Pikalähtöjä

Aamulla herätessäni päivä jo sarasti. Vilkaisin herätyskelloon, että joko se pian pirahtaa soimaan. Jestas sentään, kello oli jo kymmentä vailla yhdeksän. Ilmankos tunsin levänneeni. Pikavaihe päälle: vessaan, vaatteet ylle, olkalaukkuun kaikki tarpeellinen, takki niskaan ja juoksuun. Tasan puoli tuntia heräämisestä olin töissä Hakaniemessä. Tosin ratikka sattui tulemaan pysäkille juuri sinne puuskuttaessani ja metrokin saapui heti, kun sain köpöteltyä liukuportaat alas.

Metropysäkillä ja työpaikan kulmilla oli paljon ihmisiä ja poliisin rynnäkköryhmä. Vilahdin töihin melkoisen rivakasti peläten, että joku vaaratilanne on meneillään. Myöhemmin selvisi, että paikalla kuvattiin kohtausta elokuvaan. Outo tilanne kuvasti kuitenkin osuvasti muutenkin outoa aamua.

Kymmeneen asti vastailin puhelimeen, sitten neuvottelin peräkkäin kahden asiakkaan kanssa. Toisen kanssa jouduin vähän jo hoppuilemaan, koska kalenterissa oli neuvottelu Kampissa kahdeltatoista. Sinne siirryn vartissa metrolla. Mutta olin viisi minuuttia myöhässä enkä kerinnyt pissalle. Vasta kokouksen päätyttyä yhden jälkeen pääsin vessaan. Myöhästyneen pikalounaan jälkeen vastailin sähköposteihin ja sain yllätysasikkaan. Aivan erityisen ja hankalan sellaisen. Mielessä kävi jopa, että onneksi poliisit ovat valmiiksi kadulla, jos tilanne käy uhkaavaksi. Varttia yli viisi päätin, että tämä oli nyt tältä päivältä tässä. En edelleenkään ole työn sankari. Saatan sen sijaan olla idiootti tai vähintään työn orjuuttama.

Kotimatkalla ostin runsaat kaksi kiloa Egyptin naveleita, mehukkaiksi havaitsemiani. Kilohinnasta (0,69 e) päätelleen jossain muuallakin tehdään töitä orjan lailla…

Mitenkä kuva liittyy tähän päivään? Ei sitten mitenkään, mutta kuvastaa kuitenkin toivetta, että voisin joskus viettää kodissani yhden arkipäivän itseni kanssa vailla yhtään velvoitetta mihinkään! Vai olisiko kaikesta tohinasta huolimatta sittenkin sisinnä minua joku rauha?