Näen oranssia

Kehäkukka, syyskesän takuuvarma kukkija,  on yksi lemipukistani. 

Oranssi eri vivahteissaan näyttää olevan juuri nyt muodikas väri vaatteissa ja asusteissa, koruissa ja sisustuksessa. Ikivanhan Värioppi-kirjani (Seppo Rihlama) mukaan oranssin tunneperäinen kokemus on hehku, verenkuohu. 

Minussa lienee hitusen oranssia - mitä tulee persoonaani. Kuohahdan todellakin joissain tilanteissa helposti, saatan tuolloin kuulla kuohun korvissa asti. Iän myötä kuohukynnys on kylläkin suunnattomasti madaltunut nuoruusvuosiin verrattuna. Olen oppinut useimmiten pitämään kohinan omien nahkojeni sisällä.

Pidän oranssista pieninä piristeinä vaatteissa, kodin sisutuksessa ja ympäristössä. Poltetusta oranssista pidän erityisen paljon. Mutta näin voimakasta väriä ei saa olla liikaa, silloin väri tunkee liian silmiinpistävänä esiin. Oranssi sopii hyvin mustan, harmaan ja valkoisen kanssa. Oranssi ja neutraalit sävyt ovat yhdessä takuuvarmasti raikas yhdistelmä. Muuten oranssi on monen värin suhteen väriparina melkoisen nirso.

Ikivanha oranssi takkini oli kadoksissa toistakymmentä vuotta. Luulin jo heittäneeni sen epähuomiossa menemään, kunnes löysin sen tänä kesänä. Viileänä kesänä takki on todellakin ollut tarpeen ja kulkenut matkassani ihan koko kesän ja syksyn. Takki oli ensin joskus yli 15 v sitten Auli-siskon, joka antoi sen minulle laihdutettuaan ja takin jäätyä hänelle liian suureksi. Malli on vähäeleinen perusmalli, puolipitkä A-malli. Kangas on hyvälaatuista, hihansuutkin ovat edelleen ehjät. Takin selkäpuolella olevassa nahkasomisteessa lukee Company J.A.P. ja napeissa osuva teksti  "less is more". 

Kun puin takin vuosien tauon jälkeen päälleni, löysin taskusta kourallisen Suomen markan kolikoita. En siis todistettavasti ole pitänyt takkia sitten vuoden 2001. Tauon jälkeen takki tuntuikin ihan uudelta.

Kehäkukista pidän myös. Erityisesti pidän kukkien ja lehtien piirtämisestä tai maalaamisesta. 

Sisustuksessa käytetään sisustuslehdistä päätellen oranssia juuri tänä syksynä. Tämä seinä on kuvattu työpaikallani kesällä remontoidusta tilasta. Aika hehkuva mielestäni tilassa, mutta onneksi kukaan ei tee töitä tässä tilassa jatkuvasti. Silloin oranssi voisi liiallisella hekullaan alkaa hyppiä silmille. Tänne voi mennä hetkeksi vaikka väriterapiasessiolle, jos olo tuntuu nuutuneelta. Eiköhän veri taas ala kiertää?

Huomenna menen katsomaan, kuinka paljon löydän oranssia Habitare-messuilta. Sade ropistaa ikkunaan, mutta hyvää viikonloppua Sinulle siitä huolimatta!

Isossa herbaariossa

Kaisaniemen kasvitieteellisen museon ovet olivat eilen poikkeuksellisesti avoinna kaikelle kansalle Helsingin 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Museorakennus on suunniteltu nimenomaan kasvitieteelliseksi museoksi. Rakennus on valmistunut 1900-luvun alkuvuosina arkkitehti Gustav Nystömin suunnitelmien mukaan. 

Myöhemmin Suomen itsenäistyttyä oli uhkana, että museorakennus olisi muutettu kuninkaan asunnoksi. Sitten tuli maailmansota, Saksan hegemonia heikkeni, Suomen päättäjät tulivat järkiinsä ja maasta tulikin tasavalta. Museo sai jatkaa museona.

Museosta oli ihan mahdoton ottaa sisäkuvia, koska talo oli tupaten täynnä kiinnostunutta kaikkea kansaa. Isot salit ja laveat käytävät olivat kuitenkin juhlavia ja entinen johtajan asunto melkoinen. 

Nämä alkuperäiset jykevät koivukaapit ovat tupaten täynnä pahvilaatikoihin arkistoituja prässättyjä kasveja, josta ns. tyyppikasvit ovat arvokkaimpia kasvitieteellisen tutkimuksen kannalta. Näitä tyyppejä skannataan parhaillaan maailmanlajuisesti yhteiseen kasvitieteelliseen digitaaliseen kirjastoon. 

Työnäytöksiin osallistujat saattoivat seurata kasvien prässäämistä ja prässättyjen kasvien kiinitystä arkeille. Välineinä arkeille kiinnityksessä käytettiin mustaa karhulankaa ja liimapaperia. Perinteet huokuivat muutenkin kovasti tässä ympäristössä. 

Koivukalusteissa oli kauniit puukaiverrukset eri kotimaisten puulajien innoittamina. 

Muutenkin kasviaiheita oli käytetty arkkitehtuurin aiheina. Tässä paneeliin kaiverrettu pihlaja,

sama puulaji kaakeliuunin koristeena

ja seinäboordiin maalattuna.

Kasvitieteellisen museon kirjaston kerrottiin olevan yksi maailman laajimmista. 

Kirjastossa havisi hieman mennyt maailma, mutta ehdottomasti sympaattisella tavalla. 

Haavailen tällä hetkellä posliinikukasta, murtta en ole löytänyt mistään alkuja.

Avoinna olevista henkilökunnan työtiloista havaitsi, että tässä paikassa 

todella rakastetaan kasveja. 

Ja kuinkas muuten?

Uusi lempilaukku

Joskus sorrun ostamaan "lohtuasioita" tai muistoja jostain elämänvaiheesta tai -tilanteesta. Uusi olkalaukku on minulle eräänlainen muisto viime aikojen ankarista pohdinnoista ja isosta päätöksestä. Hassua?

Ostin siis "lohtulaukun", mutta tiedän siitä tulevan myös uudeen lempilaukun.  Laukku on Marimekon syksyn nahkaisia uutuuslaukuja. Minun laukussani lukee ”voisilmä”.  Se on pienehkö keskikokoinen olkalaukku. Sisällä on hyvät lokerot ja erityisen kaunis vuori.  Nahka on paksua, mutta pehmeää. Siltä tuntuvaa, että pinta patinoituu ajan saatossa kauniiksi. Laukkujahan minulla on jo viideltä vuosikymmeneltä. Pidän vanhojakin edelleen vaihdellen mielialojen mukaan. Kaikista säästämistäni laukuista tulee jokin asia mieleen. Teini-ikä, opiskeluvuodet, ensimmäinen tilipussi valmistumisen jälkeen, synnytyssairaala, hullaantuminen... 

Tykkään juuri tällaisista ajattomista, tyyliltään reiluista ja hyvälaatuisista laukuista. Vuittonit, guessit etc. saavat minun puolestani jäädä kauppoihin. 

Aamulla varhain kun aurinko nousi

Heräsin tänään aamulla hyvin varhain. Wc-käynnillä huomasin, että taivaanranta meren yllä punersi kauniiisti. Kello näytti puoli kuutta. Kumisaappaat vaan jalkaan ja villaulsteri yöpaidan päälle. Ja kamera tietysti mukaan! Seurasin katseella ja kameran linssin kautta aamuruskoa - vertaansa vailla olevaa valospektaakkelia. Lähes henkeä salpasi aamuinen kauneus! 

Käänsin selkäni rannalle vasta kun aurinko tuli näkyviin. Nopeasti noustuaan aurinko meni pilven peittoon. Normaalina heräämisaikanani aurinko oli jo kokonaan pilvessä ja taivas harmaa. Kannatti herätä varhain!

Inspiraation lähteillä

Olen nukkunut koko viime viiikon tosi huonosti. Yöt ovat venyneet pitkiksi ja heti aamusta akaen olen ollut väsynyt. Pää on liiaksi täynnä kaikkea keskeneräistä. Keskeneräisiä töitä ja omia asioita. Taivaalla on kiitänyt loppuviikon aikana vaihtelevan värisiä pilviä. Hurjaa vauhtia ne ovat kiitäneetkin - kuten ajatuksenikin. Valkoposkihanhet kuuluvat lähteeneen etelämmäksi. Ainakaan en ole siis enää kuullut niiden alituista siipien suhinaa ja kaakatusta rannan suunnasta. 

Olen yrittänyt kirjoittaa juttua ensi viikon kirjoittajaryhmään. Huonosti etenee. Väsyneenä ajatukset sirpaloituvat ja ehjät lauseet ovat haussa. Olenkin alkanut haikailla taas pensseliä käteeni, vaikka tänä syksynä en ole edes varannut paikkaa mihinkään maalausryhmään. Pensselikaipuun vuoksi olen käynyt viikonloppuna inspiraation lähteillä. 

Eilen kävin Tennispalatsin taidemuseon kesänäyttelyssä, sen toiseksi viimeisenä päivänä. Taiteilija Georgia O'Keeffe on minulle entuudestaan aivan tuntematon. Pidän kukista, mutta en ole varsinaisesti kukkataulujen ystävä. En ole myöskään maisemataulujen fanittaja. Näyttelyn kukissa ja maisemissa oli kuitenkin jotain vaingitsevaa ja omaperäistä. Melko modernia ilmaisua 1900-luvun alun töiksi. Väreinä oli preussinsinistä ja viileää punaista, keltaista ja vihreää. Runsaasti valkoisen sävyjä ja tummaa kontrastina. Abstraktia ja samalla aistivoimaista realismia. Santa Fe:ssa New Mexicossa on taiteilijan töitä ja entinen koti kalliovuoren kupeella.

Näyttelyssä oli runsaasti kuvia taiteilijasta valokuvaajamiehen ansiosta. Nämä antoivat mielenkiintoisen lisän näyttelykokemukseen. Taiteilija on myös harrastanut valokuvausta. Sen aisti maalausten mielenkiintoisissa rajauksissa ja zoomauksissa. Pieni muuttui suureksi ja kova pehmeäksi. 

Kuva teoksesta Giotton ovi on kopiotu Gallerian Viileä Punainen sivuilta, täältä.

Tänään kävin tuttavani Sarin näyttelyssä. Hänen öljyvärityönsä kuvasivat inspiroivasti mielentiloja. Aihe kiinnostaa myös minua. Mieli tilan tai maiseman kautta kuvattuna. Minkä tahansa Sarin töistä olisin ottanut omallekin seinälle. Vaikka mielentilat olivat hänen, niihin oli minunkin helppo asettautua. Kuvan työn varasin itselleni, mikäli se vapautuu toiselta työn ennakkoon varanneelta. 

SWOTtia yms.

Pari viikkoa on mennyt pohdinnassa. Ei ole mitään isoa valoa syttynyt suuntaa antamaan. Vähitellen kuitenkin itselleni aika suuri päätös on tehty. Tarvittiin analyysia, keskusteluja perheen kesken ja intuitiota. 

Lopulta valitsin ”tutun ja turvallisen” sijasta mahdollisuudet kaikkine uhkineen päivineen. Nyt tunnen itseni jopa hiukkasen rohkeaksi. Pahimmillaan uhkarohkeksi? Viikon päästä pistän nimeni paperiin. 

***

Olen poistanut ns. sananvahvistuksen kommenttiasetuksista. Toivottavasti korjaus onnistui.

Tää on tätä

Kaikesta huolimatta, hyvää syyskuuta!