perjantai 14. helmikuuta 2014

Korumuistoja


”Aarteiden kätköistä” löytyy kaikenlaista, pieniä tärkeitä asioita ja esineitä. Mikään näistä korusta ei ole rahalla mitattuna arvokas, mutta muistoarvoa näissä on sitäkin enemmän. Korumuistoja siis. Ehdottomasti myös vintagea, eikö vaan.

Vaaleat sinivihreän helminauhan olen saanut alle kouluikäisenä joskus 50-luvun lopulla. Luultavasti isä on tuonut helminauhan Helsingistä, jossa hän tuolloin oli viikot jatkokoulutuksessa. Helminauha on ollut minulla siis aina ja ikuisesti. Se on kulkenut mukana monet muutot ja ollut kaulalla juhlissakin, vaikka eivät nämä mitään aitoja simpukan sisässä hiertyneitä helmiä ole. Olen vain aina pitänyt korusta ja helmien sävystä erityisesti. Kiinnityshakasesta näkyy helminauhan ikä. Se on koristeellinen ja todennäköisesti korun arvokkain osa.


Kultasormus on äitini vanha sormus. Sen kultaosaa on kertaalleeen vahvistettu käsityönä ja hiotussa akvamariinissa näkyy ajan patinaa. Ilmankos, sormus oli äidillä sormessa aina – niin arkena kuin juhlissa. Sormukseen on kaiverrettu kauniisti päiväys 20.11.1957. Äiti on tuolloin täyttänyt 30 vuotta ja saanut sormuksen lahjaksi isältä. Sormus on tyyliltään selvästi 50-lukulainen. Sormus edusti persoonallisessa äidissä hieman piilevää naisellista puolta. Samoin kuin hänen monet hattunasa. Yleensä äiti ei erityisemmin koreillut tai pukeutunut hienosti, mutta persoonallinen hattu oli päässä ja sormus sormessa. Koska äiti tiesi, että pidin sormuksesta, hän antoi sen minulle jonain syntymäpäivänäni. Olen varmaan elellyt silloin vielä ns. ruuhkavuosia, koska kovin tarkkaan en muista tilannetta. Arvostin kuitenkin sitä, että sain sormuksen omakseni. Käytän sormusta vain erityisissä tilanteissa ja kaikissa perhejuhlissa. Ajattelen aina tuolloin äitiä. Arjessa sormus tuntuu minusta jotenkin epäkäytännöllisen kookkaalta.

Medaljonki on äidinäidin ja se on päätynyt minulle siskojen kanssa äidin koruja jakaessamme. Sisällä on kuva, mutta en tiedä kenen kuva. Tietäisikö isosisko Paula tästä riipuskorusta enemmän? Äiti käytti medaljonkia vain silloin tällöin ja vasta vähän vanhempana. Pidän korun pienikuvioisin koristeluin somistellusta tarkasta ristikkopunoksesta. Tämä koru voi olla vanhakin, voisiko olla jopa 1900-luvun alusta? Olen viime aikoina käyttänyt korua mielelläni toisen riipuksen parina ja kantanut tuntemattoman naisen kuvaa rinnuksillani.


Rintakoru on erikoinen. En ole nähnyt moista missään. Minulle tämäkin koru päätyi, kun jaoimme siskojen kesken äidin koruja. Materiaali on vaikeasti määriteltävää, kuin jollain ohuella kankaalla vanhvistetua kipsiseosta. Ohuiden kukkien terälehtien taivutuksessa ja korun takaosassa näkyy käsityön jälki. En tiedä, kenen koru on alkujaan ollut ja miltä vuosikymmeniltä se on peräisin. Lieneeköhän pula-ajan tuotantoa? Olisikohan rintakoru kuulunut äidin kasvattitädille vai hänen oikealla äidilleen tai jollekin Kaanaan neideistä? En tiedä. Äidille tällä korulla on kuitenkin ollut arvoa, koska hän on sen säilyttänyt korujensa joukossa. En muista hänen kuitenkaan käyttäneen milloinkaan rintakorua. Valikoin tämän korun perinnönjaossa juuri erikoisuuden ja viehättävyyden takia. Olisi ilahduttavaa, jos joku osaisi valaista vähän lisää tämän kaltaisen korun historiasta.

Hyvää Ystävänpäivän ehtoota teille blogin kautta tutuksi tulleille ystäville!

8 kommenttia:

  1. Hienoja korumuistoja! Tänä päivänä, kun koruja myydään pilkkahinnalla joka marketissa, ei niillä ole sellaista statusta, että kukaan tulisi 60 vuoden kuluttua niitä enää käyttämään. Minäkin ihastuin helminauhaasi heti, mikä upea sävy. Olen alkanut pitää helmistä vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana ja helmihulluus vain lisääntyy iän myötä. Nuorena pidin niitä kovin tätimäisinä, mutta nyt kun olen täti, rakastan niitä :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, monet korut tuntuvat kertakäyttökamalta. Helmet ehkä liittyvät juuri keski-ikäistymiseen. Nämä värilliset ovat olleet mielstäni enempi ajattomat kuin oikeat helmet.

      Poista
  2. Kovin tuttuja, mutta en minäkään noista tiedä sen enempää. En edes sitä, että medaljonki olisi ollut äidinäidin. Pidin sitä vain äidin koruna. Saattaahan tuo kuva olla juuri vanhanmamman omaisia tai ystävä. Tuo kiiltävä ketju tuli medaljonkiin joskus myöhemmin, siinä oli jokin vaatimattomampi ketju, joka taisi mennä rikki. Englannissa on tuon ruusun tyylisiä koruja, ne englantilaiset ovat jotakin posliinintapaista, erilaista materiaalia siis. Ne viehättivät minua erityisesti juuri tuon nostalgisuuden takia, koska niistä tuli mieleen äidin koru. Olen kerran ostanut itselleni muistoksi rintakorun, jossa on vaaleanpunainen ruusu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en minäkään loppujen lopuksi ole varma riipuksen alkuperästä. Voihan se olla tätinkin? Tuo ruusuke voi olla myös porsliinia tai jotain sen tapaista lasitettua ainesta. Vaikeasti määriteltävää, mutta en uskalla korun haurauden vuoksi kovasti alkaa tulkia.

      Poista
  3. Minunkin äidilläni oli tuollainen kirkkaansininen safiirisormus salakihlojen merkiksi. Tykkäsin siitä lapsena ja sain sen omaksi joskus. Lienen antanut sen siskoille, koska en enää löydä sitä.

    Kukkakoru on viehättävä! Toivottavasti sitä voi joskus käyttää. Riipus on myös persoonallinen ja kaunis. Tunnearvo on tärkeää perityissä koruissa. Omiini en suhtaudu tunteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on joitakin omiakin tunneapitoisia musitoja sisältäviä koruja. Esimerkiksi avioeroon päättyneen parisuhteen aikainen kihlasormus, jossa on salmiakin muotoinen upotus timantille. Voisin ihan hyvin viedä sen kultakeräyseen. Mutta jotenkin kuitenkaan en voi, kun muistan siihen liittyvät asiat niin tarkasti.

      Poista

Kiitos kommentistasi!