Olen reissanut Poriin
kait satoja kertoja Helsingistä ja Etelä-Hämeestä. Omalla autolla, junalla,
bussilla ja kaksi kertaa lentokoneellakin. Maisemat ovat tulleet tutuksi. Jossain Humppilan ja Huittisen välillä näen tasaiseksi käyvästä maastosta ja pitkistä peltojen
yli jatkuvista näkymistä, että kotiin päin ollaan menossa.
Tosiasiassa olen
elänyt kaksi kolmasosaa elämästä muualla, mutta silti länsirannikon tasaisuus
tuntuu kodilta. Tasainen maisema ja näkymä kaukaisuuteen ovat syöpyneet syvimmälle
sielun maisemaan.
Leikittelin taas kameralla iltapäivän paluumatkan aikana, kuulaaan kauniina syyspäivänä. Kuvissa on otettu kaksi otosta
päällekkäin. Lopputulos on lähes täyttä sattumaa. Katsokaa vaikka:
Nämä ovat todella kiehtovia. Monta maailmaa.
VastaaPoistaTosi upeita kuvia! Kuten Ilona sanoo, kiehtovia, monta maailmaa päällekkäin. Tykkään kovasti.
VastaaPoistaIlona ja Kirjailijatar, minustakin näitä voi hyvin tuijotella tovin jos toisenkin ja miettiä, miten todellisuus kohtaa todellisuuden.
VastaaPoistaHauska tutkimus tuli mieleen, jossa eri ikäisille ihmisille näytettiin kuvia erilaisista biomeista ja kysyttiin, missä he haluaisivat asua. Lapset haluaisivat asua mieluiten savannilla. Iän myötä savanneiden lisäksi tutut maisemat tulevat yhtä mieleisiksi asuinpaikoiksi. Johtuuko tämä siitä, että meidän kaikkien alkuperäinen koti on laakeilla Itä-Afrikan savanneilla? Onko tasainen ja aukea maisema osa meidän kaikkien sielunmaisemaa?
VastaaPoistaNo olipa mielenkiintoinen pointti. Savannilla ainakin näkisi jo kaukaa, jos joku vihollinen lähestyisi. Voiko tämäkin olla syy siihen, että "laakee aakee" tuntuu kodikkaalta (=turvalliselta)?
Poista