Haikealla mielellä

Luin siskon postauksen Virveriikka-blogista. Liikutuin hänen koskettavasta muistelustaan. Sitten luin tyttären blogia. Katselin kuvia Manhattanilta, omaa lasta keskellä suurkaupunkia, pilvenpiirtäjien lomassa – kutomani kirjoneulelapaset käsissään. Liikutuin. Olen onnellinen, kuinka kotona hän näyttää maailmalla olevan. Poikani tulee tänään onneksi käymään luonani ja saan rutistaa häntä. Kuulin työkaverin vakavasta sairastumisesta eilisissä pikkujoulupirskeissä. Sitä mietin ja murehdin puolet yöstä.

Tämä päivä on minulle paitsi kotomaan itsenäisyyden vuoksi myös henkilöhohtaisesti erityinen. Mielessä ja muistoina ovat lapsuuden itsenäisyyspäivät. Silloin meillä kotona vierailivat joka vuosi kummini. Ajattelen iäkästä kummitätiäni Mirjaa. Mielessäni lähetän hänelle lämpimiä ajatuksia. 

Kuvituksena olevat kristallikruunut ovat Presidentinlinnasta, jossa minulla oli tilaisuus käydä tutustumassa reilu vuosi sitten työasioissa. Salit tuntuivat paljon pienemmiltä kuin mitä televisoikuvista välittyy. Upeat kristallikruunutkin nyt meinaavat alkaa liikuttaa minua kaiken tämän liikutuksen keskellä.

Hämminkiä

Metroliikenne on takkuillut viikonlopun säätötöiden jälkeen. Aamulla metro oli niin täynnä, että matkustajien vaunuunsullojia olisi kaivattu. Metrokuski kuulutti: ”Tervetuloa uudet asiakkaat. Metro on noin 15 minuuttia aikataulusta jäljessä ja siksi täynnä. Yrittäkää löytää itsellenne paikka, vaikkapa naapurimatkustajan sylistä. Nauttikaa elämästä ja niin pois päin. Pahoittelemme liikenteen häiriötä. Hyvää matkaa.”

Aamupäivän aikana neuvottelin muutaman asiakkaan kanssa. Yritän olla asiallisen ystävällinen, vaikka joskus hankalissa tilanteissa se vaatii vähän pinnistelyä. Aamupäivän asiakaspariskunta kiitti pois lähtiessään ja totesi, että ”saimme kaikkiin kysymyksiimme vastauksen ja vähän enemmänkin”.

Iltapäivällä työyhteisössä nostettiin kissat pöydälle. Sanoisin melkein, että törmäsin ammattikuntien väliseen rasismiin. Voi näköjään olla tällaistakin rasismin laatua. Mietin, olisiko fiksu keino poikotoida huomisia pikkujouluja tällä perusteella. Melkein tekisi mieli jättää pippalot väliin. Mietin vielä yön yli.

Illalla olin Musiikkitalossa konsertissa. Havaitsin, että taaimmaisilla piippuhyllyillä mikrofoniin laulettu laulu muuttuu korvissa kakofoniaksi. Väliajan jälkeen tilanne hieman korjaantui, joten ehkä ongelmaa oli pyritty ratkaisemaan.

Itsenäisyyspäivän ruokaostokset tein vasta vähän ennen kymmentä illalla. Odottaessani rautatieaseman edessä kauppakasseineni ratikkaa, näin samanaikaisesti kolme poliisiautoa. Niiden havaitseminen ei lisännyt turvallisuuden tunnetta. Päinvastoin. Ihmettelin, miksi ne parveilevat täällä tavallisena tiistai-iltana.

Ratikassa oli matkustajina kaksi erillistä kaljottelevaa ja kovaäänistä porukkaa. Ärsytti.

Hali hali

Alpakka-langasta on miellyttävää neuloa. Lanka on ihoa vasten pehmeää ja lämmintä. Lanka soveltuu erityisen hyvin sormikaiden ja kaulahuivien neulomiseen.

Alpakoiden väri vaihtelee luonnonvalkeasta ruskean eri sävyihin. Harmaita ja mustiakin alpakoita käyskentelee Etelä-Amerikan tasangoilla. Kuvan alpkakoihin törmäsimme syksyllä Teijon Mathildedalin ruukkialueella. Ei ihme, että alpakoita käytetään terapiaeläiminä. Niin ystävällisen hymyilevän hyväntuulisen näköisiä, vai mitä? Ovat kasvattajaemännän kertoman mukaan sopeutuneet hyvin Teijon olosuhteisiin. Ovat kuulemma sitä, miltä näyttävätkin. Siis kilttejä.

Kasvattaja kertoi myös, että baby-alpakka ei ole vauva-alpakan lankaa, kuten olen kuvitellut. Se on lyhyintä ja kestävintä karvaa ja baby:stä kehrätään arvokkainta alpakkalankaa. Kuvassa olevat lankani ovat baby-alpakkaa ja värjäämättömiä. Hieman hintavia kylläkin. 

Alpakasta neulotuissa sormikkaissa tulee kokemuskeni mukaan herkästi reikä peukalon päähän. Joten jätin suosiolla kaikki sormenpäät pois. Olen tehtaillut suvun nuorille miehille joululahjaksi alpakkasekoitelangasta sormettomia… hmm kämmekkäitäkö nämä ovat.

Minun käteni uppoavat kämmekkäisiin (vai kämmeköihin?) kokonaan, mutta minulla onkin pikkukätöset. Lanka on DROPS Lima/65 % wool 35 % alpaca. Väri on harmaakarvaisesta hymysuusta ja lampaasta kehrättyä. Olen kutonut tiukkaa kudosta puikoilla 3 (ohjeessa 4-5). Silmukoita on 50, resori (3 oikein, 2 nurin) jatkuu kämmenen selkämyksen puolelle, jotta kämmekkä olisi kädessä joustava. Lämpimältä tuntuvat. 

Hali hali J

Punaposket

Työhöni kuuluu yhtenä osana maastoutuminen. Eilisestä maastokatselmuksesta sovittiin kuuden henkilön kesken noin kaksi kuukautta sitten. Katselmus sattui kun sattuikin talven alkamispäiväksi. Koska porukan kalentereihin on vaikeaa sovittaa lyhyellä tähtäimellä yhteistä aikaa, talven tulo ei meitä heilauttanut. Olin varustautunut: hupullinen toppatakki, pitkät housut, kahdet hanskat, pipo, kaulahuivi, villasukat, afterskiit.

Lähdimme kallioiselle avoimelle mäelle puolen päivän aikaan. Juuri silloin tuuli ja lumi tuiversi ankarammillaan. ”Antti” tuiskusi, pyrytti, vihmoi, viuhui, tuiversi, mölysi, myrskysi…  Köykäisen ihmisen tuollainen viuhuna voisi nostaa ilmaan. Minä pysyin tukevasti kalliolla massani ansiosta. Huomasin heti, että villapaita, välihousut ja kolmannet hanskat puuttuivat. Puolitoista tuntia tuiskussa meinasi hyydyttää. Koko loppupäivän poskeni punoittivat verenkierron yrittäessä pitää minut lämpimänä.

Taas kerran siirryttiin kerta heitolla talveen. Talven tuloa ei vaan muistanut konkreettisella tasolla.

 

Tänä vuonna pyöräilykelit jatkuivat aivan talven kalkkiviivoille, 

aina marraskuun viimeiseen päivään asti. 

Aamulla

Aamulla maan peitti ohut lumihuurrekerros. Tuntui kylmältä. Piti suojautua hupun sisään. Onneksi takissani on niin suuri ja lämmin huppu, ettei tuuli haittaa. Pitäisi kuitenkin alkaa kutoa pipoa, harmaasta langasta ehkä.

Matkustin töihin mannheimilaisella raitiovaunulla, joka vaikuttaa 60-lukulaiselta. Tiikkijäljitelmää seinien laminaattiverhoiluissa, istuimessa harmaanvihreää muovinahkaa, detaljeissa menneen tyyliä. Aloitin uuden työmatkapokkarin, Chimamanda Ngozi Adichie:n novellikokoelman. Vaikea nimi, jota en koskaan muista enkä osaa lausua. Aiemmin olen lukenut saman kirjailijan kirjan ”Puolikas keltaista aurinkoa”, joka kertoo Biafrasta nuoruuteni vuosilta. Ajalta, jolloin aloin tiedostaa maailman epäoikeudenmukaisuuksia.

Aamupäivän tein töitä, mutta olin väsynyt. Lounaalla söin jälkiruuaksi pannaria ja vadelmahilloa, vaikka olen periaatteessa jälkiruokalakossa. Hyvää oli, mutta vähän alipaistunutta. Iltapäivän kuuntelin §-tietoutta nuorten juristien suusta. Eivät anna kysymyksiin selkeitä kyllä- tai ei-vastauksia, vaan kiertelevät ja kaartelevat. Kelasin vielä edellistä slideä uuden rävähtäessä valkokankaalle. Ajatus meinasi lähteä harhailemaan, mutta tein parhaani pitääkseni pään kasassa. Huomenna on tiedossa ikävä kokous ja joutunen venyttämään päivää, kuten tein tänään ja eilenkin. Onneksi viikonloppu on tulossa. 

Uutisissa luvataan huomiseksi myrskyä ja paljon lunta. Onneksi tämä marraskuu oli tässä. 

"Suojelen sinua kaikelta"

Äitiys on ikuista. Vaikka lapset kasvavat ja antavat omien siipiensä kantaa, äidille (ainakin minulle) lapset ovat omia pikkuisia. Lapseni ovat monessa asiassa viisaampia ja rohkeampia kuin minä, mutta vanhemmuuden rooli säilyy kuitenkin ikuisesti tietyllä tasolla. Lasten liihotellessa maailman merillä haluaisi levittää omat siipensä heidän suojakseen ja poistaa kaiken maailman pahuuden heidän tieltään. Vaikka jokainen joutuukin omat kivikkonsa kompuroimaan. Tätä mietin kutoessani tyttärelle mukaan kirjoneulelapasia hänen lähtiessään tänään tutkimusmatkalleen suureen maailmaan.

Hyvää ja mielenkiintoista matkaa kullanmuru!

Arkisten kiireiden keskellä saatiin koko perhe perjantaina illalla kasaan. Kävimme syömässä kiinalaisessa Tigerissä Korkeavuorenkadulla. Suosikkini viidestä eri riisin lisukkeesta oli paahdetut munakoisot, jossa oli sopivasti chilin potkua. Tulisinta valitsemistamme rohkenin vain varovasti maistaa.

 Kaikki tuli joukolla syödyksi.

Odotan myöhään illalla saavani tekstivistinä varmistuksen 

lentokoneen saapumisesta valtameren taa.  

Kylässä Kekkosilla

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen asui perheineen Tamminiemessä kolmekymmentä vuotta. Rakennus on suunniteltu alkujaan kauppias Nissenin perheen huvilaksi (v 1904, suunnittelijoina Sigurd Frosterus ja Gustav Strengell). Myöhemmin huvila ajautui Nisseniltä rahamies Amos Andersonin omistukseen. A.A. puolestaan lahjoitti huvilan v. 1940 valtiolle ja nimenomaan presidentilliseen käyttöön, koska oli ystävystynyt presidentti Kallion kanssa. Seuraavat presidentit asuivat huvilassa vain satunnaisesti kesäisin ja Helsingin pommituksia paossa.  Huvilaa on korjailtu ja muutettu moneen otteeseen vuosien varrella. 

Jugend-tyyliä edustavan rakennuksen hienovarainen korjaus ja muutos Urho Kekkosen museoksi valmistui keväällä. Rakennuksen sisustus edustaa Kekkosen ajan tyyliä, kalustukseltaan ja pienesineistöltään eniten 1970-lukua. Aika retroa siis. Itsekin olen Kekkosen ajan kasvatti. 60- ja 70-luvut ovat vielä minullakin kohtuullisen hyvin muistissa.

Julkisivujen rappaus sai korjauksessa aiempaa vaaleamman, hennon punertavan sävyn. Kuvan portaikko johtaa rantasaunalle.

Edustussalissa otettiin vieraat vastaan. Tässä salissa on järjestetty mm. Kekkosen ”lastenkutsuja” eli nuorten poliitikkojen tapaamisia. Kaikkialla oli pienoisveistoksia, maljakoita, taiteilijaystävien tauluja ja muita lahjaksi saatuja esineitä. Flyygelikin on lahja, muistaakseni Itävallasta.

Tuttu työpöytäkin on esineistöltään lähihistoriaa. HPY:n Kekkoselle tekemässä erikoispuhelimessa oli pikavalintanäppäimet ja hadsfree-valmius. Kooltaan laite oli noin 40 x 50 cm. Tietokone ei tietenkään kuulunut Kekkosen ajan työpöydän rekvisiittaan. Presidentti ei kuulemma käyttänyt kirjoiruskonettakaan. Hän kirjoitti tekstinsä aina käsin, mieluiten mustekynällä. Käsiala oli kalenterimerkintöjen perusteella jämäkkää ja säännöllistä, mutta yllättävän pienikokoista.

Varsinkin keittiössä oikein huokuu 1970-luku. Katto on tumman ruskea ja seinät likaisen ruskenakellertävät. 

Kekkosen muutettua huvilaan Tamminiemen pihalle rakennettiin sauna ja adjutanttien tilat. Tamminiemen sauna on taatusti ollut monen poliittisen neuvottelun ja väännön näyttämönä. Saunassa tuoksui raikkaalta saunalta ja tervatuilta hirsiltä. Saunan yhteyteen oli myöhemmin rakennettu yritysmaailman Kekkoselle rakentama uima-allas. Miksikähän tätä ilmiötä tänään kutsuttaisiin...

Privaattipuoli sijaitsi toisessa kerroksessa. Myös kalusteissa näkyvät enemmän tai vähemmän sulassa sovussa kaikki Kekkosen vuosikymmenet ( 1950 - 1980).

Sylvi Kekkosen makuuhuneessa naisellisuutta edustaa kultaisen värinen nojatuoli ja rahi. Urho Kekkosen makuuhuoneessa oli tärkeällä sijalla työpöytä. Pöydän äärellä hän nautti kuulemma aamiaisen sanomalehtien lukemisen lomassa.

Museon opas kertoi, että nuoret vierailijat ovat erityisen kiinnostuneita Kekkosen historiasta. Yllätyin, ajattelin heidän ajattelevan Kekkosesta aikalaisineen, että EVVK.