Kuva on otettu Fiskarsista Onoma Shopin näyttelystä.
Kuuntelin illalla esitystä muistisairauksista ja muistisairaan kohtaamisesta. Tarpeellista ajateltavaa itse kullekin ikääntyvälle. Muistisairauden mahdollisimman aikainen diagnosointi ja lääkitys viivyttävät usein varsinainen sairauden otetta. Tietous muistisairaan kohtaamisesta oli hyödyllistä, koska esimerkiksi alzheimerin taudista ei ole meidän suvussa toistaiseksi kovasti kertynyt kokemusta. Muistiaukkojen ilmaantumisesta tai lähimuistin heikkenemisestä kannattaa huolestua. Sen sijaan nimien hitaasta mieleen palautumisesta ei tarvitse vielä huolestua.
Aloin palauttaa mieleeni tänään ystävänpäivänä vuonna 2012, mitä muistan esimerkiksi menneistä ystävänpäivistä. Kovin vähän muistan. Joitakin tervehdyksiä, henkilöitä ja muutamia leivoskahveja. Sitten muistin ystävänpäivän kaksikymmentä vuotta sitten. Edellisenä iltana oli käynyt selväksi, että isän sairaus on edennyt siihen pisteeseen, että hänellä ei ole enää kauaa elinpäiviä jäljellä. Itkin ja itkin. Aamulla silmäni olivat itkemisestä aivan turvoksissa. Näytin kamalalta. Muistin, että sain tuona surullisena ystävänpäivän aamuna joltakin Tupla-suklaapatukan. Suklaapatukan muistin siis heti surusta seuraavaksi. Piti hetken kuljettaa ajatusta aivojeni neurologisilla poluilla muistaakseni mihin suklaapatukka liittyi ja keneltä sen sain. Sitten muistin Pentin, joka tullessaan aamuneuvotteluun toi minulle ystäväpäivätervehdyksenä Tuplan. Neuvottelun aihetta en enää muista, koska hoidin Pentin kanssa useitakin erillisiä projekteja vuosien varrella.
Lähetin muutaman lämpimän ajatuksen Pentille Hämeeseen, missä hän luullakseni edelleen asustaa. Eipä tiennyt Pentti, kuinka tunnerikkaana aamuna hän kiitti työystävyydestä minua Tuplalla. Tokkopa tapahtuma on edes tallentunut hänen omaan muistiinsa?
Kuvan lasipallon kiemurat kuvaavat mielestäni visuaalisesti muistijälkiä, jotka aivojen sopukoista avautuvat ”kukkaansa” kun niitä vähän raaputtaa. Kannattaa joskus raaputtaa. Kummallisia hetkiä ja tunteita kumpuaa muistin sopukoista. Harmaan aivomassan neurologisilta poluilta.
Hyvä kirjoitus. Olen oppinut olemaan kiitollinen niistä minimaalisen vähistä päiväkirjaan tai kalenteriin kirjoitetuista pätkistä, mistä tulee mieleen juuri tuollaisia pikku asioita. Joskus valokuvastakin muistaa hirveän paljon, mitä juuri sen kuvaushetkellä tapahtui, vaikka sitä ennen tai jälkeen tapahtuneita asioita ei ole jäänyt mieleen lainkaan.
VastaaPoistaPitäisikin kaivella, en ole ajatellut tuolla lailla aktiivisesti, mutta mikä ettei.
Olen huomannut jo muutamana vuonna, että äitini on onnitellut minua syntymäpäivästä vääränä päivänä tai unohtanut sen kokonaan. Hän myös puhuu aika paljon samoista asioista kuin edellisellä tapaamiskerralla, vaikka muuten onkin varsin reipas, itsekseen pärjäävä ja terve. Pitää yrittää pysyä valppaana mahdollisten hälyttävien oireiden varalta. Syntymäpäivän unohtaminen ei minusta ole niin vakavaa, en edes tahdo muistaa omaani. Tai siis, tiedän päivämäärän, mutta esimerkiksi viimeksi kun ystävättäreni puhui rivien väleissä seuraavana päivänä olevasta synttäristäni, niin en tajunnut lainkaan mitä hän tarkoitti ennen kuin vasta myöhemmin. Hmm.
Saila,
VastaaPoistanuo muistijäljet ovat ihmeellisiä. Kun alkaa muistella, muistot laajenevat ympäriinsä ja paljon palautuu mieleen. Pieniä yksityiskohtiakin. Kirjottajaryhmässä olemme saaneet muistitehtäviä ja muistoja alkaa silloin tulla ihan kamalasti, koko ajan ja kaikkialta. Uniakin aloin nähdä vanhoista asiosita. Tuntuu hyvältä kirjoittaa lapsuuden muistoja ylös.
Minäkin unohtelen syntymäpäivät ja nimipäivät. En vielä omaani enkä lasteni, mutta kaikkien muiden kyllä ;)
Minulle tulee ystävänpäivästä aina ensimmäiseksi mieleen äiti, joka oli lähes ainoa, jolta sain joka vuosi ystävänpäiväkortin, usein itse askarrellun. Varmaan te muutkin saitte. Minä en tainnut koskaan lähettää hänelle ystävänpäivänkorttia - tai en ainakaan muista. Luultavasti kortit ovat minulla tallessakin, mutta en jaksa kaivaa niitä esille korttipinoista. Ystävänpäivästä 1992 en muista yhtään mitään. Kerran keväällä 1992, kun menin kotiin ja isä oli jo aika huonossa kunnossa ja oli selvää, ettei hän enää parane, hän seisoi olohuoneen ikkunassa odottamassa minua. Äiti sanoi, että isä oli jo kauan seisonut siinä ja katsellut ulos ja odottanut. Se oli minusta itkettävän liikuttavaa. Niin kauan kun isä oli kotona, hän kävi joka ilta katsomassa uutiset ja halusi pukea ja riisua ja käydä itse vessassa ja syödä ruokapöydän ääressä, vaikka kaikki se uuvutti hänet täysin. Keskellä yötä piti pitää ulko-ovea auki ja tuulettaa, kun isältä loppui ilma. Se oli hirveää. Päivällä isä istui sängynlaidalla ja katseli kiikarilla lintujen ruokintapaikalle, mutta sitten hän ei enää jaksanut kannatella kiikaria käsissään. Tämä kaikki tulvi postauksestasi mieleeni ja myös tunne, että en muista. Esim. olin isän sairastaessa hiihtoloman ajan Porissa ja minulla oli siellä luistimet mukana, mutta en muista, oliko se jo 1991 vai 1992. Ensin ajattelin, että se oli 1992, mutta sitten, että sen on täytynyt olla 1991, koska minulla on niin valoisa mielikuva tuosta hiihtolomasta.
VastaaPoistaOlet menettänyt isäsi jo varhain. Oma isäni on ollut tänä talvena muisti- ja aivotutkimuksissa ja A:a on epäilty, mutta diagnoosi ei ole vielä varmistunut. Onneksi ikää on sentään jo 82.
VastaaPoistaA. kuulostaa pelottavalta, mutta luennolla pelkoni hieman hälveni. Lääketiede kuulemma kehittyy muistisairauksien hoidossa koko ajan ja sairastuneiden elämän laatua kyetään aiempaa paremmin ylläpitämään. Toivottavasti isääsikin pystytään auttamaan. Korkea ikä ei kuulemma suinkaan ole este hoidolle.
VastaaPoista