Aamulla nuori isä veti
kahta lasta perässään raitiovaunuun. Kiirehti hoputti, käski. Lapset pysähtyivät
potkimaan lumenkokkareita tai tekemään jotain muuta oleellista. Tunsin
myötätuntoa sekä isää että lapsia kohtaan. Muistan tehneeni tuota samaa hoputtamista aikoinaan joka arkiaamu. Ensin piti nousta sängystä, sitten oli kiire pukeutua
ja syödä aamupala. Senkin syömisessä oli kiireessä pitelemistä. Aamiaisen
jälkeen oli jo kova hoppu lähteä milloin minnekin. Hoitotätille, leikkikouluun
tai kouluun minun mennessäni töihin.
Tuolloin ei ollut mahdollista jatkaa hoitovapaata vaan äitiysloman jälkeen oli palattava töihin, jos aikoi siellä ylipäätään käydä. Muistan hyvin, kuinka raskas ajatus oli palata töihin äitiyslomalta. Hyvä, että nyt on helpompi tehdä valintoja.
Tuolloin ei ollut mahdollista jatkaa hoitovapaata vaan äitiysloman jälkeen oli palattava töihin, jos aikoi siellä ylipäätään käydä. Muistan hyvin, kuinka raskas ajatus oli palata töihin äitiyslomalta. Hyvä, että nyt on helpompi tehdä valintoja.
Työpäivän jälkeen huomasin
kaupassa äidin tekevän ostoksia noin kaksivuotiaan tytön kanssa. Tyttö näytti mittailevan omaa kaikkivoipaisuuttaan. Äiti tuli perässä ja pyysi pysähtymään. Tyttö jatkoi korvat kuuroina hyvin määrätietoisesti kohti
karkkihyllyjä ja alkoi kasata karkkipusseja syliinsä. Äiti jaksoi selittää ja
olla tiukkana. Jämäkästi ja vakuuttavasti. Ihailin häntä. Minulta aikoinaan
varmaan tuossa vaiheessa alkoi ääni voimistua. Luulisin niin. Lopulta pikkutytön äiti
myöntyi vähän ja osti keksipaketin.
Muistan kuinka olin usein hyvin väsynyt pyörittäessäni arkea yksin. Työtkin pyörivät tuolloin kovasti
mielessä, kun elin työurani kiivaita ja haastavia vuosia lasten ollessa pieniä
ja nuoria. Olisipa minulla ollut silloin enemmän kärsivällisyyttä ja malttia. Uskon, että nyt osaisin. Tiedän, että silloinkin tein parhaani.
Ihan samat ajatukset pyörivät minunkin mielessäni aika usein. Katumusta ja harmitusta, oliko pakko valita niin ja näin. Ja kun tiedän, että oli, minä en olisi viihtynyt pitempään kotiäitinä eikä se ollut taloudellisestikaan mahdollista. Lähdin toisen äitiysloman jälkeen vielä vuodeksi opiskelemaan, mikä oli kauhena stressaava vuosi kaikille. Kyllä olen takonut päätäni jälkeenpäin, mutta valinta oli tietoinen.
VastaaPoistaElämä antaa roppakaupalla silloin, kun antaa. Kaikki kiva rysähtää kerralla! Luultavasti muutkin katuvat jossakin elämänvaiheessa, vaikka mitä olisivat valinneet. Huonon omantunnon kanssa on vaan elettävä. Olen ollut monella tavalla huono äiti ja kadun sitä, vaikka tiedän, etten olisi osannut olla parempikaan juuri silloin.
Minä olin pitkään lasten kanssa kotona. En vapaaehtoisesti, vaan jouduin työttömäksi pahimpaan lama-aikaan lasten ollessa pieniä. Toisaalta olen onnellinen siitä, että satoin olla vähän ylimääräisesti kotona lasten ollessa pieniä, mutta asialla oli myös kääntöpuolensa. Seuralaisena jatkuva pelko siitä, löytyykö sitä työpaikkaa ikinä. Ajan mittaan löytyi, mutta kyllä se rahan ja työn puute varjonsa heitti noihin aikoihin.
VastaaPoistaKahden ensimmäisen jälkeen menin töihin heti äitiysloman jälkeen, mutta kolmannen jälkeen olin kolme vuotta kotona, vaikka iltaisin opiskelinkin uutta tutkintoa. Eikä ollut työtäkään tiedossa. Sitten tuli avioero ja yhtäkkiä olin kolmen lapsen yksinhuoltaja, osa-aikaisesti opiskeleva työtön. Varsinainen pummi, kuten entinen appiukko minua kutsui. Sitten pääsin töihin ja sain tutkintoni valmiiksi. Kiirettä piti ja parhaani tein, ettei lapsia voisi kukaan koskaan kutsua yksinhuoltajan lapsiksi. Hyvin ovat pärjänneet tähän mennessä. Uusi mieskin löytyi ihan vahingossa, vaikken kovasti etsinyt.
VastaaPoistaKaduttaa kaikki se kiire siihen aikaan. Piti tehdä töitä ja opiskella ja hoitaa koti ja lapset jne. Kyllä siinä montaa iltaa on mennyt niin, ettei mitään muistijälkeä ole jäänyt itselle ainakaan. Rahakin oli tiukassa ja eniten kaduttaa eräs syksy, kun olisi pitänyt maksaa pojan salibandystä yli 1000 markkaa eikä minulla ollut yhtäkkiä sellaista rahaa laittaa. Joskus kyllä ihmettelen, ettei isovanhemmatkaan voineet yhtään jelppiä. Lasten isä ei elatusmaksujen lisäksi antanut penniäkään.
Nyt yritän tukea lapsiani taloudellisesti mutta ennen kaikkea henkisesti. Valamalla itseluottamusta ja tsemppaamalla. Pitämällä yhteyttä. He ovat kuitenkin minulle ihan kaikki kaikessa.
t. Aikku
Kiiitos Katriina, Morso ja Aikku kommenteistanne. Ei ole meillä naisilla valintojen suhteen aina helppoa, vaikka varmasti helpompaa kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Tekee sitten niin tai näin, olisi voinut tehdä aina paremminkin. Pääasia on kuitenkin että tekee sen, mihin milloinkin parhaiten pystyy. Näin se on!
VastaaPoista