Kolmivuotiaana olin
ensimmäistä kertaa Helsingissä. Matkustin isän ja äidin kanssa Porista junalla
pääkaupunkiin ja noudimme isosiskon kotiin Lastenlinnan sairaalasta. Isosiskon
liityttyä mukaan kävimme useissa Helsingin turistikohteissa lomatunnelmissa. Tältä matkalta on
jäänyt paljon muistoja, vaikka olinkin vielä hyvin pieni.
Eräänä päivänä menimme
Linnanmäelle. Ensin äiti hinkui vuoristorataan ja me muut jäimme odottamaan
hänen kieppuessaan ylä- ja alamäkeen jännittävien kaarrosten siivittämänä. Taisi
tulla äidille melkein pissat housuun. Ainakin hän
oli kalman kalpea ja totinen poistuessamme tältä etapilta. Mutta minäpä pistin
vielä paremmaksi.
Seuraavaksi menimme maailmanpyörään. Muistan, kuinka jouduimme tovin odottamaan vuoroamme. Laite
näytti mielenkiintoiselta katsellessani vajaan metrin tasolta pyörivää härveliä. Maailmanpyörän hyttien noustessa kohti yläilmoja kadotin horisontin. Minua alkoi huipata
päästä ja tuli paha olo. Pidin kiinni isän kädestä rystyset valkoisina ja
tuijotin hytin lattiaan. Lautalattian rakosista näin, kuinka maailma loittoni
ja loittoni. Alhaalla olevat ihmiset muuttuivat pienenpieniksi. Silloin tuntui
vatsan pohjassa liian huimalta ja aloin huutaa niin kovaa kun pienestä
ihmisestä vain ääntä lähti. Huusin ja huusin ja muutuin kasvoiltani
tulipunaiseksi. Kun pyörä käännähti alamäkäeen, laitteen käyttäjä pysäytti
maailmanpyörän meidän kahdallemma. Isä ja minä poistuimme vähin äänin ja kaiken
kansan nähden kesken kyydin. Oloni oli huomattavan helpottunut.
Tästä episodista
puhuttiin perheen kesken kerran jos toisenkin muistellen sitä, kuinka Päivi Linnanmäen maailmanpyörän pysäytti. Olisiko minun pitänyt olla
häpeissäni, kun maailmanpyörä pysäytettiin vuokseni? Pienestä asti olen
ajatellut, että kyllä minä sentään vaan olin rohkea ja päättäväinen pieni tyttö. Sittemmin en ole ihan
periaatteestakaan milloinkaan astunut jalallani maailmanpyörään.
Muutaman viikon päästä
avautuu Katajanokalle pystytettävä maailmanpyörä. Mahdankohan uskaltaa ottaa
uudestaan tuntumaa yläilmoihin?
Onpa hauskoja muistoja, vaikka eivät sillä hetkellä olleetkaan hauskoja. Aika raju äitisi, aika harva aikuinen nainen hinkuu vuoristorataan! Yksi ystäväni ja minä olemme tosin samanlaisia hurjastelijoita, juoksemme yhä Lintsillä laitteesta laitteeseen samoin kuin nuorempana, etenkin niihin, joissa kieputaan, ja vuoristoratakin on suosikki. Kerran mukana olivat molempien poikakaverit varmaan kuvitellen, että maleksimme puistossa yhdessä ja syömme välillä hattaraa, mutta pojat taisivat vähän tylsistyä kun joutuivat olemaan keskenään, kun minä ja ystäväni juoksimme laitteesta toiseen tukka putkella.
VastaaPoistaMinun suosikkkini Lintsillä on peilisali. Jaksan nauraa ihan tikahtuakseni itseäni ja muita ihmiskehoa muotoilevissa peileissä. Vekkulaankin uskaltaudun, mutta maailmanpyörän ja vuoristoradan jätän edelleen väliin. Nyt on kulunut tosin niin monta vuotta edellisestä käynnistä, joten en tiedä onko Vekkulaa ja pelisalia enää ollenkaa olemassa?
PoistaHauska nuoruusmuistosi, voi poikaparkoja...
Nytpä voisi olla aika ottaa revanssi!
VastaaPoistaMinulla on nolo muisto huutamisesta. Olin seitsemän-kahdeksanvuotiaana sairaalassa, kun pottuvarpaasta leikattiin luukasvain. Olin yksityisosastolla yhden hengen huoneessa yksin ja aloin huutaa. Huusin suoraa huutoa. Ei aavistustakaan miksi, ehkä kiukusta, ehkä yksinäisyydestä tai protestina. Avasin ikkunan ja huusin ulos. Ketään ei tullut. Illalla tuli äiti töitten jälkeen ja oli sen jälkeen kaikki illat ja yöt kanssani. Hänelle tuotiin sänky viereen.
Häpesin tätä episodia varmaankin kymmenen vuotta itsekseni jälkeenpäin. En muista, käsiteltiinkö sitä kotona mitenkään. Nyt ajattelen, että se oli sekoitus pahaa sisua, turvattomuutta ja huonoa kasvatusta. Viime aikoina en ole enää ajatellut asiaa;)
Äitisi oli viisas, koska tuohon aikaan ei erityisemmin kannustettu vanhempia edes käymään vierailulla sairaalassa, jotta lapsi ei ikävöisi. Aika lyhytnäköistä nykytietämyksellä.
PoistaKyllä sinä minustakin olit rohkea pieni tyttö! Minä taas tykkään maailmanpyöristä. Kun ne menevät yleensä niin hitaasti, ettei siinä tule huono olo. Voi vaan ihailla maisemia. Ja aion kyllä testata sen Katajanokan pyörän.
VastaaPoistaKun olen aikani haudutellut Katajanokan maailmanpyörää, taidan uskaltautua yläilmoihin. Pyörä näyttää loppujen lopuksi aika pieneltä. Vähän kuin tivoli olisi tullut kaupunkiin.
Poista