä ja nyt!

Hyvä kestää aikaa

Eilen pääsin tutustumaan Töölössä sijaitsevaan Kansaneläkelaitoksen päätoimitaloon. Olen kyllä tiennyt talon Alvar Aallon suunnittelemaksi, mutta ohi kulkiessa ja ulkoapäin kotsottuna punatiilinen ja vähän ylisuurelta vaikuttava rakennus ei ole herättänyt minussa intohimoja. Sisältä vuonna 1957 valmistunut toimitalo on kuitenkin aivan ihana. Taattua Aallon interiööriä. 

Käyttäjien mielestä tilat ylevöittävät talossa työskentelevien arjen. Alakerran yleisöpalvelutilassa oli kuulemma aikoinaan kokeiltu valtameren takaa tuotua avokonttori-ideaa. Kuvassa oleva henkilökunnan ruokasali on fiilikseltään erittäin miellyttävä, valoisa ja ajaton. Kyllä, suorastaan ylevöittävä. Ruokasali avautuu vehreälle sisäpihalle. Hyvin suunniteltua ja laadukkaasti toteutettua tilaa ei ajan hammas pure. Päinvastoin, klassiset muodot ja harkiten mietityt ratkaisut puhuttelevat yli vuosikymmenten.

Kirjastosiipi tuo mieleen Viipurin kuulun kirjaston, pienemmässä mittakaavassa tosin. 

Valoaukkojen detaljointi tekee katosta aineettomalta vaikuttavan. 

Aallon teemat ja käden jälki näkyvät varmaotteisen tilasuunnittelun lisäksi  

kestävinä ja tunnistettavina materiaalivalintoina, 

huolellisesti suunitteltuina detaljeina

ja valaisistuksessa. Tiloissa on "enkelin siipiä" ja Aallon messinkisiä klassikkovalaisimia. 

Näiden lisäksi on lukuisia uniikki-valaisimia, joita ei löydy muualta. 

En päässyt ylimpään kerrokseen, Liisa Hyssälän valtakuntaan. Siellä olisi kuulemma päässyt kokeilemaan mustalla nahalla päällystettyjä Artekin nojatuoleja ja nauttimaan messingin loisteesta. Alkuperäiset kalusteet ja valaismet olivat lähes kaikissa tiloissa säilyneitä ja edelleen käytössä.

Sodasta toipuvalla Suomella oli aikoinaan 50-luvulla varaa rakentaa kestävää ja laadukasta. Vaan nyt se on harvinaista. 

Katukävelykuntoilua

Väsynyttä mieltä pitää virkistää kehoa kurittamalla, senhän me toki kaikki tiedämme. Onneni oli se, että eilen oli kaunis ja kuulas, ulkoiluun kutsuva syyspäivä. Metsään sukeltamisen sijasta hyppäsin raitikkalinjalle 6 ja huruttelin reitin toiseen päätepisteeseen Hietalahteen. Hietalahdesta kiertelin ristiin rastiin Punavuoren ja Eiran katuja. Huvilakatu, Huvilakuja, Pietarinkatu, Kapteeninkatu etc. Lopulta kävelin telakka-alueen kautta Hietalahden torille.

Matkalla ihailin aika ehjänä kokonaisuuksina säilyneitä ja hyvin hoidettuja jugen-talojen rivistöjä. Niissä on sopivasti ajan patinaa ja historiaa. Ajattelen lukemiani sadan vuoden takaisesta Helsingistä kertovia kirjoja ja kirjoissa kuvattuja ihmiskohtaloita. 

Löysin uudestaan vuosikausia sitten löytämänä ja kadottamani kauniin pikkupuiston. Se sijaitsee Mikael Agricolan kirkon kupeessa Eiran ja Punavuoren rajamailla.

Kävin istuskelemassa myös Sinbrykoffin puistossa, Punavuoren vihreällä keitaalla. Katselin vihreästä nurmikosta villiintyneinä kirmaavia lapsia. Syksyn valo luo puistoihin ihan oman tunnelman. Erilaisen, kuin kesällä. Kesäisin suositussa puistossa ei milloinkaan voi liikkua yksin. Nyt oli tilaa hengittää. 

Kävelin lukuisten ”elämäntyyli”-kauppojen ohi. Moko, Peroba, Nougat, Zarro… Monta lähes samanlaista kauppaa, jossa on kaikkee sellaista kivaa, mitä ilman selviää elämästä vallan mainiosti. Moko Marketista ostin kylläkin salaatin ja seljankukka- ja kamomillalaventeli-teetä. Luulen, että huonot yöuneni voivat ainakin osittain johtua iltateen kittaamisesta. Vaihdan kokeeksi vihreän teen yrttitee-sekotuksiin.

Kaupunkikävelyä kertyi askelmittarin mukaan yhteensä 8 km ja sain helpotusta tukkoiseen oloon. 

Tänään vastapäisen talon julkisivun harmaat osat ovat muuttuneet viistosateessa mustiksi. Vanahankaupunginlahden vastakkainen ranta on kosteudesta utuinen. Meriruoko on muuttunut jo lähes kokonaan keltaiseksi. Eilen rannalla viihtyivät enää sitkeimmät valkoposkihanhet. 

Pidän järjestelypäivän nyt, kun sain vähän voimia takaisin. Meinaan leipoa pienen satsin omppumuffinsseja. Kynntilät sytytin tänään sunnuntaina heti aamusta. 

Asenne ratkaisee...

Tällä viikolla päätin suhtautua asioihin positiivisesti. Aioin selättää syksyn hiipivän apatian tietoisen käänteisillä ajatuksilla. En onnistunut. Jokaisena päivänä on tainnut sataa vettä. Valotkin pitää jo sytyttää heti töistä kotiin palatessa.  Olen huono positiivisessa ajattelussa. Erityisesti syksyisin. Harmitusta lisää se, että oikeasti yritin olla hyvällä mielellä.

En nyt kuitenkaan kirjota kaikista tämän viikon vastoinkäymisistä. Oli joitakin huippuhetkiäkin. Olin kuuntelemassa professori Vilhelm Helanderin mielenkiintoista luentoa Helsingin rakennustaiteesta ja samalla raikasta polemiikkia kaupungin pilvenpiirtäjäboomista. Ajatuksia heräsi. Eilen olin tyttären kanssa katsomassa Puhdistus-elokuvaa. Hieno elokuva se on. Hyvin vaikuttava ja järisyttävä, samalla kuitenkin yhtä kamala kuin kirjan tarinakin. Tytär kysyi, että miksi halusin hänet niin hirveää elokuva katsomaan. Kuulin selitäväni jotain naapurimaiden lähihistoriasta.

Töissäkin oli kohdattava joitakin ikäviä asioita tällä viikolla. No, ei niistä sen enmpää. Oli myös alkua rakentavalle tiimityön kehittämiskeskustelulle. Yhteistä pohdintaa keinoista yhdistää osastojen poikittainen tiimityö ja linjaorganisaatiot. Kyllä me jotain viisasta ihan varmasti keksimme, jatkamme ainakin pohdintaa. Töitä sain tehtyä lähes 30 cm ja se on ainakin hyvä juttu se. Tai siis ainakin vähän yli 25 cm. En rittävästi kuitenkaan, mutta ei siitäkään sen enempää.

Ympyrätalon S-market uudistui viime kesänä. Työpäivän jälkeen on todellinen ilo käydä hyvin varustetussa päivittäistavarakaupassa ostoksilla. Yritän pelastaa viikonlopun HOK Elannon makoisalla kaurakakolla. Hyvää viikonloppua, älkää unohtako positiivista mieltä J

Pintaa Habitaresta

Habitare-messut ovat lajentuneet jo sellaiseksi tapahtumaksi, ettei niistä tahdo selvitä yhdellä kävelyllä. Kiersin messuilla runsaat viisi tuntia, runsaat 11 000 askelta. Todellakin kiersin lukuunottamatta lyhyttä Miina Äkkijyrkän luovuus-haastattelun kuulostelua ja pikakahvia luomukahvilassa. 

Keskityin halliin 6 ja 7, en ehtinyt ollenkaan katsoa Salongissa antiikkia tai ArtHelsingissä taidetta. Kotien kalusteet jätin myös väliin lukuunottamatta Vepsäläisen osastoa, josta yllä oleva kuva viittauksena elisiseen postaukseen. Oranssia vilahti siellä täällä, samoin turkoosia, punaista ja limeä. Muuten oltiin aika perinteisellä linjalla valkoinen-harmaa-musta. Mielestäni messujen design- ja julkikalusteiden anti oli tutustumisen arvoista. Eityisesti ilahdutti nuorten aloittelevien tekijöiden ideat ja opinnäytteiden viimeistelty taso. Hieno kokonaisuus oli myös historiikki suomalaisesta muotoilusta 50-luvulta tähän päivään. 

Runsaan annin vuoksi kuvakavalkaadi keskittyy näkemiini ja kokemiini pintoihin:

Suomalainen kertopuu on mahtava tuote. 

Suomen metsistä lähtöisin ja jämäpuun hyödyntämisen mahdollistava. 

Kivoja säilytystuotteita oli esillä jo edellisillä messuilla. Nyt oli mukana vähän uutta. 

Näyttelyosatoilla oli käytetty puuta. 

Koivunrunkoja seinämänä ja messuhallin korkeuteen kohoavia havupuun runkoja. 

Kasviseinämät perustuvat vettä imevään materiaaliin ja seinämäksi asetettuihin ruukkuihin.

Seinämät voivat toimia jossain julkisessa tilassa. 

Kotona ne vaatisivat kuitenkin sen verran lisäpuuhaa, että epäilen, kestäisikö innostus? Minun ei.

Finlaysonin osastolla oli uutuutena mm. kauniita vanhoihin kuoseihin kudottuja verhoilukankaita. 

Sävyt olivat vaaleaa, harmaata, rusehtavaa. 

Artesaanien oppilaitoksen tilaustyönä tekemiä tekstiilipalloja. 

Lopullisesta teoksesta esillä oli kuulemma kolmannes.

Alvar Aallon sienna-kuosi puhuttelee minua aina vain uudestaan. 

Artekin osastolla on vanhaa tuttua, mutta osin uusin sävyin pintakäsitelyjä tuotteita. 

Muhevia tekstiilejä. 

Kandinskymäistä säilytystilaa Muuramen osastolla.

Viivapiirroksin somistetut kannut ja rasiat olivat uusi tuttavuus. Kauniita ja tervetulleita. 

Nämä-Shopin tuotteista löytyy lisää tietoa täältä.

Johanna Gullichsenin tekstiileissä yhdistyy perinne ja nykyisyys. 

Opiskelijoiden osastolla väännettiin mm. vanhasta ja käytetystä uutta. 

Samoin tietenkin trash-osastolla.

Kalusteiden ja rakennusosien heloista sommitellut kirjaimet.

Varjoseinää julkikalusteita.

Tanskalaista lasia. Pohjoismainen design oli näyttävästi esillä. 

Piristäviä värejä. 

Innojokin klassisia valaisimia. Eilen, nyt ja aina. 

Aikamatka-seinää 50-luvulta eteenpäin. 

Kaisa Blomstedt oli koonnut mielenkiintoisen näyttelyn. 

Kauniit ja toimivat tuotteet jäävät elämään vuosikymmenestä toiseen. 

Pukkilan kaakeleita 60-luvulta.

Birger Kaipiasen tapettikuosia 50-luvulta "ken on kiuruista kaunein".

Vanhaa Helsinkiä  Vallila Interiorsin 2000-luvun tyyliin. 

Näen oranssia

Kehäkukka, syyskesän takuuvarma kukkija,  on yksi lemipukistani. 

Oranssi eri vivahteissaan näyttää olevan juuri nyt muodikas väri vaatteissa ja asusteissa, koruissa ja sisustuksessa. Ikivanhan Värioppi-kirjani (Seppo Rihlama) mukaan oranssin tunneperäinen kokemus on hehku, verenkuohu. 

Minussa lienee hitusen oranssia - mitä tulee persoonaani. Kuohahdan todellakin joissain tilanteissa helposti, saatan tuolloin kuulla kuohun korvissa asti. Iän myötä kuohukynnys on kylläkin suunnattomasti madaltunut nuoruusvuosiin verrattuna. Olen oppinut useimmiten pitämään kohinan omien nahkojeni sisällä.

Pidän oranssista pieninä piristeinä vaatteissa, kodin sisutuksessa ja ympäristössä. Poltetusta oranssista pidän erityisen paljon. Mutta näin voimakasta väriä ei saa olla liikaa, silloin väri tunkee liian silmiinpistävänä esiin. Oranssi sopii hyvin mustan, harmaan ja valkoisen kanssa. Oranssi ja neutraalit sävyt ovat yhdessä takuuvarmasti raikas yhdistelmä. Muuten oranssi on monen värin suhteen väriparina melkoisen nirso.

Ikivanha oranssi takkini oli kadoksissa toistakymmentä vuotta. Luulin jo heittäneeni sen epähuomiossa menemään, kunnes löysin sen tänä kesänä. Viileänä kesänä takki on todellakin ollut tarpeen ja kulkenut matkassani ihan koko kesän ja syksyn. Takki oli ensin joskus yli 15 v sitten Auli-siskon, joka antoi sen minulle laihdutettuaan ja takin jäätyä hänelle liian suureksi. Malli on vähäeleinen perusmalli, puolipitkä A-malli. Kangas on hyvälaatuista, hihansuutkin ovat edelleen ehjät. Takin selkäpuolella olevassa nahkasomisteessa lukee Company J.A.P. ja napeissa osuva teksti  "less is more". 

Kun puin takin vuosien tauon jälkeen päälleni, löysin taskusta kourallisen Suomen markan kolikoita. En siis todistettavasti ole pitänyt takkia sitten vuoden 2001. Tauon jälkeen takki tuntuikin ihan uudelta.

Kehäkukista pidän myös. Erityisesti pidän kukkien ja lehtien piirtämisestä tai maalaamisesta. 

Sisustuksessa käytetään sisustuslehdistä päätellen oranssia juuri tänä syksynä. Tämä seinä on kuvattu työpaikallani kesällä remontoidusta tilasta. Aika hehkuva mielestäni tilassa, mutta onneksi kukaan ei tee töitä tässä tilassa jatkuvasti. Silloin oranssi voisi liiallisella hekullaan alkaa hyppiä silmille. Tänne voi mennä hetkeksi vaikka väriterapiasessiolle, jos olo tuntuu nuutuneelta. Eiköhän veri taas ala kiertää?

Huomenna menen katsomaan, kuinka paljon löydän oranssia Habitare-messuilta. Sade ropistaa ikkunaan, mutta hyvää viikonloppua Sinulle siitä huolimatta!

Isossa herbaariossa

Kaisaniemen kasvitieteellisen museon ovet olivat eilen poikkeuksellisesti avoinna kaikelle kansalle Helsingin 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Museorakennus on suunniteltu nimenomaan kasvitieteelliseksi museoksi. Rakennus on valmistunut 1900-luvun alkuvuosina arkkitehti Gustav Nystömin suunnitelmien mukaan. 

Myöhemmin Suomen itsenäistyttyä oli uhkana, että museorakennus olisi muutettu kuninkaan asunnoksi. Sitten tuli maailmansota, Saksan hegemonia heikkeni, Suomen päättäjät tulivat järkiinsä ja maasta tulikin tasavalta. Museo sai jatkaa museona.

Museosta oli ihan mahdoton ottaa sisäkuvia, koska talo oli tupaten täynnä kiinnostunutta kaikkea kansaa. Isot salit ja laveat käytävät olivat kuitenkin juhlavia ja entinen johtajan asunto melkoinen. 

Nämä alkuperäiset jykevät koivukaapit ovat tupaten täynnä pahvilaatikoihin arkistoituja prässättyjä kasveja, josta ns. tyyppikasvit ovat arvokkaimpia kasvitieteellisen tutkimuksen kannalta. Näitä tyyppejä skannataan parhaillaan maailmanlajuisesti yhteiseen kasvitieteelliseen digitaaliseen kirjastoon. 

Työnäytöksiin osallistujat saattoivat seurata kasvien prässäämistä ja prässättyjen kasvien kiinitystä arkeille. Välineinä arkeille kiinnityksessä käytettiin mustaa karhulankaa ja liimapaperia. Perinteet huokuivat muutenkin kovasti tässä ympäristössä. 

Koivukalusteissa oli kauniit puukaiverrukset eri kotimaisten puulajien innoittamina. 

Muutenkin kasviaiheita oli käytetty arkkitehtuurin aiheina. Tässä paneeliin kaiverrettu pihlaja,

sama puulaji kaakeliuunin koristeena

ja seinäboordiin maalattuna.

Kasvitieteellisen museon kirjaston kerrottiin olevan yksi maailman laajimmista. 

Kirjastossa havisi hieman mennyt maailma, mutta ehdottomasti sympaattisella tavalla. 

Haavailen tällä hetkellä posliinikukasta, murtta en ole löytänyt mistään alkuja.

Avoinna olevista henkilökunnan työtiloista havaitsi, että tässä paikassa 

todella rakastetaan kasveja. 

Ja kuinkas muuten?