Aamu

Heräsin aamuyöllä viiden aikaan kevyestä unesta hirveään rytinään ja kolinaan. Traktorirynnäkkö aurasi pihalta lunta. Pihaa ympäröi kolmella sivulla kuusikerroksiset kivitalot. Kun niiden keskellä lykitään kauhatraktoreilla lunta sivuun, syntyy uskomaton meteli.

Melun jatkuessa aivot käynnistyivät. En saanutkaan enää unta. Kohta kaikki mahdolliset vielä edessä olevat isot hommat, työasiat ja ihan kaikki keskeneräisyydet täyttivä ajatusmaailmani. Siitä sitten siirryin sujuvasti yleismaailmallisiin murheisiin. Lopulta tuntui kuin kaikki maailman murheet olisivat asettuneet minun harteilleni. Juuri näin saattaa tapahtua niinä aamuyön tunteina, kun aivot kaipaisivat vielä lepoa, mutta ajatteluvaihde kytkeytyy päälle. Aivot toimivat jotenkin epänormaalisti. Mittakaava hämärtyy ihan oudoksi.

Runsaat pari tuntia sängyssä kieriskeltyäni aloin lopulta vaipua uneen. Herätyskello pirisi tietysti juuri, kun olin nukahtamaisillani. Olin aivan umpiväsynyt, mutta pakko oli nousta.

Olen elämässäni ollut kerran sellaisten työpaineitten alla, että heräsin jokikinen yö varhain aamulla keskeltä  stressiä. Odotin silloin poikaani. Olin ottanut vastaan ison homman ja heti perään heittäytynyt raskaaksi. Projekti piti hoitaa tiivistetyssä aikataulussa ja eihän siitä hyvää seurannut. Pojalla on edelleen vahva taipumus sekoittaa oma unirytminsä ja tunnen olevani siihen syypää. Muistan ne lukuisat aamuyöt, jolloin siirryin vielä syntymättömän lapseni kansssa unettomana ja silti väsyneenä olohuoneen puolelle kirjoittamaan seuraavan päivän pakkotehdä-työlistaa. Opin tuona aikana stressistä paljon enkä myöhemmin ole vaipunut samanlaiseen stressin hetteikköön.

Kun lähdin töihin, taivas oli ylhäältä pilvetön ja taivaanrannalla paksun pilviverhon peitossa. Mieleni tuntui ihan samalta. Onneksi päivästä kehkeytyi aurinkoinen. Aivotkin kirkaistuivat ja murheet saivat nopeasti oikeat mittasuhteet.