Aamulla ikkunasta katsoessani meri oli kadonnut sumuun. Vettä
sataa tihutti. Oli harmaata. Pääni tuntui sumuttuneelta ja aivot kävivät hitaalla.
Usean kiireisen viikon työjakso on takana. Nuorena muistan moottorin vain
hyrisseen kiireen seurauksena stressihormoneista kylläisenään.
Enää en vaan jaksa paahtaa kohtuuttomasti liian pitkään. Työtehoni
on mielestäni toisaalta jopa parempi kuin nuorempana. Osaan erottaa oleellisen
epäoleellisesta ja harkitsen, mihin satsaan enemmän aikaa ja minkä jätän vähemmälle.
Toki myös yleinen ammatillinen hallinta on iän myötä koko ajan laajentunut,
mikä nopeuttaa esimerkiksi päätösten tekemistä.
Kohtuullinen kiire sopii silti ainakin minulle työssä paremmin kuin tasainen ja
vakaa tahti. Mutta ylikiireistä menoa työssä en enää pitkään jaksa. Alan janota
taukoa ja aikaa ajatteuun. Kaipaan vain itselle tarkoitettua omaa aikaa entistä
enemmän.
Johtuukohan joidenkin vanhusten omiin lokeroihinsa sulkeutuminen
oman ajan perustarpeesta? Pitääkö oman ajan tarvetta vastaan kamppailla, jos
vaarana on jopa erakoituminen? Ja lopulta yksinäisyys. Varmaan on ainakin terveellistä kuulostella
omaa itseä ja varoa liiallista itseensä käpertymistä.
Istuessani ratikassa työmatkojen ajan kehittelen juonen
käänteitä kirjoitusjuttuuni. Mielikuvitukseni luomat hahmot valtaavat välittömästi vähänkin
vapaan levytilan aivoista. Alkavat viedä mennessään. Kirjoittaminen vaatii niin paljon aikaa, että mietin
vaan, että milloinkahan sitä aikaa oikein ilmaantuu tarpeeksi?
Nyt pistän kuitenkin aivot vähäksi aikaa narikkaan ja
keskityn nelosen viikonlopun leffaputken perjantain hömppäleffaan.
On ihminen toisaalta jonkinlainen väkipyörä, että kun itsensä saa hyvään vauhtiin, pistelee samalla olan takaa menemään monet pitkään odottaneet hommatkin. Mutta jossakin vaiheessa pitää saada taas rauhallisempi vaihe. Tällainen vaihtelu on pelkästään virkistävää.
VastaaPoistaNyt tuntuu olevan taas pelkkää kiirevaihetta joka puolella. Se näkyy jo palvelujen laadussa: päätökset venyvät kohtuuttomasti, soittopyyntöihin ei vastata ja asioita unohtuu ja hukkuu. Ensimmäistä kertaa olen itse törmännyt näihin asiakkaana ja yhtä aikaa joka puolella.
Omassa hommassani on tietysti sama juttu, työmäärä on lisääntynyt.
Just tuollaista kuvaamaasi palvelun riittämättömyyttä poden tämän tästä. Asiakkaiden sähköposteihin pyrin vastaamaan nopeasti, mutta muuten töitä kasaantuu kevääksi aivan liikaa. Aikatauluthan siinä venyvät. Vaikka en lupailekaan mitään, mihin en kykene, tunnen silti riittämättömyyttä.
PoistaPois lähteneen kollegan jälkeensä jättämät sotkut haittaavat minua kaikkein eniten. Ne on niin huonosti ja asiakkaan suuntaan pohjustettu, että olen ihan helisemässä :-(
Tutun tuntuisia ajatuksia puit sanoiksi. Tahti, voimavarat ja ammatillinen ote ovat erilaiset nyt. Rajat tulevat vastaan nopeammin kuin joskus, mutta toivottavasti rajoista ei ala erakoituminen ja käpertyminen vaan rikas oma aika ja henkilökohtainen elämä, joka antaa vastapainoa ja voimaa arkeen.
VastaaPoistaKiitos runolinkistä, jonka lähetit. Kuuntelin laulunkin, mutta se oli liian anarkistinen arkaan aiheeseen. Kuuntelenpa ajan kuluttua uudelleen, jospa mieli ja ajattelutapa vähitellen muuttuu.
Iän tuoma kokemus kompensoi muuten ajoittain hiiipuvia työvoimavaroja tutkimustenkin mukaan. Se on lohdullista. Olen myös tosi iloinen työpaikan muutamista nuorista, jotka ovat asenteiltaan ihan toista kun me keski-ikäiset jäärät. Rohkeita, avoimia ja terveellä tavalla itsevarmoja.
PoistaVielä Rva:lle, en ole kuunnellutkaan tuota laulettuna. Luulisin sen olevan jotain seitkytlukulaista hämärän muistikuvan mukaan? Runossa vaan on kaikki oleellinen sukupolvien ketjusta, yksinkertsistettuna tosin.
Poista