Hipaisu

Eilen illalla kirjahyllystä tarttui käteen Hilkka Laukka-Sinisalon kirja ”Tarina kahdesta sammakosta” eli kuinka löydät itsestäsi selviytyjän. Olen ostanut ja lukenut kirjan vuonna 1994. Kaksikymmentä vuotta sitten ei vielä puhuttu self help-teoksista, mutta sellainen tämä kirja suurin piirtein on. Kirja on pysynyt hyllyssäni, vaikka olen karsinut kirjoja moneen kertaan vuosien varrella. Kirjaan tarttuessani mietin eilen, joutaisko se jo menemään? Tuskinpa kirja minulle nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua enää tarjoisi itseapua? Mutta kirja päättikin tarttua uneeni ja siirsi alitajunnan menneisyyteen.

Olen huomannut nukkuvani kevytpaasto-päivien jälkeen tavanomaista paremmin. Hyvin nukkuessani näen usein myös unia. Unet lainehtivat niin menneisyyden ja tulevaisuuden kuin todellisuuden ja kuvitellun välillä. Viime yönä toimin Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajana. Ei tolkun tolkkua, koska en ole vähääkään kiinnostunut pallon perässä juoksemisesta enkä ole eläissäni ikinä edes jaksanut seurata yhtäkään jalkapallo-ottelua. No, mutta unessa osottauduin suoranaiseksi piileväksi kyvyksi valmennuksen saralla. Suomen joukkue alkoikin menestyä. Sain mainetta ja kunniaa (mihinkähän alitajunta niitäkin mukamas janoaa…?).

Erään voitetun ottelun jälkeen kättelin voimieni tunnossa rivissä seisovia jalkapallovaikuttajia ja aktiivisia harrastajia. Sitten tunnistin miehen menneisyydestä. Joukkuelajien fanaattisen harrastajan ja armoitetun naisten miehen, jota en vain voinut silloin muinoin vastustaa. Tunnistin hänet heti parin vuosikymmenen takaa – tuoksusta, posken hipaisusta ja nopeasta halauksesta.

Valkoposkihanhet kaakattivat rannalle lentäessään ja heräsin. Hertsileijaa sentään, ajattelin. Eilen hypistelemäni kirja siivitti minut hetkeksi siihen aikaan, jolloin luin kirjan.