Pörssi ja peli

Olin tutustumiskäynnillä 100-vuotiaassa Pörssitalossa. Pörssitalon on suunnitellut arkkitehti Lars Sonck. Tyyliltään Fabianinkadulla sijaitseva ja graniittilinnaa muistuttava rakennus on monivivahteinen. Arkkitehtuurissa on piirteitä  pohjoismaisen klassisismin lisäksi muistakin tyylisuunnista.

Ison rakennuksen sisäpiha on linnamainen. Tuli mieleen ihan Hämeenlinnan linnanpiha. Rakennus on vaikuttava ja yksityiskohtineen hyvin säilynyt.

Nyt Pörssitalossa toimii Pörssisäätiö, Pörssiklubi ja ravintola. Arvokas pörssisali toimii mm. erilaisten tapahtumien ja illallisten järjestelypaikkana. Pörssisäätiö on mallikkaasti ylläpitänyt Pörssitaloa aina autonomian ajoista tähän päivään.

Mutta tutustuminen Pörssiklubin toimintaan sen sijaan sai niskavillani nousemaan. Esittelijä kertoi herraseuran kokoontumisista ja valintaprosessista klubiin jäseneksi anottaessa. Eräs naisvaltaisen seurueemme jäsenistä tiedusteli, milloin naisille suodaan tilaisuus liittyä klubiin. Toimintaa esittelevä herra kertoi, että naiset ovat aina tervetulleita klubiin, mutta vain DAAMEINA. 

Alkoi…, suoraan sanoen kohtuullisen paljon potuttaa. Sisäänlämpiävä herrastelu korostui myös kalusteissa ja mm. miestenhuoneessa. Suon toki herroille seurueensa. Mutta ikävä kyllä juuri nämä seurueet Nalleineen ynnä muineen pyörittävät mielestäni liian kapeasta näkökulmasta yhteiskuntaamme. Mm. juuri tehokkaan ja toimivan verkostoitumisen ansioista!

Historia havisi. Aika pahasti havisikin. Pörssitalo oli siitä huolimatta ylvästä nähdä sisältäkin päin. 

Siedätystä

Pitkästä aikaa kotiviikonloppu kotoisin puuhin. Imurointia, lattioiden pesua, pyykkäystä. 

Aurinko paistaa lokakuussa yhtä pistävästi kuin varhain keväällä. Mutta huikeita sävyjä on nyt paljon enemmän. Mietin, että miksi pidän keväästä enemmän? Valon vuoksi pidän. Siedätän itseäni parhaillaan kestämään syksyn ja päivä päivältä vähenevän valon. Aurinkoisena, vielä värikkäänä päivänähän se ei ole vaikeaa ollenkaan.

Naapuri B. antoi Sipoonkorvesta poimimiaan sieniä. Miedon jättisipulin makeudesta, ransakankerman happamuudesta ja suppilovahveroiden aromista syntyy takuuvarma makujen sinfonia. Vahveroiden lisukkeena kotomaan ohraa, parsakaalia ja kirsikkatomaatteja. Ruokaa läheltä, siis lähiruokaa.

Historian vierellä

Viikonloppuvisiittimme suuntautui Meri-Teijoon. Teijon taajama sijaitsee noin 20 km Salosta etelään, meren rannalla. Teijossa yhdistyvät historia ja kaunis luonto. Ruukkialueet Teijon taajamassa ja Mathildedahlissa ovat peräisin 1800-luvulta. Vanha Teijon kartano ja osa rakennuksista on vieläkin vanhempia, 1700-luvulta. Rautaa alueella on jalostettu 1600-luvulta asti. Entiset työläisten asunnot vaikuttavat vieläkin melko hyväkuntoisilta. Aiemmin nyt muutaman perheen asunnoissa asui tosin jopa 100 henkilöä.

Pidän kultuuurihistoriallisista ympäristöistä. Historia kävelee tällaisessa ympäristössä aivan liki ja vierellä. Se näkyy kaikkialla – rakennuksisissa, talojen ryhmittelyssä, mäellä kohoavassa kirkossa, vanhoissa puissa, vankoissa tammikujanteissa, yhteisissä maakellareissa, viljamakasiinissa ja kivinavetassa, aateliston kartanoissa. Alueiden säilyminen elävänä ja hyvässä kunnossa edellyttää toimivaa yhteisöä ja kotiseutuylpeyttä. Täällä sai sen vaikutelman, että tällainen yhteisö on olemassa. Ympäristöstä huolehtivat muutkin kuin museovirasto.

Tässä kuvia  ruukkialueilta kauniina aurinkoisesena syyspäivänä. Niin sievistä asuinrakennuksista kuin rosoisista tehtaistakin:

Sateen jälkeiset päivät

Päätimme katkaista syksyä lounaassa. Perjantaina lounaassa oli taivaan yllä tummansakea pilvi ja vettä satoi niin, että säätiedotuksissa annettiin sadevaroitus. Lauantaina aamulla aurinko jo paistoi. Alkoi värikylläinen ja virikkeellinen viikonloppu ihanassa ympäristössä. Nautimme luonnosta, historiasta, ulkoilusta, kauniista syyssäästä ja yhteisestä ajasta.

Viikonlopuksi päättynyt vedentulo näkyi kaikkialla. Virtaavissa puroissa, jalan alla kosteassa sammaleessa ja lähteessä, joka oli täyttynyt ääriään myöten. Kerron paikasta vielä lisää, kunhan kerkiän.

Syystuumailua

En lukeudu niihin henkilöihin, jotka puhkuvat syksyisin intoa aloittaa uusia juttuja. En jaksa. Vaivoin jaksan jatkaa entisiä jo aiemmin aloitettuja. Lehtivihreän hiipuessa luonnosta viihdyn entistäkin paremmin kotisohvan lankalandiassa, hämärän hyssyssä. Neulon ja toivon hyviä televisio-ohjelmia. Nyt olenkin seurannut ihastellen mm. kisailevia pikkukokkeja ja taitavan taipuisia nuoria tanssijalahjakkuuksia. Olen myös katsellut jälkikäteen kesällä tallentamiani elokuvia. Jotain pitäisi ihan varmasti tehdä?

Testasin Elämä Pelissä-ohjelmasta V-käyrän ja elämänasenteen. Testi osoitti selvästi kesimääräistä loivempaa V-käyrää. Ilahduin (ihan oikeesti!) ja tunsin itseni heti ihan vähän myönteisemmäksi. Harmistun ja kiukustun kyllä jatkuvasti monesta asiasta, mutta nuo tunteet häipyvät yhtä nopeasti kun tulevat. Jaksan myös innostua, vaikkapa vaan uudesta neule- tai virkkuutyöstä. Nämä varmaankin pelastavat minut uupumiselta tai masennukselta? Elämä Pelissä-terapeutikseni valikoitui Ben Fuhrman. Nyt hän juttelee minulle kerran viikossa viisaita. Saan sähköpostiini taas kertaalleen tietoa hyvän ruuan, unen ja liikunnan merkityksestä ja vinkkejä painonhallintaan. Ei mitään järisyttävän uutta, mutta aina tarpeellista muistusta kuitenkin.

Olen päättänyt taistella lehtivihreän katoamisen aikaansannoksia itsessäni. Mietin ankarasti, mitä uutta voisin tehdä kotona, koska viihdyn niin hyvin omissa oloissani. Olen myös tutkaillut liikuntavaihtoehtoja. Löytäisinpä itselleni mieleisen ja kävelyä tehokkaamman liikuntamuodon, jota voin tehdä omin ehdoin. Pelit ja ryhmäliikunta kun eivät ole minun juttujani. 

Kyllästyin nyt syksyllä lopullisesti blogini monivivahteiseen nimeenkin, aikoinaan hyvin nopeasti mieleen tulleeseen. Mietin jo hetken, aloitanko kokonaan uuden blogin. Nyt olisin osannut tehdä visuaalisesti paljon kauniimman. No, mutta nimen vaihtaminenhan on helppo homma: kirjoitetaan otsakekenttään uusi nimi.

Iloaeloon! 

Tuntuu heti elämänmyönteisemmältä  J

Näytös taivaalla

Eilen illalla käväisin hämärän lähestyessä rannalla. Osuin keskelle ihmeellistä näytöstä. Sadoittain valkoposkihanhia kaarteli taivaalla. Niitä tuli kaikista ilmansuunnista ja ne pyörivät taivaalla ryhmittyen kehään ja näyttäen hyvin tietoisilta siitä, mitä ovat tekemässä. Nurmea nokkivat hanhet näyttävät joskus jopa vähän vitsikkäiltä, mutta nyt ne olivat elementissään. Uljaina ja tosi tyylikkäihin riveihin järjestyneinä linnut käänsivät nokkansa kohti etelää. Ilmassa oli havaittavissa selvä suunnitelma, geeneihin koodattu päämäärä. Hanhien ääntelykään ei ollut tavanomaista vaakkumista vaan uljaampaa ja tietoisempaa huhuilua. ”Hei, nyt on aika, nyt mennään”.

Olin niin vaikuttunut hanhien taivaalla kaartelusta, että palasin nopsaan kotiin noutamaan kameraa ikuistaakseni näkemäni. Hetken kuluttua palatessani näin hanhiletkan lentävän jo kaukana kohti Herttoniemen rantoja. Kuvat jäivät ottamatta. Kuvitus on siis muuutaman viikon takaa, jolloin  hanhet vielä tankkasivat kotirannallani.

Hyvää matkaa, valkoposket!

Jos metsään haluat mennä nyt...

..voit törmätä taikuuteen.

Lokoisaa lokakuuta!