Punaposket

Työhöni kuuluu yhtenä osana maastoutuminen. Eilisestä maastokatselmuksesta sovittiin kuuden henkilön kesken noin kaksi kuukautta sitten. Katselmus sattui kun sattuikin talven alkamispäiväksi. Koska porukan kalentereihin on vaikeaa sovittaa lyhyellä tähtäimellä yhteistä aikaa, talven tulo ei meitä heilauttanut. Olin varustautunut: hupullinen toppatakki, pitkät housut, kahdet hanskat, pipo, kaulahuivi, villasukat, afterskiit.

Lähdimme kallioiselle avoimelle mäelle puolen päivän aikaan. Juuri silloin tuuli ja lumi tuiversi ankarammillaan. ”Antti” tuiskusi, pyrytti, vihmoi, viuhui, tuiversi, mölysi, myrskysi…  Köykäisen ihmisen tuollainen viuhuna voisi nostaa ilmaan. Minä pysyin tukevasti kalliolla massani ansiosta. Huomasin heti, että villapaita, välihousut ja kolmannet hanskat puuttuivat. Puolitoista tuntia tuiskussa meinasi hyydyttää. Koko loppupäivän poskeni punoittivat verenkierron yrittäessä pitää minut lämpimänä.

Taas kerran siirryttiin kerta heitolla talveen. Talven tuloa ei vaan muistanut konkreettisella tasolla.

 

Tänä vuonna pyöräilykelit jatkuivat aivan talven kalkkiviivoille, 

aina marraskuun viimeiseen päivään asti. 

Aamulla

Aamulla maan peitti ohut lumihuurrekerros. Tuntui kylmältä. Piti suojautua hupun sisään. Onneksi takissani on niin suuri ja lämmin huppu, ettei tuuli haittaa. Pitäisi kuitenkin alkaa kutoa pipoa, harmaasta langasta ehkä.

Matkustin töihin mannheimilaisella raitiovaunulla, joka vaikuttaa 60-lukulaiselta. Tiikkijäljitelmää seinien laminaattiverhoiluissa, istuimessa harmaanvihreää muovinahkaa, detaljeissa menneen tyyliä. Aloitin uuden työmatkapokkarin, Chimamanda Ngozi Adichie:n novellikokoelman. Vaikea nimi, jota en koskaan muista enkä osaa lausua. Aiemmin olen lukenut saman kirjailijan kirjan ”Puolikas keltaista aurinkoa”, joka kertoo Biafrasta nuoruuteni vuosilta. Ajalta, jolloin aloin tiedostaa maailman epäoikeudenmukaisuuksia.

Aamupäivän tein töitä, mutta olin väsynyt. Lounaalla söin jälkiruuaksi pannaria ja vadelmahilloa, vaikka olen periaatteessa jälkiruokalakossa. Hyvää oli, mutta vähän alipaistunutta. Iltapäivän kuuntelin §-tietoutta nuorten juristien suusta. Eivät anna kysymyksiin selkeitä kyllä- tai ei-vastauksia, vaan kiertelevät ja kaartelevat. Kelasin vielä edellistä slideä uuden rävähtäessä valkokankaalle. Ajatus meinasi lähteä harhailemaan, mutta tein parhaani pitääkseni pään kasassa. Huomenna on tiedossa ikävä kokous ja joutunen venyttämään päivää, kuten tein tänään ja eilenkin. Onneksi viikonloppu on tulossa. 

Uutisissa luvataan huomiseksi myrskyä ja paljon lunta. Onneksi tämä marraskuu oli tässä. 

"Suojelen sinua kaikelta"

Äitiys on ikuista. Vaikka lapset kasvavat ja antavat omien siipiensä kantaa, äidille (ainakin minulle) lapset ovat omia pikkuisia. Lapseni ovat monessa asiassa viisaampia ja rohkeampia kuin minä, mutta vanhemmuuden rooli säilyy kuitenkin ikuisesti tietyllä tasolla. Lasten liihotellessa maailman merillä haluaisi levittää omat siipensä heidän suojakseen ja poistaa kaiken maailman pahuuden heidän tieltään. Vaikka jokainen joutuukin omat kivikkonsa kompuroimaan. Tätä mietin kutoessani tyttärelle mukaan kirjoneulelapasia hänen lähtiessään tänään tutkimusmatkalleen suureen maailmaan.

Hyvää ja mielenkiintoista matkaa kullanmuru!

Arkisten kiireiden keskellä saatiin koko perhe perjantaina illalla kasaan. Kävimme syömässä kiinalaisessa Tigerissä Korkeavuorenkadulla. Suosikkini viidestä eri riisin lisukkeesta oli paahdetut munakoisot, jossa oli sopivasti chilin potkua. Tulisinta valitsemistamme rohkenin vain varovasti maistaa.

 Kaikki tuli joukolla syödyksi.

Odotan myöhään illalla saavani tekstivistinä varmistuksen 

lentokoneen saapumisesta valtameren taa.  

Kylässä Kekkosilla

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen asui perheineen Tamminiemessä kolmekymmentä vuotta. Rakennus on suunniteltu alkujaan kauppias Nissenin perheen huvilaksi (v 1904, suunnittelijoina Sigurd Frosterus ja Gustav Strengell). Myöhemmin huvila ajautui Nisseniltä rahamies Amos Andersonin omistukseen. A.A. puolestaan lahjoitti huvilan v. 1940 valtiolle ja nimenomaan presidentilliseen käyttöön, koska oli ystävystynyt presidentti Kallion kanssa. Seuraavat presidentit asuivat huvilassa vain satunnaisesti kesäisin ja Helsingin pommituksia paossa.  Huvilaa on korjailtu ja muutettu moneen otteeseen vuosien varrella. 

Jugend-tyyliä edustavan rakennuksen hienovarainen korjaus ja muutos Urho Kekkosen museoksi valmistui keväällä. Rakennuksen sisustus edustaa Kekkosen ajan tyyliä, kalustukseltaan ja pienesineistöltään eniten 1970-lukua. Aika retroa siis. Itsekin olen Kekkosen ajan kasvatti. 60- ja 70-luvut ovat vielä minullakin kohtuullisen hyvin muistissa.

Julkisivujen rappaus sai korjauksessa aiempaa vaaleamman, hennon punertavan sävyn. Kuvan portaikko johtaa rantasaunalle.

Edustussalissa otettiin vieraat vastaan. Tässä salissa on järjestetty mm. Kekkosen ”lastenkutsuja” eli nuorten poliitikkojen tapaamisia. Kaikkialla oli pienoisveistoksia, maljakoita, taiteilijaystävien tauluja ja muita lahjaksi saatuja esineitä. Flyygelikin on lahja, muistaakseni Itävallasta.

Tuttu työpöytäkin on esineistöltään lähihistoriaa. HPY:n Kekkoselle tekemässä erikoispuhelimessa oli pikavalintanäppäimet ja hadsfree-valmius. Kooltaan laite oli noin 40 x 50 cm. Tietokone ei tietenkään kuulunut Kekkosen ajan työpöydän rekvisiittaan. Presidentti ei kuulemma käyttänyt kirjoiruskonettakaan. Hän kirjoitti tekstinsä aina käsin, mieluiten mustekynällä. Käsiala oli kalenterimerkintöjen perusteella jämäkkää ja säännöllistä, mutta yllättävän pienikokoista.

Varsinkin keittiössä oikein huokuu 1970-luku. Katto on tumman ruskea ja seinät likaisen ruskenakellertävät. 

Kekkosen muutettua huvilaan Tamminiemen pihalle rakennettiin sauna ja adjutanttien tilat. Tamminiemen sauna on taatusti ollut monen poliittisen neuvottelun ja väännön näyttämönä. Saunassa tuoksui raikkaalta saunalta ja tervatuilta hirsiltä. Saunan yhteyteen oli myöhemmin rakennettu yritysmaailman Kekkoselle rakentama uima-allas. Miksikähän tätä ilmiötä tänään kutsuttaisiin...

Privaattipuoli sijaitsi toisessa kerroksessa. Myös kalusteissa näkyvät enemmän tai vähemmän sulassa sovussa kaikki Kekkosen vuosikymmenet ( 1950 - 1980).

Sylvi Kekkosen makuuhuneessa naisellisuutta edustaa kultaisen värinen nojatuoli ja rahi. Urho Kekkosen makuuhuoneessa oli tärkeällä sijalla työpöytä. Pöydän äärellä hän nautti kuulemma aamiaisen sanomalehtien lukemisen lomassa.

Museon opas kertoi, että nuoret vierailijat ovat erityisen kiinnostuneita Kekkosen historiasta. Yllätyin, ajattelin heidän ajattelevan Kekkosesta aikalaisineen, että EVVK.

Valoa!

Aamulla sytytän ikkunan eteen ripustamani valopallon. Taivas muuttuu aamupuuhien aikana pimeästä siniseksi hetkeksi. Onnea on, ettei tarvitse kiirehtiä töihin pimessä. Toisaalta palaan töistä kotiin pimeässä toisin kuin aamuaktiiviset, jotka ehtivät kotimatkalle illan siniseen hetkeen. Minulle sopii paremmin aamusinerrys. Se on myös työnantajan etu, kun en kuitenkaan olisi aamuisin vireä enkä aikaansaapa.

Kotiin palatessani sytytän kynttilät tai tuikut. Muuten minulle riittävät mainiosti nämä toimettomat ja hämärät illat. Kohdevalo valaiseen käsityön ja se riittää. Yritän pärjäillä näine hyvineni. Talvipäivän seisaukseen on vielä kuukausi aikaa. Ajattelen äitiä, tänään hän olisi täyttänyt 85 vuotta. 

Niin harmaata

Viikonloppuna on ainakin Helsingissä ollut harmaatakin harmaampaa. Aivan umpiharmaata. Nyt juuri tuntuu väsymys oikein jysähtävän aivojen sopukoihin. Viime yönä nukuin yhdestätoista yhdeksään. Tekee silti mieli ottaa iltapäivänokoset.

Pimeällä minuun iskee hirmuinen makean nälkä. Nytkin taistelen kahden vaiheilla - lähtisinkö siwalle makean ostoon vai hillitsenkö itseni? Sammuttaisiko graanntiomenasta ja appelsiinista tehty smoothie makeanhimoni? Tai jugurtti ja hunaja?

Tosi vähissä olivat tänään luonnon väripilkahdukset. Muuten täällä Vanhankaupunginlahdella rakennettu ympäristö on tarkemmin katsoen hyvinkin värikästä. Tiilen, vaalean rappauksen ja lasin lisäksi löytyy julkisivuista ja pihojen taideteoksista monia sävyjä.  Harmaalla säällä värit korostuvat. Tekevät tehtävänsä ja yllättävät.

Modernismin jäljillä

Kuluvana syksynä olen jostain syystä onnistunut pitämään vireyttä yllä. Tälläkin viikolla olin töiden jalkeen maanataina kokouksessa, tiistaina ekskursiolla, keskiviikkona oli harrastusilta ja torstaina tein töitä kahdeksaan asti illalla. Perjantai-illan kulutinkin sitten ihan suosiolla television ääressä täydellisen tekemättömyyden olotilassa. Tiistain ekskursioon…

Aiheena oli modernismi rakennustaiteessa. Aloitimme Helsingin Kaupunginteatterista Kalliosta. Vuonna 1967 valmistuneen teatterirakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehdit Timo Penttilä ja Kari Virta. Teatteri on elinkaaressaan siinä vaiheessa, että mittava ja arvoja mittaileva korjaus on edessä.

Ihmeellistä, kuinka erilaiselta isot aulatilat näyttävät tyhjinä, kun niissä yleensä liikkuu ihmisvirran keskellä. Olen aina pitänyt teatterin sisääntuloaulaa ja lämpiöitä elegantteina. Asko Sarkolan aikaan uusitut lämpiökalusteet sen sijaan häiritsevät silmää. Rakennusaikaan on vielä arvostettu julkisessa rakentamisessa aitoja ja arvokkaita materaaleja, kuten marmoria, jalopuuta, messinkiä, nahkaa.

Detaljit on tehty uniikkina ja huolella. Esimerkiksi vanhat messinkiset naulakot ovat sinänsä jo suojelun arvoisia. Huomasin myös, että jopa sähkörasioita oli päällystetty jalopuuviiluilla. Jokainen nainen on varmasti ihastellut teatterissa käydessään hulppeaa, kolmelta seinältä peilein verhoiltua naistenhuonetta valkoisine nahkasovineen ja tiililaattalattioineen?

Näyttämö on aikoinaan ollut  kokeileva ja moderni, muodoltaan yleisöön päin kaareva ja tilava, kooltaan 600 m2. Työtilojen ovikoodaus noudattelee liikennevalojen teemaa. Vihreästä ovesta voi mennä huoletta sisään, keltaisen oven kohdalla kannattaa miettiä hetki, punainen ovi johtaa suoraan näyttämölle.

Henkilökunnan tiloissa en ollut aiemmin käynyt. Oli hallintotiloja, lavastamoa, tarpeistoa, puvustamoa, pukuvarastoa, kampaamoa, maskeeraustiloja, harjoitusnäyttämötilat ja tietysti näyttelijöiden tilat. Aika vaatimattomat nuo viimeksi mainitut, sanoisin. 

Suomen Kansallisooppera täytti viime vuonna sata vuotta. Opperatalo oli kalleutensa vuoksi vuosia kulttuurirakennusten kuuma peruna. Suunnittelukilpailun voitti vuonna 1977 arkkitehtitoimisto Hyvämäki-Karhunen-Parkkinen. Rakennustyöt alkoivat kuitenkin vasta 1986 ja oopperatalo valmistui lopulta vuonna 1993. Tänä aikana modernismi ehti muuttua postmodenismiksi.

Oopperatalossa näkyy pitkä toteutusjakso karkeasti siten, että perusratkaisu on 70-lukua, yksityiskohtaisempi rakennustyyli julkisivuineen ja aukotuksineen 80-lukua ja loppusilaus 90-lukua.

Aulat ovat lähes viileän vaaleat, lattiat on päällystetty Carraran marmorilla. Päälämpiön lasiseinä avautuu Töölönlahdelle ja Hesperianpuistoon. Oopperasalissa on viileän vaaleuden kontrastina käytetty lämmintä puuta. En ollut tätä huomannut aiemmin. Sitä menee vain pimiään katsomoon ja haltioituu näkemästään tai kuulemastaan. 

Viimeinen kohde oli Lauttareen vuonna 1958 valmistunut, arkkitehtien Marjatta ja Keijo Petäjän suunnittelema kirkko. Kirkko sijaisee kallioisella rinteellä, korkea torni on lauttasaarelaisten maamerkki. 

Kirkko on modernin yksinkertainen, jopa karu. Alttaritaulun korvaa kookas puuristi. Erityiset messinkiset valaisimet loivat tunnelmaa pimeässä illassa. Arkkitehtoninen idea on kuitenkin kaikista ilmansuunnista päiväaikaan tulviva valo. En ole tilaa valoisaan aikaan nähnyt, mutta osaan kuvitella valon tulvivan urkuparven takana olevasta lasiseinästä, seinien mittaisista sivuikkunoista ja alttarin yläpuolisesta nauhaikkunasta.