Muisto kauniista puusta

Muutimme Yyteristä Porin esikaupunkiin ollessani 6-vuotias. Samana syksynä aloitin koulun. Omakotitalon piha oli pellon laidalla, autio ja vailla kasvillisuutta. Perheemme alkoi suunnitella pihaa ja ideoida puutarhan rakentamista heti muuton jälkeen. Istutettiin jokaiselle lapselle oma nimikko-omenapuu ja marjapensaat, tuotiin Yyteristä mänty, kataja, juhannusruusu, tuoksuva tearose ja syreenipensaita. Pihalle istutettiin nopeakasvuinen hopeapaju, muutama koivu ja paljon erilaisia ruusupensaita. Kurttulehtiruusuja, neilikkaruusuja ja mitä kaikkia lajikkeita niitä mahtoi ollakaan. Lammen muotoisen perennapenkin akileijat, unikot, kurjenpolvet ja tiikerililjat taisivat olla myös Yyterin peruja. Keskelle pihaa jätettiin nurmikkoalue ja siinä oli tilaa meidän lasten leikeille ja peleille. Sisäänkäynnin yhteyteen rakennettiin terassi Yyterin hiekan aaltokuvioin muotoilemista liuskekivistä.

Piti hankkia puutarhaan myös jotain erityistä. Äiti halusi pihalle hevoskastanjan. Isä taisi vähän empiä eksoottisen ja kalliin puuun hankintaa, mutta äiti piti pintansa. Lopulta istutettiin yksi hevoskastanja leikkimökin nurkalle. Mietin nyt, että mistähän äiti oli saanut ideansa tästä puulajikkeesta. Porissa en muista olleen erityisesti hevoskastanjoita. Lukeva äiti on voinut saada idean ihan hyvin vaikka jostain romaanista?

Hevoskastanja kitui vuodesta toiseen pihan muun kasvillisuuden rehottaessa ympärillä vehreänä ja hyvinvoipana. Äidin päähänpinttymästä tuli vähän kuin vitsi. Isä jaksoi kertoi nauravaiseen tyyliinsä, kuinka Hilkka halusi istuttaa hevoskastanjan ja tuossa se ”suuri puu” nyt sitten on. En tiedä, missä vaiheessa hevoskastanja sai yliotteen ja alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Olin jo aikuistunut ja asunut jonkin aikaa muualla, kun eräänä kesänä aloin ihmetellä hevoskastanjan venähtämistä. Siitä puu jatkoi kasvamistaan tehden tilaa ympärilleen aina siihen asti, kun seitsemän vuotta sitten myimme kotitalon äidin siirryttyä ylempiin puutarhoihin.

Kun viimeisiä kertoja kotipihalla ollessani katsoin komeaa puuta, mietin ihmisen elämänkaarta. Muistan edelleenkin kukkivan hevoskastanjan nähdessäni äidin ja isän, heidän yhteisen elämänsä. Ajattelen, kuinka he nuoruuden innossa istutttivat tyhjään pellonlaitaan puutarhan, hoitivat pihaa ja elivät ja puuhailivat molemmat koko loppuelämänsä siinä istuttamassaan pihapiirissä. Muistan, kuinka lapsena ja nuorena ruohoa leikatessa piti väistää varoen mitätöntä tainta ja sen merkkinä ollutta keppiä. Ihmettelen, kuinka hienoksi ja ylvääksi alun kituuttelun jälkeen hevoskastanja ehti kasvaa. 

Hevoskastanja on komea puu avoimella paikalla tasaisen leveäksi kasvaneena. Sen isot lehdet ovat kauniit erityisesti syksyisin. Kevään ylväs kukinta on myös näyttävä. Tyypillisesti hevoskastanjat ovat puistojen kookkaiksi kasvavia puita. Olen nähnyt hienoja hevoskastanjoita mm. Viipurissa, Tallinnassa ja Lontoon puistoissa. On niitä Helsingissäkin vanhoissa puistoissa. Kuvien hevoskastanjat kasvavat Hermannissa 1960-luvulla rakennettujen kerrostalojen lomassa. Uusissa puistoissa hevoskastanjoita ei näytä olevan. Miksiköhän. Pitääkö puistopuidenkin kasvaa nopeasti ja tehokkaasti näyttäviksi?