Aamulla maan peitti ohut lumihuurrekerros. Tuntui kylmältä.
Piti suojautua hupun sisään. Onneksi takissani on niin suuri ja lämmin huppu,
ettei tuuli haittaa. Pitäisi kuitenkin alkaa kutoa pipoa, harmaasta langasta
ehkä.
Matkustin töihin mannheimilaisella raitiovaunulla, joka vaikuttaa 60-lukulaiselta. Tiikkijäljitelmää seinien laminaattiverhoiluissa,
istuimessa harmaanvihreää muovinahkaa, detaljeissa menneen tyyliä. Aloitin
uuden työmatkapokkarin, Chimamanda Ngozi Adichie:n novellikokoelman. Vaikea
nimi, jota en koskaan muista enkä osaa lausua. Aiemmin olen lukenut saman
kirjailijan kirjan ”Puolikas keltaista aurinkoa”, joka kertoo Biafrasta nuoruuteni vuosilta. Ajalta, jolloin aloin tiedostaa maailman epäoikeudenmukaisuuksia.
Aamupäivän tein töitä, mutta olin väsynyt. Lounaalla söin jälkiruuaksi pannaria
ja vadelmahilloa, vaikka olen periaatteessa jälkiruokalakossa. Hyvää oli, mutta
vähän alipaistunutta. Iltapäivän kuuntelin §-tietoutta nuorten juristien
suusta. Eivät anna kysymyksiin selkeitä kyllä- tai ei-vastauksia, vaan kiertelevät ja kaartelevat. Kelasin vielä edellistä slideä uuden rävähtäessä valkokankaalle. Ajatus
meinasi lähteä harhailemaan, mutta tein parhaani pitääkseni pään kasassa. Huomenna
on tiedossa ikävä kokous ja joutunen venyttämään päivää, kuten tein tänään ja
eilenkin. Onneksi viikonloppu on tulossa.
Uutisissa luvataan huomiseksi myrskyä ja paljon lunta. Onneksi
tämä marraskuu oli tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!