Kaapista löytyy-lounas

Pitikin mennä kehuskelemaan, että flunssat ovat kaartaneet minut kaukaa. Sen siitä sai! Heti iski yskä&nuha-tauti. Onneksi on viikonloppu ja aikaa parannella tautia. Harmillista vaan, kun uuden uutukaiset nano-pohjaiset sukset odottavat eteisen nurkassa kuumeisesti sisäänajoa. 

Ei innosta alkaa kokkailla eikä oikeastaan tee kamalasti mielikään ihan oikeaa ruokaa. Ettei menisi ihan vaan leivän ja jugurtin syönniksi, katselin mitä terveellistä löytäisin kaapeista. Löytyihän sieltä: jäävuorisalaattia, tomaattia, avokado, leipäjuustoa, öljyjä, mausteita, mandariineja, saksanpähkinän sydämiä, kuivattuja karpaloita. 

Tosin sanoen söin lautasellisen vitamiineja, proteiineja, kuitua, öljyjä, hivenaineita ja flavonoideja. 

Seinätapettiin hukkuva nainen?

Totta maar minäkin olin tänään Erottajalla, ruotsalainen Tätin värikkään kaupan avajaisissa. Täti oli myös paikalla. Ja paljon ihmisiä. Usealla oli yltympäriinsä vihreät vaatteet. Siis asiakkaina oli Täti Vihreitä ja meitä muita Tätejä. Yksi orpo mies seisoi myymälässä ja näytti surullisen hukassa olevalta. 

Jos piti kysyä jotain, piti osata talata svenskaa. Jos halusi ostaa jotain, piti jonottaa kassalle melkein tunti. Olin rohkea ja kysyin ruotsiksi ja sitkeä jaksaessani odottaa kassajonossa. 

Lopulta poistuin kaupasta kahden värikkään kassin kanssa. Ihan täyteen kassit eivät sentään tulleet ostoksista ja sain niihin sullottua myös viikonlopun ruokaostokset. Kivat ja värikkään iloiset apukassit, eikö vaan?

Ostokseni ovat tässä! Olin tenhyt valinnan kataloogista jo etukäteen. Ekotrikoisia paitoja olen ostanut aiemmin postimyynnistä: mustavalkoraitaisia, harmaamustapilkullisia jne. Nyt täydensin paitakokoelmaa meleeratunharmaalla mustaraitaisella paidalla. Harmaan perusneuletakin ostin aiemman kulahtaneen tilalle. Olen katsellut esitteistä silkkitrikoisia paitoja, mutta en ole niiden korkean hinnan vuoksi aiemmin rohjennut tilata niitä postimyynnistä. Nyt hypistelyn jälkeen rohkenin ostaa, koska paita näytti ja tuntui monikäyttöiseltä. Ylellisen ihanalta suorastaan. Ja kyyhkynharmaa väri on niin kaunis, että ostin herätteenä sen pariksi saman sävyisen harmaan kaulaankiepautushuivin. 

En olisi ikinä uskonut, että postaan jostain vaatteista, mutta menköön nyt tämän kerran. Kiva minustakin, että ruotsalainen Täti Gudrun Sjöden toi myymälänsä Helsinkiin. 

Mikä ihmeen hali?

Joskus joku itselle aiemmin tuntematon sana alkaa ykskaks tunkea korviin kaikista tuuteista. Tipahtaa näköjään kärryiltä kaupunkiverbaliikasta. 

MK kysyi, että tiedänkö, mistä tulee jaxuhali-sana. En tiennyt, mutta huomasin itsekin, että se on käynyt korviin viime aikoina eri yhteyksissä. Mietittiin oikein, että mistä lyhennys voisi tulla. Ei keksitty. Mietittiin seuraavaksi, että soitanko lapsilleni ja kysyn heiltä. Sitten ajattelin, että ope-siskokin varmaan tuntee tuon erityishalin tarkemman määrityksen ja käyttötarkoituksen. Ei kuitenkaan soitettu siskollekaan vaan valitsin sen sijaan päikkärit. Ja halit. 

Nyt katsoin netin Urbaanista sanakirjasta. No ihan selvähän tämä on, kas kun ei hoxattu:

Naisten käyttämä sana, jonka hesari listasi suomen kielen 10 ärsyttävimmän sanan joukkoon, tarkoittaa jaksamista ja haleja

- Kuule, koeta kestää, jaxuhalit sulle!

Jaxuhalit vaan sullekin!

Tammikuisena lauantaina

Vietimme kulttuuripainotteisen iltapäivän tänään lauantaina Helsingin keskustassa. Kuvassa "musta toppatakkikansa" eli me kaksi monistumme Taidesalongin historiallisen hissin peilissä.

Minua hieman arveluttaa ottaa valokuvia taidenäyttelyssä. Kummassakaan käymässämme galleriassa en huomannut merkintää kuvauskiellosta. Valvontakameratkin olivat päällä, mutta silti tuli tunne salaa kuvaamisesta. Hävetti kuvata, koska molemmissa näyttelyssä oli paljon kävijöitä. En kuitenkaan käytä kuvia vilpillä tai viekkaudella – onhan lehdissäkin kuvia näyttelyistä. 

Anna Retulaisen WHISTLEJACKET-näyttelyssä Bulevardilla on nähtävissä suorastaan lennokasta viivaa ja luomisvoimaista vimmaa. Nämä maalaukset ovat minun mielestäni oikeasti taidemaaaluksia. Suurikokoisten maalausten vastapainona on näytteillä sarja pieniä maalauksia taiteilijan ystävistä, vaatimattomista pikkulinnuista.  

Valtaosa tauluista oli myyty tai varattu. Hinnat ovat tavallisen ostajan tavoittamattomissa. Taulut taitavatkin enimmäkseen päätyä kokoelmiin tai inspiroida tulevaisuudessa julkisissa tiloissa liikkuvia? 

Taidesalongissa on esillä laaja ripustus Carl Warghin akvarelleja. Kiinnostuin hänen käyttämästään sekatekniikan kaltaisesta maalaustyylistä. Maalauksissa on rentoa viiivaa, tarkkaan hiottu sommitelma ja useassa vain viitteellisesti väriä. Aiheet olivat tavanomaisia: maisemanäkymiä, vanhoja pihapiirejä tai interiöörejä.

Sain päähäni, että piirroksen ja maalauksen yhdistäminen voisi sopia minullekin tekniikaksi. Joskus olen kokeillutkin, mutta en ihan tietoisesti ja kunnolla. Pitää olla varma ja rutinoitunut piirustustekniikka (se on), sommitteluataitoa (sitäkin löytyy) ja värislimää (jo vain). Taidan kokeilla tekniikkaa omalla tyylilläni. Kun vaan olisi sitä yhtä eli AIKAA. 

Repostelin MK:lle, että puhelinpiirrokseni (työpuhelujen yhteydessä syntyvät tajunnanvirtapiirrokset) ovat joskus aika hienoja ja olen laittanut niitä talteen. MK sanoi, että siitä vaan näytteille teokset nimeltä Puhelu 1, 2, 3 jne. Hieman huumoria siis ilmassa ;-)

Huikopalalle menimme Erottajalle intialaiseen ravintolaan nimeltä Samrat. Ruoka oli sopivasti mausteista, mutta ei liian tulista. Huomasin taas, että ruuan valokuvaaminen hämärässä ravintolassa on vaikeaa. Valoa on vähän eikä halua käyttää salamaa ja häiritä siten muita asiakkaita. Tilan tunnelmavalaistuksen vuoksi kuviin tulee myös helposti varjoja. 

Kupraiset intialaiset tarjoilukulhot olivat mielestäni aika hienoa käsityötä. Kukahan ne lienee tehnyt?

Eikö vaan olekin?

Oi aurinko!

Tällä viikolla on ollut ihanan aurinkoista. Kuten tänäänkin. Aurinkoisen päivän kunniaksi menin työkaverin kanssa lounaalle kattoterassille. Emme sentään syöneet ulkoterassilla vaan sisätiloissa. Auringosta saa ihmeellistä voimaa. Muutenkin olen ollut alkuvuoden aika energinen. Joulun tienoon oleiluloma teki näköjään tehtävänsä. Uskaltaako edes kirjoittaa tänne, että en ole sairastanut flunssan flunssaa. Toivottavasti tämä terveydellä repostelu ei nyt sitten heti kohta kostaudu. 

Töihinkin on kiva mennä, kun aurinko heittelee varjojaan sinne tänne. Tänään vähän intouduin ja olin töissä kahdeksaan asti illalla. En malttanut hellittää, kun kerran vauhti oli päällä. Saan ennätysmäiset 35 senttimetriä töitä valmiiksi tällä viikolla. Siis kolmenneksen metristä, jos pyrkii ajattelemaan asian oikein positiivisesti.

Jonkin aikaa joutuu vielä odottamaan valoisia iltoja. Vielä pitää turvautua iltaisin kynttiläaurinkoon. 

Aamu

Heräsin aamuyöllä viiden aikaan kevyestä unesta hirveään rytinään ja kolinaan. Traktorirynnäkkö aurasi pihalta lunta. Pihaa ympäröi kolmella sivulla kuusikerroksiset kivitalot. Kun niiden keskellä lykitään kauhatraktoreilla lunta sivuun, syntyy uskomaton meteli.

Melun jatkuessa aivot käynnistyivät. En saanutkaan enää unta. Kohta kaikki mahdolliset vielä edessä olevat isot hommat, työasiat ja ihan kaikki keskeneräisyydet täyttivä ajatusmaailmani. Siitä sitten siirryin sujuvasti yleismaailmallisiin murheisiin. Lopulta tuntui kuin kaikki maailman murheet olisivat asettuneet minun harteilleni. Juuri näin saattaa tapahtua niinä aamuyön tunteina, kun aivot kaipaisivat vielä lepoa, mutta ajatteluvaihde kytkeytyy päälle. Aivot toimivat jotenkin epänormaalisti. Mittakaava hämärtyy ihan oudoksi.

Runsaat pari tuntia sängyssä kieriskeltyäni aloin lopulta vaipua uneen. Herätyskello pirisi tietysti juuri, kun olin nukahtamaisillani. Olin aivan umpiväsynyt, mutta pakko oli nousta.

Olen elämässäni ollut kerran sellaisten työpaineitten alla, että heräsin jokikinen yö varhain aamulla keskeltä  stressiä. Odotin silloin poikaani. Olin ottanut vastaan ison homman ja heti perään heittäytynyt raskaaksi. Projekti piti hoitaa tiivistetyssä aikataulussa ja eihän siitä hyvää seurannut. Pojalla on edelleen vahva taipumus sekoittaa oma unirytminsä ja tunnen olevani siihen syypää. Muistan ne lukuisat aamuyöt, jolloin siirryin vielä syntymättömän lapseni kansssa unettomana ja silti väsyneenä olohuoneen puolelle kirjoittamaan seuraavan päivän pakkotehdä-työlistaa. Opin tuona aikana stressistä paljon enkä myöhemmin ole vaipunut samanlaiseen stressin hetteikköön.

Kun lähdin töihin, taivas oli ylhäältä pilvetön ja taivaanrannalla paksun pilviverhon peitossa. Mieleni tuntui ihan samalta. Onneksi päivästä kehkeytyi aurinkoinen. Aivotkin kirkaistuivat ja murheet saivat nopeasti oikeat mittasuhteet. 

Baban tyyliin

Syksyllä Baba L:n tanssiessa tähtien kanssa luin iltapäivälehdestä hänen paljastuksensa hyvän kunnon ja lihaksikkaan hoikkuuden salaisuuksista. Mukana oli ohjeet kahvakuulajumpasta.

Sohvalla makuuasennossa ajattelin ääneen, että ”kahvakuula pitäis hankkia”. Samalla vapautin MK:n syntymäivälahjani pähkäilyn aiheutttamasta ahdingosta. Joulukuussa hän kantoikin minulle kuuden kilon kahvakuulan varmistettuaan personal trainerina toimivalta tutultaan meikäläiselle sopivan kuulan painon.

Tykkään juuri tällaisesta pommin näköisestä esineestä. Lattialla lojuessaan se huutomerkin lailla kehottaa tarttumaan kahvaan. Alan heilutella, tempoa ja viskoa kuulaa varoen rystyset valkoisina, ettei kuula irtoa käsistä ja heilahda ikkunan läpi. Näillä pakkasille (-23) ei olisi kiva, jos ikkunassa olisi reikä. Samalla harjoitan mielikuvien ajattelua: näen Baban tiukat käsivarret, jämäkät selkälihakset ja hallinassa olevan keskikehon.

Olen havainnut pientä edistystä. Käsitöiden teko pitää kämmenien ja sormien lihakset kunnossa. Muuten kädet ovat vähävoimaisin osa kehoani. Nyt kuitenkin vanhat kilon painoiset, liikeratojen oikeana pysymiseen hankkkimani painot ovat muuttuneet kokonaan painottomiksi! Kuuden kilon pommi sen sijaan tuntuu vielä koko kropassa vatsa- ja selkälihaksia myöten. Kunhan vähän vielä harjoittelen, tarvitsen ehkä kymmenen kilon pommin?