Havinaa

Normielämä on taas täällä. Siihen laskeutumista on hiukan haitannut työtiloihinkin asti tunkeutuva kostea helle. Olosuhteet niin töissä kun kotona ovat olleet suorastaan hikiset. Viime yönä helle purkautui jyrinänä ja sateena. En jaksanut nousta yöllä katselemaan, miltä salamien räiske näytti taivaalla.

Työmatkoilla olen tahtomattani kuullut pariskuntaa, joka hoitaa joka aamu keskenään rakoilevaa (?) parisuhdetta kovaäänisesti. Kun yritän sulkea ulkomaailman pois korvista, alan kuulla jostain toisaalta liian kovaäänisesti kännyköihinsä puhuvien yksityistä höpinää.

Kun kävelen aamuisin pysäkiltä työpaikalle, vastaan tulee yösijoiltaan ylös kömpineitä ns. rantojen miehiä, jotka suuntaavat kohti Hakaniemen toria päivän hörpyt silmissä siintäen. Tänään ratikkaa odottaessani kovaääninen, humalassa oleva nainen pyrki jokaisen pysäkillä odottavan iholle epäselvine keskustelunavauksineen. Väistin häntä monta kertaa, mutta aina hän taas seisoi edessäni enkä saanut puheesta mitään selvää. 

Huomaan, että elin lomalla ilman jokapäiväistä tietynlaista sälää, annosta kaupungin arjen ja elämän moninaisuudesta. 

Lähdin töistä palattuani sauvakävelylle ja suuntasin rantaa pitkin kohti etelää. Valkoposkien poikaset ovat jo isoja eivätkä eroa enää vanhemmasta sukupolvesta kuin hivenen pienemmän koon perusteella. Sorsat nuokkuivat kivillä nokat siipiensä alla. Joku lennätti rantapuistossa mustaa leijaa. Aallot pyyhkäisivät rantaa ja tuuli humisi. Vaivuin aatoksiini, kunnes ihmettelin korviin kantautuvaa melua. Hetken mietin, että mitä ihmettä ja mistä? Sitten muistin, että Suvilahdessa on flow. Tuuli toi musiikin puuroutuneena meluna korviini. Käännyin takaisin kotia kohti.

Huomaan, että kotikin on taas normielämän lailla sotkuinen. Tulen ja menen ja tuolien karmeille ja lattialle on viikon aikana ehtinyt kasaantua kaikenlaista paikkaansa etsivää. Jaksaisinko korjailla ainakin osan paikoilleen. Koetan jaksaa.