Nainen hermoromahduksen partaalla…

Aloin illalla etsiä kotoa kameraani. Etsin ja etsin, lopussa jo pienehkön paniiikin vallassa. En löytänyt. Koko illan asia vaivasi mieltä. Missä viimeksi mahdoin kuvata, voiko kamera olla töissä, missä kaikkialla olen viikon aikana liikkunut, mihin kamera olisi voinut unohtua??? Tyttären luona käydessäni mukana oli pikkujärkkäri, mikä on edelleen minulle vähän vieraampi kameroista. Aamulla päätin lähteä töihin katsomaan varmuuden vuoksi, olisiko kamera sittenkin siellä. Tietoisella tasolla olin varma, ettei ole.

Aamupäivällä siis suuntasin kohti Hakaniemeä. Työpaikalla tarkastin ensin pöydän ja kaikki paperikasojen aluset, sitten pengoin kaikki laatikot. Epätoivo oli iskemäisillään. Missä, missä, oi missä? Lopulta katsoin vaatekaappiin, epätodennäköisimpään paikkaan. Siellä ”valkoinen kaunottareni” pilkotti hyllyn kulmalla. Huh, mikä helpotus!

Aloin oikein miettiä kameraa ja minua. Suhdettamme siis. Tämä kamera on nyt lähes kaksi vuotta kulkenut kanssani paikassa kuin paikassa. Siitä on todellakin huomaamattani tullut kaverini. Kokemusten jakaja. Ilmeisesti silmieni ja sielun jatke – jos näin voi kuvailla.

Kauppareissun jälkeen palasin kotiin ja keitin kahvit jälleennäkemisen kunniaksi. Olo on nyt kovasti levollinen kameran palattua kotiin.

Ruokapummina

Minusta taitaa kehittyä pikkuhiljaa ruokapummi. Toisaalta ruuan äärellä on mukava tavata lapsia. Yksin en iltaisin juuri jaksa mitään kunnollista itselleni valmistaakaan. Maantaina söin poikani kanssa venäläisiä pelmenejä, mutta kameraa ei silloin ollut mukana.

Tänään kävin tyttären luona. Menimme vanhaa kivijalkakauppaa muistuttavaan Anton & Anton-kauppaann.

Tytär osti kukonpojan lihaa. Kukot ovat kasvaneet lajilleen luonnolisissa olosuhteissa ja liha maistuu kuulemma maukkaammalta, ”jotenkin erilaiselta”.  Tarkoitus oli valmistaa vietnamilaisia kevätkääryleitä.

Kukonpojan liha marinoitiin kiinalaista viisimausteessa, sesamöljyssä ja shao hsing-riisiviinissä. Viinin voi kuulemma korvata kuivalla sherryllä. Lihapalat paistettiin wokki-pannulla maapähkinäöljyssä.

Salaatti maustettiin korianterilla, limellä ja kalakastikkeen tilkalla. Kuumassa vedessä pehmitettyjen riisipaperin päälle kasattiin salattia, lihaa ja keitettyä riisivermiselliä. Riisipaperi käärittiin rullalle.

Kastikkeeseen sekoitettiin maapähkinävoita, soijaa, kookosmaitoa, chiliä, valkosipulin kynsi, sokeria, tamarina-hedelmän sosetta (purkista) ja kalakastiketta. Omasta kaapistani ei montaakaan näistä aineksista löydy. Pilkottu valkosipulin kynsi ja chili kuullotettiin kasarissa. Muut ainekset sekoitettiin sekaan. Kastiketta kiehautettiin hetki.

Kevätkääryleet nautitaan kastikkeen kera. Jälleen kerran ruoka oli herkullista ja erilaista!

Rakas ranta

Pitkälti iltapäivään asti oli pilvistä ja pimeää. Juuri sellainen tietty matalapaineinen ilmanala, joka saa otsalokhoni jomottamaan ja pään tuntumaan turralta.  Iltapäivällä taivaanrannassa alkoi kutenkin rusottaa juuri ennen auringonlaskua. Siispä heti kipinkapin ulos, jotta aivot tuulettuisivat matalapaineen rippeistä. Ulkona merenlahti oli peilityyni.

Rakastan lähirantaa ja rantapuistoa. Todellakin rakastan. Ammennan siitä suunnattomia voimia kaikkina vuodenaikoina, aamusta iltaan. En ole suinkaan ainoa rantanautiskelija. Tänään illansuussa ilma väreili kauniisti kosteudesta ja syksyinen väritys oli kuulas.

Mielestäni Helsingissä on tehty oikea maankäytön linjaus siinä, että rannat ovat yhteistä omaisuuttamme eikä niitä kaavoiteta vain varakkaimman väestön asuntotonteiksi. Kaikki voivat nauttia Helsingin merellisestä luonnosta yhdenvertaisesti.

Muuttaessani runsaat kuusi vuotta sitten tänne Vanhankaupunginlahden rantamille, ympäristö oli suurimmaksi osaksi vielä rakennustyömaata. Nyt poihjoispuoli on jo valmiiksi rakennettu ja etelämpänä sijaisevaa rantaa rakennetaan sitä mukaa, kun viimeiset talot kaupunginosassamme valmistuvat. Valmiina rantapuisto jatkuu yhtenäisenä aina Hermannin ja Kalasataman rantapuistoihin saakka.

Lähdin kävelylle kolmen jälkeen. Matkan aikana aurinko laski ja hämärä laskeutui. Kauempana Kuusiluodon takana pilkottavalla Herttoniemen rannalla merestä alkoi kohota höyryä ilman viiletessä.

Laajoilla nurmikentillä on vielä valkoposkihanhien maatuvia kakkapötkylöitä, vaikka linnut jo ovatkin häipynneet etelään. Joutseniakaan ei enää näy, mutta ne saattavat vielä piileskellä ruovikon suojassa. Nyt jo kauniin okran väriseksi muuttuneessa meriruovikossa. Sorsat sentään vielä torkkuvat rannalla nokat siipensä suojassa.

Hämärtyessä rantalinjalla ja kivimuurien vierellä olevat yhtenäiset valaisimet syttyivät hiljakseen.

Kun katson pimeässä kotirannasta kauemmaksi etelään, näen Kulosaaren sillan ja tyhjyydestä nousevan Kalasataman kaupunginosan. Pian sinne rakennetaan pilvenpiirtäjiä ja maisema muuttuu. Mietin vielä, onko tämä onnistunutta maankäyttöä?

Kauniit ja ruma

Kuva on lainattu täältä.

Valmistaudun kirjoittamisella ja lukemisella höystettyyn viikonloppuun. Seuraava kirjoittajaryhmän kokoontuminen lähestyy... Jälkimaistelen samalla vielä viime sunnuntain kirjamessujen antia. Kuuntelin muutamaa oikein mielenkiintoista keskustelua ja ostin muutaman kirjan. Huomaan, että olen pokkareiden kautta hiljakseen - vähän itsellenikin salaa - siirtymässä digi-kirjoihin. Jos vain uutuudet ilmestyisivät samanaikaisesti perinteisten kirjojen ilmestyessä, ostaisin heti tiedostot kirjojen sijaan. Ryhtyisin luullakseni tabletti-lukijaksi?

Kyllä minäkin tykkään pitää kirjoja käsissäni, hypistellä, plärätä, selailla ja nuuhkia niitä. Mutta haluan hankkia perinteisessä muodossaan enää vain KAUNIITA kirjoja. Mitä teen esimerkiksi Sofi Oksasen ”kyyhkyskirjalla” käsissäni? Se on ulkoasultaan suorastaan vastenmielinen. Niin ruma, että siihen tuntuu ikävältä tarttua. Sisältökään tuskin on sinänsä kaunista, niin ounastelen edellisten kirjojen perusteella. Vaikuttaviahan SO:n kirjat toki ovat. Kansien pitää luonnollisesti olla sopusoinnussa kirjan sisällön kanssa. Kyllä karu tai rujokin voi olla kaunista. Entä väkivaltainen? Voiko sitä visualisoida kauniisti tai edes laadukkaasti? Mihinkähän LIKE ja SO oikein ovat kansilla pyrkineet? Onko joku oivaltanut? Oho, tuli kamalasti kysymyksiä, toivottavsti myös vastauksia...

Kirjan kauneuteen vaikuttaa kansi, nidonta, typografia, mahdollinen kuvitus, paperin laatu jne. Ja pienet viimeistellyt yksityiskohdat. Kaikki edellä mainittu on kohdallaan kirjamessuilta ostamassani ja moneen kertaan kirjakaupoissa pläräämässäni kirjassa 20+12 MUOTOILUTARINAA HELSINGISTÄ. Se voittikin viime vuonna kauneimpien kirjojen tietokirjojen sarjan. Ostin myös kaksi muuta kaunista kirjaa, mutta en voi paljastaa niitä ennen joulua. Silloin joku onnellinen löytää kirjat lahjapaperin sisältä. Ja ehkä nämä kirjat valitaan vuoden 2012 kauniiden kirjojen sarjaan?

Romaanit ostin pokkareina.  Kolme pokkaria maksoi 12 euroa. Niin pitkälle en ole vielä edennyt, että olisin perehtynyt digi-kirjojen tarjontaan ja hintoihin. 

Misolohta Gordon Ramsayn tapaan

Kauniin ja aurinkoisen syyspäivän päätteeksi menin iltapäivällä käymään tyttären ja hänen miehensä luona Töölössä. Molemmat lapseni ovat taitavia ja kokeilevia kokkaajia ja opin heiltä uutta. Tänäänkin katselin silmä tarkkana nuorten valmistaessa misolohta Gordon Ramsayn ohjetta mukaellen. Kaikki lähtee tietysti hyvistä ja tuoreista raaka-aineista.

Lohi kypsennetään maustetussa misoliemessä. Mison joukkoon lisätään mausteeksi inkiväärisiivut, suikaloitu chilin palko ja kaffirlimetin lehtiä. Viimeksi mainitut tytär kaivoi pakastimesta. Lohta valellaan liemellä kypsymisen aikana. 

Lohen hypsyessä hiljalleen liedellä suikaloidaan ja pilkotaan kasvikset. Mukaan laitetaan kuulemma sitä, mitä kaapista milloinkin löytyy. Tällä kertaa löytyi paprika, parsakaalia ja paksoi (pinaattikiinankaali). Lohen kypsyttyä annostellaan lohi lautaselle tai laitetaan hetkeksi syrjään odottamaan. Lopuksi kypsytetään misoliemessä kasvikset nopeasti kypsymisajan mukaisessa järjestyksessä. Vältetään liian kypsäksi keittämistä. Kasvikset ja liemi kauhotaan lohen seuraksi lautaselle.

Keitos oli erittäin maukasta ja ravintoarvoiltaan varmasti myös terveellistä. Jälkiruokana oli tyttären leipomia ja voilla, vaniljalla ja kanelilla maustamia korvapuusteja. Herkullisia nekin, mutta eivät ehkä yhtä terveellisisä… Kiitos A ja T herkullisesta ateriasta.

Myöhemmin vertailimme seuraamiamme ruokablogeja. Katsoimme myös Gordon Ramsayn ruuanlaittoa tietokoneelta. Väkisinkin nauratti GR:n ja lasteni isän ilmetty yhdennäköisyys. Tytär kertoi, että isää oli Intiassa hotellissa oikeasti luultu GR:ksi. Hieman hassua  J

Talvea odotellessa

Perjantait ovat minulle usein työviikkojen tehopäiviä. Olen iltapäivä- ja loppuviikkopainotteinen työntekijä. Varsinkin tällä viikolla torstaina ja perjantaina työt sujuivat tehokkaasti. Torstaina kylläkin osittain pitkäksi venähtäneen työpäivän ansiosta.  Sain noin 10 cm töitä valmiiksi, mutta LÄHES valmiiksi ainakin 25 cm.

Nyt mietin, mitä teen launtaina ja sunnuntaina. Kutkuttaa kirjamessut, vaikka viime viikkoina parrasvaloissa loistanut norjalainen kirjailija Knausgård taitaakin jo viikonlopuksi palata kotiinsa Ruotsiin. Kirjoittajapiirimme opettaja ylisti hänet taivaisiin ja tietysti riensin heti ostamaan  teoksen ”Taisteluni, ensimmäinen kirja”. Alku oli kuitenkin iltalukemiseksi aika kovaa tekstiä. Aloitan viikonloppuna uudestaan.

Eilen olin ensimmäistä kertaa RSO:n konsertissa Musiikkitalossa. Kyllä kesti ja nytkin saan kiittää naapuriani, joka varasi liput ja houkutteli mukaan. Leonidas Kavakos toimi patsi kapelimestarina myös Mozartin viulukonserton solistina. Vaikutuksen teki varsinkin Schubertin Sinfonia nro 9, ”suuri  C-duurisinfonia”. En ole musiikin syvällinen asiantuntija, mutta minun korvissani koko sali soi, joten akustiikka taitaa olla kohdallaan. Eivät siis menneet lattiarakenteisiin käsin levitetyt hiekkakerrokset ym. akustiikan takaavat poppakonstit hukkaan.

Kuvat ovat Töölönlahdelta, jossa kierrän perjantaisin joskus pienen lenkin töistä lähdettyäni ja ennen ympyrätalon S-Marketiin suuntautuvaa kauppareissua. Hakaniemen torin laidalla Pepsi-logossa oleva lämpömittari näytti ratikkapysäkille kävellessä pakkasta -2 ja ratikkaan noustuani -3 astetta. Täytyy nyt heti nostaa parvekkeelta viimeiset yrtit sisälle. Varsinkin stevian ohuet lehdet paleltuvat kenties pikku pakkasellakin. Talvi on tulossa, vaikka aamuyön ensilumesta on enää jäljellä vain kevyt kuura maassa. 

Jotkut olivat näköjään jo aloittaneet viikonlopun ympyrätalon Alkon liepeillä...

Yhteinen muisto

Käsiä paleltaa, mutta pitää silti kirjata tuoreeltaan muistiin yhteinen muisto. Naapurikorttelissa vihittiin tänään käyttöön illan hämärtäessä vuosien odotuksen ja ainakin yhden vuoden rakennusprojektin jälkeen juhlallisin menoin  Tapio Wirkkalan puisto. 

Puiston on suunnittellut monitaitaja, ohjaaja, lavastaja, taiteilija, arkkitehti Robert Wilson. Hän oli saapunut itse avajaistilaisuuteen ja liikutti sankkaa osallistujajoukkoa puheellaan. Amerikkalaiseen tapaan ensin kehuttiin suomalaiset, sitten vähän itseä ja lopuksi siteerattiin suurmiehiä. Oikeasti tuntui, että Wilson oli itsekin hieman liikuttunut. Tunnelma olikin jotenkin lumoava. Koko puisto oli täynnä ihmisiä, kylmässä ilmassa hengityshöyryt sekaantuivat toisiinsa. Puiston led-valot syttyivät kuin vahingossa puheen aikana ja iso joukko kaikenikäisiä lapsia säntäili sinne tänne puhujakorokkeen editse. He olivat oikeasti innoissaan ja ottivat puiston kaikki osat välittömästi haltuunsa. Lasten utelialisuudella.

Palaan valoisaan aikaan yhdeksään Wilsonin luomaan tilaan,

yhteisiin huoneesiimme ja niiden kalusteisiin. 

Puhuva ja valaistu kaivo.