Olen merkinnyt vanhaan grafikanlehteeni vuoden 1999.
Olin jokin aika sitten kuuntelemassa Assi Liikasen esitystä
kulttuuriharrastusten vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin ja jopa terveyteen. Esitys
tukeutui hänen väitöskirjaansa ”Taide kohtaa elämän”, v. 2003.
Kulttuuriharrastusten terveydellisiä vaikutuksia on tutkittu monella taholla. Jokainen
tietää itsestään, miten hyvältä jonkin luovan asian tekeminen tai
taide-esityksen kokeminen tuntuu. Itsekin muistan joitakin konsertteja,
näytelmiä, näyttelyjä tai museokäyntejä monen vuoden taikaa. Taidekokemuksen
voimaannuttavasta vaikutuksesta voi ainakin jonkin osan säilöä muistiin ja nauttia
siitä myöhemminkin.
Esityksessä erityisen tervehdyttävinä todettiin yhdessä harrastettavat
jutut. Kuorolaulu, harrastajanäytelmät tai tanssiproduktiot ovat erityisen
voimaannuttavia niiden tuoman sosiaalisen pääoman vuoksi. Pohdin tätä jälkeenpäin.
Varmaan yhdessä tehdyt kulttuuriproduktiot ovat terveellisiä myös siksi, että
ne yleensä perustuvat tasa-arvoon ja toisiin luottamiseen. Itselläni on hyviä kokemuksia
erilaisista taideharrastuspiireistä. Kyllä sielläkin yhteinen innostus ja tekemisen
meininki yhdistävät ja tittelit yms. jäävät ihan taka-alalle.
Kuulimme myös tutkimuksesta, jossa sairaan paraneminen on
todettu nopeutuvan hänen kuunnellessaan mieleistään musiikkia. Muistan, kuinka
Auli-sisko toi minulle sairaudesta toipuessani tuliaisiksi mieleisen CD-levyn (Piano-elokuvan
meditatiivinen musiikki). Aina kun levy putkahtaa jostain esiin, muistan sen
kuuntelun merkityksen. Tateen on todettu myös stimuloivan muistia. Muistisairaan
mielen pohjalta musiikki saattaa stimuloida voimia, jotka vireyttävät
kommunikaatiota. Käsitöiden tekeminen on tietysti myös oivaa muistiterapiaa.
Tilastokeskuksen mukaan yleisimpiä harrastuksia ovat harrastajamäärien
mukaan luetteloituna käsityö, kirjoittaminen, tanssi, valokuuvaaminen,
puutarhanhoito, kuvataide, soittaminen ja laulaminen. Harrastajien määrät näkyvät myös täällä blogimaailmassa. Ovatkohan
hurjan suositut käsityöblogit meidän aikamme ompeluseuroja? Ainakin iäkkäämmät
meistä muistavat, kuinka äitimme naisystävineen pisti maailmaa järjestykseen
kahvikupposen ääressä ja puikkoja heiluttaen. Käytiin läpi ”naisten väliset asiat”
ja lopuksi vaihdettiin resepitit. Hieman samaa ilmiötä on tässä bloggaamisessakin,
vai mitä?
On, bloggaaminen on nimenomaan jakamista! Täältä löytyy samanhenkisiä, jotka tekevät samanlaisia asioita mutta myös heitä, jotka tekevät muuta mutta kannustavat silti. Se on mahtavaa. Minusta yksi bloggaamisen parhaita puolia onkin suomalaisille hieman epätyypillinen kannustaminen, täällä kehuja jaetaan ihanan varauksetta ja välittömästi.
VastaaPoistaJoo, ainakin näissä naisten kirjoittamissa blogeissa kannustetaan ylenmäärin. Aloin miettiä just, että minkälaisia ovat miesten ylläpitämät blogit, harvoin eksyn sellaiselle. Pitääkin alkaa laajentaa näkökulmaa.
PoistaVirtuaalinen ompeluseura:D Nyt ei ole enää sellaista lähiyhteisöä, johon ennen kuuluttiin. Kaikki asuvat kaukana toisistaan ja ihmiset muuttavat muutenkin enemmän kuin ennen. Moniko meistä enää asuu synnyinseudullaan sukulaisten ja koulukaverien ympäröimänä? Vaikka olen itse asunut jo montakymmentä vuotta samassa kaupunginosassa, ovat kaikki ystäväni muuttaneet täältä pois.
VastaaPoistaJoten ei ihme, että netti on tärkeä jakamisen ja yhteisöllisyyden paikka. Olen silti samaa mieltä, että yhdessä tekeminen ja toisten seura on parasta. Laulaminen kuorossa olisi varmasti ihanaa! Ehkä se voisi olla seuraava haaste, vaikka eläkepäiviin sitten joskus.
Uusia ihmiskontakteja on vanhemmalla iällä vaikeampi löytää. Muistan myös lapsuudesta, kuinka oli tuollainen sukulaisten ja ikiystävien laaja piiri perheen ympärillä. Mulla ei ainakaan enää ole sellaista, varmaan aika harvalla ylipäätään on. Kun käy töissä, haluaakin usein olla illat yksin. Jos ovikello joskus yllättäen soi, hyppään melkein ilmaan säikähdyksestä - niin harvinaista se on.
PoistaKun menin viisi vuotta sitten työväenopiston akvarelliryhmään, minulla oli sellainen tunne, että kaikki kääntyivät ja tuijottivat minua. Sitten selvisi, että joku Pena oli jäänyt varasijalle ja minä olin vienyt hänen paikkansa vuosien ajan yhteen hitsautuneesta ryhmästä. Kevätlukukaudella Pena pääsi mukaan ja oli ensimmäinen, joka sanoi minulle sanaakaan. Sitten vasta alkoivat muutkin jutella. Tuntui ihan kummalliselta ja oudolta. Melkein mua nauratti tilanne. Opettaja oli hyvä ja jatkoin sinnikkäästi vaan mukana.
Virtuaalinen ompeluseura tämä osaltaan varmasti on, silti uskon myös, että entinen oikea ompeluseura antoi vielä vähän enemmän. Läsnäolo samaan aikaan samassa tilassa on myös tärkeää. Mutta ollaan onnellisia tästä virtuaalikannustusyhteisöstä unohtamatta niitä eläviä ihmiskontakteja. Onpas jotenkin kökösti ilmaistu, mutta iloitaan kaikesta. :)
VastaaPoistaElävät ihmiskontaktit ovat välttämättömiä, eivät blogi-tutut ehkä kuitenkaan ole itse kullekin tarpeellisia peilejä?
PoistaOlisi kiinnostavaa tietää miten suosittuja virtuaaliyhteisöt ovat niissä kulttuureissa, joissa elämä on ihan toisella tavalla kollektiivista kuin meillä Suomessa. Keskustelin viimeksi eilen erään jo kauan Suomessa asuneen israelilaisen kanssa, ja hän ihmetteli kuullessaan, että joku pitää yhteyttä vanhoihin vanhempiinsa vain kerran viikossa. Hänestä kerran päivässä on minimi ja yhteydenpito muihinkin sukulaisiin ja ystäviin on tiivistä. En tullut kysyneeksi ehtiikö hän huidella virtuaalimaailmassa.
VastaaPoistaMielenkiintoinen näkökulma. Mulle on todellakin tainnut käydä niin, että soittelen nykyään vähän harvemmin siskoilleni, kun luen heidän kuulumisensa heidän blogeistaan. Soittelen kuitenkin.
Poista