Valoa!

Aamulla sytytän ikkunan eteen ripustamani valopallon. Taivas muuttuu aamupuuhien aikana pimeästä siniseksi hetkeksi. Onnea on, ettei tarvitse kiirehtiä töihin pimessä. Toisaalta palaan töistä kotiin pimeässä toisin kuin aamuaktiiviset, jotka ehtivät kotimatkalle illan siniseen hetkeen. Minulle sopii paremmin aamusinerrys. Se on myös työnantajan etu, kun en kuitenkaan olisi aamuisin vireä enkä aikaansaapa.

Kotiin palatessani sytytän kynttilät tai tuikut. Muuten minulle riittävät mainiosti nämä toimettomat ja hämärät illat. Kohdevalo valaiseen käsityön ja se riittää. Yritän pärjäillä näine hyvineni. Talvipäivän seisaukseen on vielä kuukausi aikaa. Ajattelen äitiä, tänään hän olisi täyttänyt 85 vuotta. 

Niin harmaata

Viikonloppuna on ainakin Helsingissä ollut harmaatakin harmaampaa. Aivan umpiharmaata. Nyt juuri tuntuu väsymys oikein jysähtävän aivojen sopukoihin. Viime yönä nukuin yhdestätoista yhdeksään. Tekee silti mieli ottaa iltapäivänokoset.

Pimeällä minuun iskee hirmuinen makean nälkä. Nytkin taistelen kahden vaiheilla - lähtisinkö siwalle makean ostoon vai hillitsenkö itseni? Sammuttaisiko graanntiomenasta ja appelsiinista tehty smoothie makeanhimoni? Tai jugurtti ja hunaja?

Tosi vähissä olivat tänään luonnon väripilkahdukset. Muuten täällä Vanhankaupunginlahdella rakennettu ympäristö on tarkemmin katsoen hyvinkin värikästä. Tiilen, vaalean rappauksen ja lasin lisäksi löytyy julkisivuista ja pihojen taideteoksista monia sävyjä.  Harmaalla säällä värit korostuvat. Tekevät tehtävänsä ja yllättävät.

Modernismin jäljillä

Kuluvana syksynä olen jostain syystä onnistunut pitämään vireyttä yllä. Tälläkin viikolla olin töiden jalkeen maanataina kokouksessa, tiistaina ekskursiolla, keskiviikkona oli harrastusilta ja torstaina tein töitä kahdeksaan asti illalla. Perjantai-illan kulutinkin sitten ihan suosiolla television ääressä täydellisen tekemättömyyden olotilassa. Tiistain ekskursioon…

Aiheena oli modernismi rakennustaiteessa. Aloitimme Helsingin Kaupunginteatterista Kalliosta. Vuonna 1967 valmistuneen teatterirakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehdit Timo Penttilä ja Kari Virta. Teatteri on elinkaaressaan siinä vaiheessa, että mittava ja arvoja mittaileva korjaus on edessä.

Ihmeellistä, kuinka erilaiselta isot aulatilat näyttävät tyhjinä, kun niissä yleensä liikkuu ihmisvirran keskellä. Olen aina pitänyt teatterin sisääntuloaulaa ja lämpiöitä elegantteina. Asko Sarkolan aikaan uusitut lämpiökalusteet sen sijaan häiritsevät silmää. Rakennusaikaan on vielä arvostettu julkisessa rakentamisessa aitoja ja arvokkaita materaaleja, kuten marmoria, jalopuuta, messinkiä, nahkaa.

Detaljit on tehty uniikkina ja huolella. Esimerkiksi vanhat messinkiset naulakot ovat sinänsä jo suojelun arvoisia. Huomasin myös, että jopa sähkörasioita oli päällystetty jalopuuviiluilla. Jokainen nainen on varmasti ihastellut teatterissa käydessään hulppeaa, kolmelta seinältä peilein verhoiltua naistenhuonetta valkoisine nahkasovineen ja tiililaattalattioineen?

Näyttämö on aikoinaan ollut  kokeileva ja moderni, muodoltaan yleisöön päin kaareva ja tilava, kooltaan 600 m2. Työtilojen ovikoodaus noudattelee liikennevalojen teemaa. Vihreästä ovesta voi mennä huoletta sisään, keltaisen oven kohdalla kannattaa miettiä hetki, punainen ovi johtaa suoraan näyttämölle.

Henkilökunnan tiloissa en ollut aiemmin käynyt. Oli hallintotiloja, lavastamoa, tarpeistoa, puvustamoa, pukuvarastoa, kampaamoa, maskeeraustiloja, harjoitusnäyttämötilat ja tietysti näyttelijöiden tilat. Aika vaatimattomat nuo viimeksi mainitut, sanoisin. 

Suomen Kansallisooppera täytti viime vuonna sata vuotta. Opperatalo oli kalleutensa vuoksi vuosia kulttuurirakennusten kuuma peruna. Suunnittelukilpailun voitti vuonna 1977 arkkitehtitoimisto Hyvämäki-Karhunen-Parkkinen. Rakennustyöt alkoivat kuitenkin vasta 1986 ja oopperatalo valmistui lopulta vuonna 1993. Tänä aikana modernismi ehti muuttua postmodenismiksi.

Oopperatalossa näkyy pitkä toteutusjakso karkeasti siten, että perusratkaisu on 70-lukua, yksityiskohtaisempi rakennustyyli julkisivuineen ja aukotuksineen 80-lukua ja loppusilaus 90-lukua.

Aulat ovat lähes viileän vaaleat, lattiat on päällystetty Carraran marmorilla. Päälämpiön lasiseinä avautuu Töölönlahdelle ja Hesperianpuistoon. Oopperasalissa on viileän vaaleuden kontrastina käytetty lämmintä puuta. En ollut tätä huomannut aiemmin. Sitä menee vain pimiään katsomoon ja haltioituu näkemästään tai kuulemastaan. 

Viimeinen kohde oli Lauttareen vuonna 1958 valmistunut, arkkitehtien Marjatta ja Keijo Petäjän suunnittelema kirkko. Kirkko sijaisee kallioisella rinteellä, korkea torni on lauttasaarelaisten maamerkki. 

Kirkko on modernin yksinkertainen, jopa karu. Alttaritaulun korvaa kookas puuristi. Erityiset messinkiset valaisimet loivat tunnelmaa pimeässä illassa. Arkkitehtoninen idea on kuitenkin kaikista ilmansuunnista päiväaikaan tulviva valo. En ole tilaa valoisaan aikaan nähnyt, mutta osaan kuvitella valon tulvivan urkuparven takana olevasta lasiseinästä, seinien mittaisista sivuikkunoista ja alttarin yläpuolisesta nauhaikkunasta.

Nainen hermoromahduksen partaalla…

Aloin illalla etsiä kotoa kameraani. Etsin ja etsin, lopussa jo pienehkön paniiikin vallassa. En löytänyt. Koko illan asia vaivasi mieltä. Missä viimeksi mahdoin kuvata, voiko kamera olla töissä, missä kaikkialla olen viikon aikana liikkunut, mihin kamera olisi voinut unohtua??? Tyttären luona käydessäni mukana oli pikkujärkkäri, mikä on edelleen minulle vähän vieraampi kameroista. Aamulla päätin lähteä töihin katsomaan varmuuden vuoksi, olisiko kamera sittenkin siellä. Tietoisella tasolla olin varma, ettei ole.

Aamupäivällä siis suuntasin kohti Hakaniemeä. Työpaikalla tarkastin ensin pöydän ja kaikki paperikasojen aluset, sitten pengoin kaikki laatikot. Epätoivo oli iskemäisillään. Missä, missä, oi missä? Lopulta katsoin vaatekaappiin, epätodennäköisimpään paikkaan. Siellä ”valkoinen kaunottareni” pilkotti hyllyn kulmalla. Huh, mikä helpotus!

Aloin oikein miettiä kameraa ja minua. Suhdettamme siis. Tämä kamera on nyt lähes kaksi vuotta kulkenut kanssani paikassa kuin paikassa. Siitä on todellakin huomaamattani tullut kaverini. Kokemusten jakaja. Ilmeisesti silmieni ja sielun jatke – jos näin voi kuvailla.

Kauppareissun jälkeen palasin kotiin ja keitin kahvit jälleennäkemisen kunniaksi. Olo on nyt kovasti levollinen kameran palattua kotiin.

Ruokapummina

Minusta taitaa kehittyä pikkuhiljaa ruokapummi. Toisaalta ruuan äärellä on mukava tavata lapsia. Yksin en iltaisin juuri jaksa mitään kunnollista itselleni valmistaakaan. Maantaina söin poikani kanssa venäläisiä pelmenejä, mutta kameraa ei silloin ollut mukana.

Tänään kävin tyttären luona. Menimme vanhaa kivijalkakauppaa muistuttavaan Anton & Anton-kauppaann.

Tytär osti kukonpojan lihaa. Kukot ovat kasvaneet lajilleen luonnolisissa olosuhteissa ja liha maistuu kuulemma maukkaammalta, ”jotenkin erilaiselta”.  Tarkoitus oli valmistaa vietnamilaisia kevätkääryleitä.

Kukonpojan liha marinoitiin kiinalaista viisimausteessa, sesamöljyssä ja shao hsing-riisiviinissä. Viinin voi kuulemma korvata kuivalla sherryllä. Lihapalat paistettiin wokki-pannulla maapähkinäöljyssä.

Salaatti maustettiin korianterilla, limellä ja kalakastikkeen tilkalla. Kuumassa vedessä pehmitettyjen riisipaperin päälle kasattiin salattia, lihaa ja keitettyä riisivermiselliä. Riisipaperi käärittiin rullalle.

Kastikkeeseen sekoitettiin maapähkinävoita, soijaa, kookosmaitoa, chiliä, valkosipulin kynsi, sokeria, tamarina-hedelmän sosetta (purkista) ja kalakastiketta. Omasta kaapistani ei montaakaan näistä aineksista löydy. Pilkottu valkosipulin kynsi ja chili kuullotettiin kasarissa. Muut ainekset sekoitettiin sekaan. Kastiketta kiehautettiin hetki.

Kevätkääryleet nautitaan kastikkeen kera. Jälleen kerran ruoka oli herkullista ja erilaista!

Rakas ranta

Pitkälti iltapäivään asti oli pilvistä ja pimeää. Juuri sellainen tietty matalapaineinen ilmanala, joka saa otsalokhoni jomottamaan ja pään tuntumaan turralta.  Iltapäivällä taivaanrannassa alkoi kutenkin rusottaa juuri ennen auringonlaskua. Siispä heti kipinkapin ulos, jotta aivot tuulettuisivat matalapaineen rippeistä. Ulkona merenlahti oli peilityyni.

Rakastan lähirantaa ja rantapuistoa. Todellakin rakastan. Ammennan siitä suunnattomia voimia kaikkina vuodenaikoina, aamusta iltaan. En ole suinkaan ainoa rantanautiskelija. Tänään illansuussa ilma väreili kauniisti kosteudesta ja syksyinen väritys oli kuulas.

Mielestäni Helsingissä on tehty oikea maankäytön linjaus siinä, että rannat ovat yhteistä omaisuuttamme eikä niitä kaavoiteta vain varakkaimman väestön asuntotonteiksi. Kaikki voivat nauttia Helsingin merellisestä luonnosta yhdenvertaisesti.

Muuttaessani runsaat kuusi vuotta sitten tänne Vanhankaupunginlahden rantamille, ympäristö oli suurimmaksi osaksi vielä rakennustyömaata. Nyt poihjoispuoli on jo valmiiksi rakennettu ja etelämpänä sijaisevaa rantaa rakennetaan sitä mukaa, kun viimeiset talot kaupunginosassamme valmistuvat. Valmiina rantapuisto jatkuu yhtenäisenä aina Hermannin ja Kalasataman rantapuistoihin saakka.

Lähdin kävelylle kolmen jälkeen. Matkan aikana aurinko laski ja hämärä laskeutui. Kauempana Kuusiluodon takana pilkottavalla Herttoniemen rannalla merestä alkoi kohota höyryä ilman viiletessä.

Laajoilla nurmikentillä on vielä valkoposkihanhien maatuvia kakkapötkylöitä, vaikka linnut jo ovatkin häipynneet etelään. Joutseniakaan ei enää näy, mutta ne saattavat vielä piileskellä ruovikon suojassa. Nyt jo kauniin okran väriseksi muuttuneessa meriruovikossa. Sorsat sentään vielä torkkuvat rannalla nokat siipensä suojassa.

Hämärtyessä rantalinjalla ja kivimuurien vierellä olevat yhtenäiset valaisimet syttyivät hiljakseen.

Kun katson pimeässä kotirannasta kauemmaksi etelään, näen Kulosaaren sillan ja tyhjyydestä nousevan Kalasataman kaupunginosan. Pian sinne rakennetaan pilvenpiirtäjiä ja maisema muuttuu. Mietin vielä, onko tämä onnistunutta maankäyttöä?

Kauniit ja ruma

Kuva on lainattu täältä.

Valmistaudun kirjoittamisella ja lukemisella höystettyyn viikonloppuun. Seuraava kirjoittajaryhmän kokoontuminen lähestyy... Jälkimaistelen samalla vielä viime sunnuntain kirjamessujen antia. Kuuntelin muutamaa oikein mielenkiintoista keskustelua ja ostin muutaman kirjan. Huomaan, että olen pokkareiden kautta hiljakseen - vähän itsellenikin salaa - siirtymässä digi-kirjoihin. Jos vain uutuudet ilmestyisivät samanaikaisesti perinteisten kirjojen ilmestyessä, ostaisin heti tiedostot kirjojen sijaan. Ryhtyisin luullakseni tabletti-lukijaksi?

Kyllä minäkin tykkään pitää kirjoja käsissäni, hypistellä, plärätä, selailla ja nuuhkia niitä. Mutta haluan hankkia perinteisessä muodossaan enää vain KAUNIITA kirjoja. Mitä teen esimerkiksi Sofi Oksasen ”kyyhkyskirjalla” käsissäni? Se on ulkoasultaan suorastaan vastenmielinen. Niin ruma, että siihen tuntuu ikävältä tarttua. Sisältökään tuskin on sinänsä kaunista, niin ounastelen edellisten kirjojen perusteella. Vaikuttaviahan SO:n kirjat toki ovat. Kansien pitää luonnollisesti olla sopusoinnussa kirjan sisällön kanssa. Kyllä karu tai rujokin voi olla kaunista. Entä väkivaltainen? Voiko sitä visualisoida kauniisti tai edes laadukkaasti? Mihinkähän LIKE ja SO oikein ovat kansilla pyrkineet? Onko joku oivaltanut? Oho, tuli kamalasti kysymyksiä, toivottavsti myös vastauksia...

Kirjan kauneuteen vaikuttaa kansi, nidonta, typografia, mahdollinen kuvitus, paperin laatu jne. Ja pienet viimeistellyt yksityiskohdat. Kaikki edellä mainittu on kohdallaan kirjamessuilta ostamassani ja moneen kertaan kirjakaupoissa pläräämässäni kirjassa 20+12 MUOTOILUTARINAA HELSINGISTÄ. Se voittikin viime vuonna kauneimpien kirjojen tietokirjojen sarjan. Ostin myös kaksi muuta kaunista kirjaa, mutta en voi paljastaa niitä ennen joulua. Silloin joku onnellinen löytää kirjat lahjapaperin sisältä. Ja ehkä nämä kirjat valitaan vuoden 2012 kauniiden kirjojen sarjaan?

Romaanit ostin pokkareina.  Kolme pokkaria maksoi 12 euroa. Niin pitkälle en ole vielä edennyt, että olisin perehtynyt digi-kirjojen tarjontaan ja hintoihin.