Läheltä ja kaukaa

Ukrainan ja Venäjän tilannetta seuratessa on historia pakosti hiipinyt ajatuksiin. Suomen asema suurvallan kainalossa ei ole kovin yksinkertainen eikä ongelmaton. Joku pieni pelko tuohon itäiseen naapuriin kuitenkin liittyy. Varsinkin kun Putin kieriskelee vallassa ja pihisee sokeaa vallanhimoa. (Jos muuten nyt tulee venäläisten lukijoiden piikki, uskon Googlen vakoiluohjelmiin.)

Suomen autonominen asema lienee ollut suurruhtinaiden Aleksanteri I ja II strateginen ja tarkkaan harkitsema poliittinen ratkaisu. Eräänlainen mielikuva Euroopan suuntaan ja maailmalle? Helsingin sydän, Senaatintori ympäristöineen on Aleksanterien luomus ja siksi historia ihan havisee tuossa suurruhtinaallisessa ympäristössä. Tänään käydessäni kokouksessa Senaatintorin laidassa mieleen pelmahti yhtäkkiä Suomen ja Venäjän rinnakkaiselon ja historian vaihtelevat vaiheet.

Senaatintori ympäröivine rakennuksineen on vaikuttava. Kokouksen päättyessä neljän kieppeillä aurinko kuulsi kirkon seinät ja portaat. Valo ja näkymä oli niin uljas, että pysähdyin valokuvaavien turistien keskelle ja kaivoin oman kameran kassista. Keskityin Aleksanteri II:n patsaaseen ja mittakaavan kuvaamiseen.

Ennen kokousta tapasin pitkästä aikaa opiskelijavuosilta tutun ystävän E.n, joka oli käymässä Helsingissä. Istuimme pidennetyn lounaan ja kahvilakäynnin ajan ja kelasimme keskenämme viimeiset kymmenen vuotta. Elämämme ja työurat ovat haarautuneet kauaksi toisistaan, vaikka lähtökohdat ovat ollet yhtäläiset. Kahden pikkukaupungin neitoset opiskelivat samaan ammatin, mutta noukkivat elämän palapelin palasia kumpikin omalla tavallaan. Oli todella virkistävää tavata pitkästä aikaa.

Ystävyyshän on sitä, että voi vaikka 10 vuoden välein jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.