Perjantaipöhinää

Viime päivinä aurinkoinen ja lämmin kesä on sen kuin jatkunut ja jatkunut. Syyskuussa ihmiset pukeutuvat kesätoppeihin ja kulkevat sandaaleissa aivan sujuvasti. Varhain illalla varjot kuitenkin pidentyvät jo jyrkästi ja yhdeksältä laskeutuu pimeä. 

Yöt ovat olleet viileitä ja kilpikonnani onkin köpötellyt parvekkeelta sisään nukkumaan. Toissa viikon sateet saivat muuten aikaan uuden mehukaslehtisen voikukkien sadon, mistä kilpikonna on tietysti iloissaan.

Olen aloittanut syksyiset hämäräkävelyt. On ihanaa kävellä hämärtyvällä rannalla ja nähdä valojen syttyvän koteihin ikkuna ikkunalta.

Hiljattain leikatulla nurmikolla on ehkä yhden untuvatäkin tarpeiksi valkoisia valkoposkihanhien untuvia, mutta hanhet nukkuvat jossain muualla. Ehkä Kulosaaren hautausmaasaarella city-ketuilta turvassa?

Pimeässä korostuvat ympäristön äänet. Sorsat pupeltavat keskenään rantavedessä. Kulosaaren sillalta kantautuu metrovaunujen kirskuva ääni. Penkillä istuva nainen puhuu puhelimeen. Jossain kaukana itkee pieni vauva. Askelteni jäljessä narskuu sora. Aalto hipaisee juuri ja juuri kuuluvasti rantaviivaa.

Viime päivinä olen tuskaillut hitaasti etenevien töitteni kanssa. Parin viikon aikana olen joutunut myös pohtimaan tuttavuuden ja rahan suhdetta. Riittääkö ihmisen tunteminen, kun puhutaan suurista rahasummista. Ei se riitä. Tuttavuus on tuttavuutta, mutta raha-asioiden pitää tukeutua tuttavuuttakin tukevammalle pohjalle. Syntyy ristiriitoja ja tulkintaeroja, kun toisille raha on näennäisesti kevyttä. Pidän tietysti kiinni omista periaatteistani, kun kyse on omista rahoistakin. Näin se vaan on eikä pohtimalla muuksi muutu.