Hetkien välissä

Eilen oli tohinapäivä. Laitoin poikkeuksellisesti vapaapäivän aamuna herätyskellon soimaan ja tein perjantai-illaksi kaavailemani sukkelan pikaraivauksen kotona. Sitten keitin aamukahvia ja istuin hetkeksi aloilleni. Kamera oli sopivasti käsillä ja otin kuvan rauhallisesta omasta hetkestä. Eilen oli itsenäisyyspäivän lisäksi se henkilökohtainen päivä, jolloin ihmettelen vuosien nopeaa vierimistä. Ajattelen aina lippujen liehuessa, että kieltämättä aika hyvän syntymäpäivän olen aikoinaan valinnut. 

Pian ovikello soi. Ensin saapui MK, kohta sen jälkeen tytär ja vävy ja viimeisenä poika. Tyttärellä oli mukana jälkiruuat, konjakilla kostutettu hedelmäkakku ja kaardemummasuklaalla maustettuja marenkeja. Poika toi sekoittamansa maustepussin. Alkoi hetkeksi oikein kunnon tohina.

Vävy ryhtyi tietotekniseksi tukihenkilöksi, MK valaisinasentajaksi,  poika kokiksi, minä juuresten kuorijaksi, tytär yleistouhuajaksi. Saatiin tekniikkaa kuntoon ja lisää valoa harmauteen. Juhla-ateriaksi valmistui vivahteikkaasti maustettua peurapaistia, uunijuureksia ja puikulaperunamuusia. Jälkiruokakahvit kruunasi mehukas kakku ja täydelliset marengit. Kaiken muun lomassa muistelimme niitä aikoja, kun elimme vielä lasten kanssa kolmistaan. Minä muistelin vielä vähän kaukaisempaakin aikaa.

Kukaan muu ei ole kiinnostunut presidentinlinnan juhlista, joten avattuani television muut alkoivat hiippailla omiin koteihinsa. Kävimme työreissulla linnassa ennen nyt valmistumassa olevan remontin alkamista. Hyvältä näytti lopputulos ainakin televisiosta katsoen. 

Elämä on toisiinsa nivoutuvia muistoja ja niiden välissä olevia hetkiä. Uskokaa tai älkää, tässä eilisessä kuvassa ovat kaikki kolme jälkeläistäni.