Toistensa kaltaiset puut

Istuudun kotimatkalla ratikan viimeiselle vapaalle istuimelle. Vähän matkan päässä istuu yksinään kovalla äänellä puhuva mies, johon olen näillä matkoilla aiemminkin törmännyt. En jaksaisi kuunnella, kuinka hän purkaa elämän mittaista vihaansa. Nykynuorista ei ole enää mihinkään... toista se oli ennen muinoin. Silloin, kun mies rakensi pitkät päivät Helsinkiä eikä polvissa vielä ollut nivelrikkoa. Merilläkin oli välillä ja jäänmurtajalla. Me muut katselemme muualla ja näytämme poissaolevilta, kun mies pyörittää kovaan ääneen levyään. 

Ratikkaan nousee isä ja eloisan näköinen pikkupoika. Poika säpsähtää yksinpuhujan kovaa ääntä ja katsoo kysymysmerkkinä isäänsä. Isä kumartuu ja kuiskaa hänen korvaansa jotain. Käytävillä seisovat ihmiset huojahtelevat ja puristavat rystysyt valkeina tukikaiteisiin pitääkseen tasapainonsa vaunun kääntyessä. Vain pikkupoika selviää tuetta nojatessaan isän jalkaan.

Kaksi toisiaan muistuttavaa teinityttöä kikattaa. Molemilla on kauniit kiharat ja pipo syvällä päässä. Seuraavalta pysäkiltä nousee sisään vanhempi nainen. Tytöt antavat tilaa hänelle. Nainen käskee topakasti yksinpuhujaa vaikenemaan. Mies alkaa karjua ja tilanne tuntuu jopa pelottavalta. Isä siirtyy poikansa kanssa kauemmaksi käytävällä. Seuraavalla pysäkillä äänekäs mies ja vanhempi nainen poistuvat molemmat. Ulkona miehen ääni saa entisestään volyymia ja naisen sanat ”ole nyt jo hiljaa” kuuluvat nekin sisälle asti.

Hetken aikaa ratikassa on aivan hiljaista. Sitten toinen kiharapää tirskahtaa. Minä vaivun aatoksiini. Lähellä kotipysäkkiä kuulen rattaissa istuvan pikkutytön laulavan kirkkaalla lapsen äänellä ”ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa-aa…”. Ajattelen omaa tyttöä, joka pienenä tykkäsi laulaa samaa laulua. Hymyilen pikkutytölle ja hänen äidilleen. Tyttö vakavoituu ensin, mutta hetkessä suunpielet kääntryvät hymyyn.

Kun poistun päätepysäkillä ratikasta, huomaan edessäni hämmästyttävästi toistensa kaltaiset puut. Tulee pitkästä aikaa kirjoittamishalu.