Kaaoksesta leppeään iltaan

Töiden suhteen stressintäyteiset kesäkuun viikot jatkuvat tavanomaiseen tapaansa. Aamupäivä oli tiukkaan täynnä asiakasneuvotteluja. Väliin tuli puheluja asiansa hoitoa hopputtelevilta asiakkailta. Onneksi pomo jo viikko sitten vapautti meidät kohtuuttomista paineista neuvomalla vastaamaan asiakkaille, että palataan asiaan elokuussa…

Aamupäivän neuvottelujen jälkeen lähdin kokoukseen Senaatintorin laidalle. Kävellessäni metrolta kokoukseen söin pikaruokalounaana tomaattimozarella-paninin. Tuntui ristiriitaiselta katsella joukoittain kiireettämiä ja leppoisia turisteja samalla kun itse menee kilpaa kellon kanssa. Kokouksen päätyttyä lähdin Hakaniemeen leikkauttamaan lomahiukset. Sieltä säntäsin Töölöön katsomaan, että viidakkomatkalla olevan tyttären kotona on kaikki ok. Jouduin varsin mielenkiintoiseen hommaan, josta postaan lähipäivinä ihan oman jutun.

Lopulta yritin rauhoittua, asettua viikonloppuun. Halusin irtautua töistä ja fiilistellä kaupungin kesää, joten palasin kesäkadulle. Nautiskelin jäätelötötteröstä, sehän on selvä. Oli lämmintä ja ihmiset näyttivät iloisilta ja kauniilta. Keskustassa oli illalla harvinaisen paljon katumusikantteja. Jossakin pudotuspeliohjelmassa viime vuosina katusoittajasta voittoon pongahtanut raspikurkku näytti palanneen katusoiton pariin. Veti niin antaumuksellisesti katukeikkaa, että oli pakko kuunnella ja palkita roposella.

Siirtyessäni päivän aikana paikasta toiseen olen jatkuvasti tuntenut, että joku kantamuksistani on hukassa tai unohtunut jonnekin. Moneen kertaan olen tarkistanut, ovatko kaikki kassit mukana. Olkakalaukku ja kokouspapereilla täytetty kangaskassi. Kaksi kassia siis, mutta kolmas puuttuu? Tunnistatte ehkä tunteen? Onkohan se se kassillinen liiallista vastuuntuntoa, jonka pelkään unohtavani jonnekin? Miksi ihmeessä pelkään sen kadottavani, pohtii tietoinen minä?

Kotiin palattuani halusin käydä vielä kotirannalla katselemassa alati muuttuvaa maisemaa. Lokit kaartelivat taivaalla. Tyyni vesi hädin tuskin liplattaa rantakivissä. Satakielet ovat jo parinsa löytäneet ja kevätiltojen konsertit ovat vaienneet tältä kesältä. Hulevesikosteikkoon on alkukesän aikana ryöpsähtänyt kaunista, aivan uutta kasvillisuutta. Muutama koiranulkoiluttaja on vain liikkeellä. 

Nautin leppeän illan rauhasta. Ajattelen lapsiani, omaa elämäänsä eläviä ja tällä hetkellä kaukana tahoillaan olevia jälkeläisiäni. Toivon  leppeän lämpöisten tuulosten tavoittavan heidätkin.