Tärkeät lauseet

Aloin tämän vuoden alussa kirjottaa pieneen punaisen muistikirjaan jokaisesta lukemastani kirjasta muistiin jonkin erityisen kohdan. Kun taltioin tärkeimmät lauseet musitikirjaani käsin, ne syöpyvät ehkä aktiiviseen muistiin. Paheeni on lukiessani riipustella tekstejä ja tehdä alleviivauksia kirjan sivuille. Lainakirjaan ei tietenkään voi näitä muistin virkisteitä suttailla. Sutattua kirjaa on taas noloa antaa jollekin toiselle lainaksi ja luettavaksi. 

Karl Ove Knausgårdin teoksessa ”TAISTELUNI ensimmäinen kirja” oli muistiin merkittäviä lauseita vaikka kuinka paljon. Hienot lauseet ja ajatukset ovat piilossa subjektiivisen tajunnanvirtatekstin seasssa. Muistiin merkitsemäni lause on kirjan viimeinen:

Ihmiset ovat vain muoto muiden muotojen joukossa, niiden joita maailma ilmaisee yhä uudestaan ja uudestaan, ei vain siinä mikä elää vaan myös siinä, mikä ei elä, piirtyneenä hiekkaan, kiveen, veteen. Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeinpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle.

Ulla-Lena Lundbergin teoksessa ”Jää” on mielestäni parasta saariston vuodenkierron ja luonnon kuvaus. Tämän aistivoimaisen kuvauksen meren vapautumisesta jäästä kirjaan itselleni muistiin:

Ylhäältä tapulista näkyy koko meri. Lännessä aina taivaanrantaan asti, ja kaikki saariston luodot ja karit ja saaret ja maa pohjoisessa ja koillisessa. Ne kaikki yrittävät pysytellä paikoillaan, kun jäälohkareet vyöryvät toistensa päälle ja rojahtavat kallioiden yli. Yhdellä rysäyksellä salmet ovat avoinna ja vesi ryöppyää ja kerää voimia ja heittäytyy ajelehtiville jäälautoille, jotka törmäävät toisiinsa niin että paukkuu ja soi. Rantojen ympärillä on suuret reunukset, joihin kasaantuneet jäälautat puskevat tungoksessa toisiinsa, taistelevat ja mylvivät. Pienempien luotojen yli ne painaltavat pysähtymättä ja raapivat ne puhtaiksi samoin kuin mannerjää aikoinaan, suurempi saari pysäyttää ne vähäksi aikaa ja syntyy suuria ahtojääsumia, joissa lohkareet makaavat toisiinsa puskien. Avomeren suunnalla näkyy mustia ja vihreitä ja sinipunaisia juovia jotka vetäytyvät yhteen ja laajenevat, kun jääpeite liikkuu alltoina, natisee ja valittaa, murtuu ja mylvii. Kauempana kuuluu kumua, kun aava meri pääsee vapaaksi.

Ei tuu esiin, ei!

Aurinko siis. Se uinuu vaan sitkeästi pilviverhon takana. Keho kaipaisi happea ja reipasta liikuntaa, mutta jalka ei vie eteenpäin harmaassa. Aivotkaan eivät oikein kunnolla toimi jatkuvassa matalapaineessa. Tänään nousin sängystä vasta puoli yhdeltä  - kiitokset siitä kuuluu tosin hyvin toimivalle "huonepalvelulle". Siemailin lattea, loikoilin laiskana ja luin edellisen päivän hesarin kannesta kanteen. Kirjottajapiirin opettajani muuten poseerasi autoliitteessä konepellillä. Piti oikein hieraista silmiä.

Valon tarve tyydytetään nyt korvikkein, etelän hedelmillä ja taiteella. Hyvää kai nekin tekevät?

Täällä Telluksella

Meteori sinkosi kekäleensä Uralille. Asteroidi melkein hipaisee hetken kuluttua Tellus-planeetan pintaa. Minulla on kaikki hyvin kotipesässäni. Lämmintä, turvaa ja vatsa täynnä tyttären leipomaa pekaanipähkinäpiirakkaa.

Joku huoli rinnassa kuitenkin. Toisen huoli. Pakkanen vähän kiristyy. Ehkä jo sunnuntaina näkyy aurinko. Pitkästä aikaa olisi kiva nähdä valonpilkahdus taivaalla ja varjoja hangella. Viimeinen talvikuukausi on jo puolessa välissä. Virkkuutyö etenee hyvää vauhtia. Yläkerran huoneistosta kuuluu kolinaa. 

Tänään töissä

Työpaikallani on tapana tarjota ystävänpäivänä kakkukahvit. Kakkutoimitus oli tullut jonkin tilaukseen liittyvän sekaannuksen vuoksi kaksinkertaisena, joten tänään sitä kakkua todellakin riitti! Minun ei ole helppo kieltäytyä, jos herkkuja on tarjolla. Kävin kolme kertaa kakulla enkä säästellyt mielitekojeni kanssa. Makeannälkä on nyt totisesti tyydytetty joksikin aikaa. Juuri tänään makea ja kermainen "lohtu" tuli todelliseen tarpeeseen. 

Eilen kuulin työpaikalla käytäväjuorun, jossa mainittiin nimeni epämieluisassa yhteydessä. Aamulla ensimmäiseksi marssin kahden todennäköisen juorun lähteenä olleen työkaverin juttusille ja sanoin, mitä mieltä olen. Sanoin siis SUORAAN ja tiukkaan sävyyn perustellen, mitä ajattelin heidän suunnitelmistaan. Miehet olivat hämillisen ymmyrkäisenä ja ihan ”tietämättöminä” juorun lähteistä, mutta elekielen perusteella tein puolestani omat tulkintani. Olen niin vanha, että annan itselleni oikeuden sanoa mitä ajattelen, jos joku alkaa kaivaa maata jalkojeni alta. Nuorena en olisi rohjennut. Helpotti heti eikä tarvitse toista iltaa pyöritellä asiaa oman pään sisällä!

Hyvää ystäväpäivän illan jatkoa sinulle!

Siivet inspiraatiolle

Seurasin aikani Virveriikan blogista torkkupeittojen virkkausta. Alkoi oikein toden teolla koukuttaa ja kutkuttaa Auli-siskon virkkauspuuhat. Eilen järjestelin lankavarastojani. Lajittelin keskivahvat puuvillalangat kahteen pussukkaan. Toiseen pussukkaan lajittelin sinisävyiset ja toiseen punasävyiset. Ohuet ja paksut puuvillalangat sujahtelivat omiin pussukoihinsa. 

Hiplailin lankoja ja jarruttelin itseäni. Näissä pussukoissa langat ovat valmiiksi lajiteltuina. Aloitan sitten vasta, kun muut tärkeämäät asia on hoidettu. Aamulla oli suojakeli ja satoi. Totesin, että nanosukset nyt kerta kaikkiaan jäävät edelleenkin korkkkaamatta - ikävä kyllä. Tartuin sinisävyisten lankojen kanssiin…

Se on menoa se, kun päästän inspiraation valloilleen. Jompikumpi lapsista saa tästä torkkupeiton. Leveys on noin 1,5 metriä ja pituutta tulee sen verran, mihin lagat riittävät. Kerrokset sävyttyvät siten, miten pensselin tehtävää hoitava virkkuukoukku minua inspiroi. Sinisten sekaan ujutan lilat langat, virkkaan joukkoon tummansinistä terästykseksi, valkoista raikastukseksi ja persikan sävyä tasapainottamaan sinisiä sävyjä. 

Kerroksessa toistuu kuusi pylvästä ja väliin virkkaan 2 x kahden pylvään levennyksen tai kavennuksen. Kerros päättyy toisessa päässä kavennuksen ja toisessa levennykseen. Zik-zak syntyy kavennusten ja levennysten vuorottelusta. Oleellista on, että silmukoiden määrä pysyy vakiona ja reunus suoralinjaisena. Itse jouduin ensin justeeraamaan teoriaa mallivirkkauksena, että pääsin tekniikasta kärryille. 

Kulttuurihörpyt

Luin aamulla HS:n kulttuurisivuilta jutun Marjatta Tapiolan tulevan viikon tuplanäyttelyavajaisista. Pitäisi käydä molemmissa näyttelyissä. Myös Luostarisen retrospektiiviin näyttelyyn pitäisi tutustua. Kuten myös Väisäsen juuri ripustettuun näyttelyyn. Pitäisi ehtiä ja ehtiä - kokea kaikenlaista. Omassa elämässä on myös työläs ja aikaa vievä projekti meneillään.

IMAGE-lehdestä luin naapuritalon kirjailija Itkosen Donner-artikkelin. Mielenkiintoinen, suosittelen. LAJINSA VIIMEINEN - artikkelissa kirjailija, kapinallinen, poliitikko, kosmopoliitti, elokuvantekijä, ärsyttäjä, työnarkomaani, kriitikko, hämmentäjä, seksisymboli ja vanhus Jörn Donner kertoo, mikä on elämän tarkoitus.

Jostain toisesta lehdestä osui silmääni, että Donner lukee edelleen 200 kirjaa vuodessa! Siis lähes neljän kirjan viikkovauhdilla. Kuinka paljon hän sitten ennen luki? Lukeeko hän vai silmäileekö?

Olen itse tavattoman hidas lukija ja muutun aina vaan hitaammaksi. Kuin aloin harjoitella luovaa kirjoittamista, lukeminen tuli tietoisemmaksi ja hidastui entisestään. Viivähdän lauseiden rakenteissa, mietin romaanin jäsentelyä ja leikkauksia, pohdin henkilöhahmojen kuvaustyyliä, makustelen dialogia, kuuntelen herkullisimmat tekstinpätkät. Vuoden vaihteeessa luin Knausgårdin ensimmäisen ja nyt luen naapurilta lainaamaani Lundbergin Jäätä. Siis VASTA toinen kirja on menossa tänä vuonna. Apua!

Ollessani lapsi ahkerasti lukeva isä sanoi usein äidille ”Lues Hilkka tämä kohta ääneen”. Sitten hän keskittyi kuuntelemiseen. Äiti oli sujuva lukija, mutta ei mikään kovin ilmeikäs lukutyyliltään. Olikohan isä auditiivinen, kun halusi kuulla parhaat palat ääneen luettuina. Taisi olla. Ainakin hän oli sävykkäämpi ääneenlukija kuin äiti. Kerran poikani putosi säikähdyksestä sohvalta isän lukiessa Punahilkka-sadusta pahis-suden repliikkiä siihen antaumuksella eläytyen .

Viikonloppu on edessä. Taidan lukea Jään loppuun, mennä jäälle hiihtämään (jos ei ihan hirveesti tuiskua…) ja valmistella omaa isoa projektia sen, minkä suinkin kerkiän. Joutenoloa en unohda. Donnerkin mainitsi artikkelissa joutilaana ajattelun tärkeyden! 

Harhailevat ajatukset

Tänään osallistuin työhön liittyvään teknispainotteiseen koulutukseen. Aiheina olivat CO²-päästöt, hiilineutraali rakentaminen, energiamääräysten uusiutumisen vaikutus käytäntöihin, tekniikkaa, rakennusfysiikkaa etc. Aamupäivän taitava luennoitsija piti porukat mallikkaasti hereillä heittämällä väliin asiaa sivuavaa, mutta keventävää huumoria. Koska valtaosa kuulijoista kuului esitelmöitsijän viiteryhmään ja oli myös miehiä, jutut pyörivät miehisissä asioissa. Hummereissa, mersuissa ja muissa autoissa, Bauhaus-jutuissa, ruuvimeisseleissä jne.

Nuorena minua olisi alkanut ärsyttää, mutta nykyään kuuntelen ihan lämmöllä miesten välistä huumoria. Siinä ei useinkaan ole piikkejä tai vyön alle puukotusta. Se on aika rehtiä, rehellistä, joskus vähän roisia ja pientä kukkotappelun poikastakin voi olla ilmassa. Luulen, että en ehkä viihtyisi tai osaisi käyttäytyä kunnolla naisvaltaisessa työyhteisössä. Toisaalta en ole naisten välisessä työporukassa koskaan työskennellyt?

Lounastauon aikana päätin mennä tekemään pienen lenkin ja käydä viereisessä talvipuutarhassa. Ulkona tuprusi lunta, mutta talvipuutarhassa vallitsi uskomaton rauha.

Kaktushuoneessa aloin kuvata pystyssä tanakasti tönöttäviä kaktuksia. Niitä tunki linssiin toinen toisensa jälkeen. Niitä oli kaikkialla.

Olin ollut koko aamupäivän sellaisessa testosteroni-tykityksessä, että kait harhailevat ajatukset tuossa vaiheessa olivat lähinnä luonnollisia?

Asiaan! Sodan ajalta peräisin oleva muuriorkidea on aloittamassa jokakeväistä kukintaansa. Kohta orkidea on näyttävimmillään, täynnä  ihastuttavia,valkeita kukkia.